Sanna Marin on joutunut nyt myös Ruotsissa päämedioitten hampaisiin hakiessaan julkisuutta esiintyen mm. samaan aikaan pintajulkisuutta hankkien medioittemme lööpeissä. Sille on annettu myös ikävä nimikin, jota ruotsalaiset käyttävät. Ilmiö on toki tuttu suomalaisillekin ja kirjoitin eilen rinnakkain tästä ilmiöstä Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivänä. Tuolloin otsikkona oli lisäksi ”pelko”, jota sitäkin käytetään erityisesti sellaisen vallan käytössä, jossa vaikkapa itänaapurimme menestyy Putinin tapaan hyvin. Kirja ”Pelko on aseeni” on tätä aihetta viihteellisesti esittelevästä romaanista.
Poliitikon ja julkimon on oltava esillä hinnalla millä hyvänsä. Ilmiö muistuttaa häiriintynyttä narsismia. Sama pätee kaikkea sellaista mediaa, jossa myynti tapahtuu markkinoiden ja näkyvillä olemiseen. Urheilija tai poliitikko, julkimo kuka tahansa, ei voi menestyä, ellei koko ajan hae julkisuutta, nimeä itselleen. Puolue ja sen imago kun perustuu usein juuri puolueen johdon julkisuuskuvaan. Kuvan synty ja uskottavuus on kuitenkin kulkemista öljyttyä narua kävellen.
Sama pätee häiriintyneen narsistin elämään. Narsismi ja julkisuus ovat nykyisin sama asia, ja ääniä sekä huomiota kaipaavat myös mainosten kautta markkinoidut tuotteet ja niiden tekijät. Ovatko he sitten vakavasti otettavia poliitikkoinamme, vaikkapa urheilijoina tai misseinä, on ihka tavallisten ja vähän politiikkaa seuraavien ratkaistava asia aina vaaleissamme. Vaaleissa kun punnitaan äänestäjän kypsyyttä, ei niinkään ehdokkaiden taitoja.
Pintajulkisuus ja heikosti yhteiskuntaa seuraavien valta ja voima demokratiassa perustuu markkinavoimiin. Jos et muuten saa julkisuutta haet sitä vaaleissa mainonnalla. Pääministeri hankkii sitä tavalla, joka on hänelle helpoin ja luonteva tapa, jolloin nykyinen mediayhteiskunta päättää, ymmärtääkö hän ja mitä niistä käsitteistä, joita hän viljelee ympäristöönsä. Hybridi oli yksi tällainen käsite heti alussa Marinin hallituksen ohjelmana. Se jäi hämäräksi ja kovin epäselväksi alan tutkijalle. Samoin julkinen esiintyminen ulkopuolella työnsä myös mainoksissa. Nyt myös skandaaleissa.
Kirjoitin eilen perinteisen narraation, jossa mukana oli Sibelius ja hänen päivänsä esseeksi sopiva artikkeli. Mukana oli kolme eri aihetta mutta tärkein, eli neljäs, oli jo otsikossa ”Pelko on aseeni sekä Sibelius ja hänen päivänsä”.
Kirjoittajan tehtävä ei ole ajatella lukijansa puolesta. Hän avaa tekstin itsenäisesti. Myös sen otsikon ja sieltä löytyvän tarinan opetuksen. Ilmiö ei ole uusi mutta nykyisin vähemmän viljelty. Syynä on sosiaalinen mediamme ja sen kokemattomat kirjoittajat ja tviittailijat lyhyine viesteineen. Oleellinen jää silloin kertomatta ja tyhmyys tiivistyy muutaman sana möläytykseen.
Elämme köyhtyvän verbaalisen lahjakkuuden aikakautta. Näin myöskään nuoret poliitikkomme eivät sellaista kaipaa ja populisti poliitikkona jäi mieleemme Timo Soinin tapaan muutaman sanan huudahduksistaan. Ilmiön taitavin Soinin kouluttaja oli Yhdysvalloista tämän ”populismin” Suomeen siirtänyt Veikko Vennamo. Kari Suomalainen siirsi sen taas piirroksiin.
Omasta tavastani kirjoittaa Vennamo kirjoitti lehdessään ”peitetyn sanakääntein” kirjoitettuna. Vennamo oli älykäs juristi ja luki sujuvasti viestini, tunsin hänet jo lapsuudesta seuraten runoja lausuen hänen taitojaan hurmata kuulijansa. Hän nautti syntyvästä hurmoksesta kuten minä runoja lausuen. Ikääntyneitten naisten, saati miesten kostuvat silmät olivat palkkio onnistuneesta esityksestä.
Jean Sibelius pysyi julkisuudessa Ainolassa tehden 31 vuotta kahdeksatta sinfoniaansa. Oikeammin oli eläkkeellä ja loppunäytöksessä poltti tämän sinfoniansa. Epäilemättä hänen puolisollaan on ollut välillä sietämistä miehen oikuissa. Sibelius kun myös sairasteli, vapisi ja joutui myös leikkauksiinkin. Alkoholi ja sikari eivät ole hyvä yhdistelmä sekään.
Draaman kaari alkoi sekin kohtuullisen myöhään ja sisälsi toki myös lahjakkaan ihmisen sävellyksetkin. Tosin huomattavan lyhyen ajan puitteissa ne tehden.
Joku on jäänyt toki historiaan säveltäen mukamas jo lapsena ja isänsä avustamana sekä kuollen kohta aikuistuttuaan. Julkisuus, mikä tahansa, ei ole omissa käsissämme vaan kokonaan sen kerronnan draaman, jollainen meistä syntyy muiden tekemänä. James Dean ei näyttelijänä kauaa elänyt eikä Kennedy presidenttinä. Me muistamme kuitenkin heidät hyvin.
Poliitikko taas ei tarvitse säveltäjän tai urheilijan lahjoja eikä neroutta. Julkisuus syntyy muuta kautta ja jokainen kulttuuri on tässä tarkkana, onko keisarilla todella uudet vaatteet, vai onko hän kokonaan alaston ja muiden huijaamana valtaa hakiessaan.
Demareitten äänestäjien ”huijaaminen” ei suju samalla tavalla kuin jossain muussa poliittisessa liikkeessämme, mutta taatusti lopulta hyvin suomalaisella tavalla Suomessa suosiota hakien.
Tieteilijä ei taas tee mitään julkisella suosiolla, päinvastoin. Siitä on vain rasitetta ja siksi Nobelit palkintoina jaetaan iäkkäille ja jo tieteelliset näyttönsä antaneille henkilöille. Heidän kauttaan media markkinoi vain käsitettä ”tiede”. Se viikko on omistettu Nobelien viikolle ja hyvä että edes yksi viikko.
Taiteilija taas joutuu myymään työnsä siinä missä urheilijakin, ja poliitikon äänet ovat pintajulkisuuden tuotetta nekin. Kirjailija poseeraamassa formulakuskin kanssa tai visailumestarina on hänkin mukana tässä samassa liemessä itsensä lopulta myös pilatenkin.