Istuin odottaen vuoroani Sodankylässä esitelmän pitäen, kun joku vieraista tuli ja kiitti minua puheestani, joka oli vielä pitämättä. Hän oli saapunut myöhässä ja oletti minun pitäneen jo puheeni. Kiitin puolestani ja samalla selvisi hänen sotkevan minut professori Reijo Luostariseen. Sellaista sattui usein ja olin siitä otettu nuorempana miehenä. Roolita voivat vaihtua mutta miehet ovat kuitenkin sukua toisilleen.
Reijo oli minua vuonna 1939 syntyneenä yli vuosikymmenen vanhempi ja meitä yhdisti yhteisen sukumme ohella työskentely suomalaisten yritysten kansainvälistämisen kanssa. Reijo oli syntyisin vaatimattomista oloista Kajaanissa ja minä taas Iisalmessa 13 vuotta myöhemmin. Yläsavolaiset kutsuivat Kajaania ja kainuulaisia sudettisavolaisiksi.
Toki rumempiakin nimityksiä savolaiset löysivät kainuulaisille, mutta niistä ei tohdi kirjoittaa omille sivuille. Tuohon aikaan nuorena miehenä 12 vuotta ikäerona oli iäisyys. Reijo kun edusti sota-ajan sukupolvea ja hänen väitöskirjansa valittiin 1978-1982 kansainvälisessä kilpailussa parhaaksi yritysten kansainvälistä toimintaa käsittelevistä väitöskirjoista. Se oli melkoinen meriitti nuorelle miehelle. En minä häntä kadehtinut, päinvastoin.
Omani ensimmäinen väitöskirja valmistui samoihin aikoihin, koskisotien tunnelmissa ja niistä kirjoittaenkin, mutta oli kokonaan muuta kuin kansainvälistä yritystoimintaa käsittelevä Suomessa asuen ja asennoituen myös kriittisesti yritysten tapaan hankkia syrjäisiltä alueilta säätöenergiaa hukuttamalla paikalliset ”yrittäjät” ja elinkeinot tekoaltaiden alle. Samalla syntyi käsite spatiaalisesta identiteetistä ja juuristamme sekä luonnonvaroja haaskaavasta käytöstämme.
Olin oppinut vihan pidon ja suomalaisen luonteen etenkin monessa sodassa olleita haastatellen. Niistä ei juurikaan väitöskirjoissa voinut mainita. Sodat käytiin laitoksen sisällä ja he jotka sodasta selvisivät hengissä, etenkin suuren ikäluokan tuotteina, saattoivat sitten väitellä myöhemmin poikkitieteisesti useammankin kerran uudelleen. Sodat tuottavat sairaita myös epigeneettisiä ilmiöitämme. Tänään vuorossa on Ukraina, ja Venäjä tuttuna aloitteen tekijänä. Heitä ei nyt nähdä talvisodan hangillamme.
Edustimme Reijon kanssa erialista näkemystä globaaliin yrittäjyyteen ja myöhemmin pohdintamme läheni käytännön yritysesimerkkien myötä sekä yritysklustereitten strategiosta tyynesti keskustellen. Aiheesta syntyi lukuisia väitöksiä. Kasvoi uusi sukupolvi ja ilmapiiri, joka oli keskenään tasavertainen, avoin ja luottamuksellinen mutta samalla tinkimättömän tieteellinen, älyllisesti rehellinen ja jota korosti yhdessä tekemisen ilo. Toki se yhdisti myös meitä kahta tutkijaakin mutta etäältä toisiamme seuraten.
Meitä yhdisti myös poikkitieteellisyys, olkoonkin ettei Reijo sentään itse uskaltautunut loikkaamaan kokonaan uuteen tiedekuntaan ja yliopistoonkin. Toinen yhdistäjä oli käytännön läheisyys, joka vei minut myös laitoksiin, jotka oli perustettu tieteen sovelluksiin VTT:n, MTT:n ja nykyisen Luken tapaan labransa ja asiakkaansa, tutkimuskohteet ja menetelmät valikoiden. Tärkein yhdistäjä oli kuitenkin yrittäjähenkisyys sekä kansainvälisten yritysten osaaminen, innovoivuus.
Olimme molemmat mukana kansainvälisinä verkostoitujina tehtävissä, jossa niin ikään meidät sotkettiin toisiimme. Toki yhdisti sekin, että Reijoilla oli maatila, jossa hän hoiti puutarhaansa ja minulla Iisalmessa, Hernejärvellä. On toki edelleenkin.
Reijon nekrologissa kerrotaan hänen kuolleen saappaat jalassa ja pää täynnä tulevaisuuden suunnitelmia. Se oli hyvä tapa vainautua miehelle, joka koulutti 50 tohtoria Suomeen. Reijo kuoli Suomen täyttäessä sata vuotta ja minä jatkoin kirjoittamalla kirja ”Finland’s big year – Suomi sata ja nyt sen jälkeen toistakymmentä kirjaa lisää. Sitä kirjoittaessani sodat olivat osa toistuvaa tarinaa ja ajatus Euroopasta sotimassa hyvinkin uskottava ja odotettu tapahtuma nyt Ukrainassa. Veljessodat ovat vielä verisiä, siviilejä kohtaan julmia.
Tuota juhlakirjaa kirjoittaessani, joka oli samalla sadas kirjani, muistelin samalla Pohjoismaiden historian professoria Antony F. Uptonia, johon tutustuin kootessamme Skandinavian ja Pohjolan maantieteen yhteistä julkaisuamme Oulun yliopiston maantieteen laitoksessa.
Upton kuoli pari vuotta ennen Reijoa St. Andrewissa 85-vuotiaana. Suomessa hänet tunnettiin etenkin Suomen poliittisen historian tutkijana. Hän kuului Britanniassa vaikuttaneeseen Suomen historian niiden tutkijoiden piiriin, joista usein mainitaan vaikkapa Bill Mead, John Screen, David Kirby ja Michael Branch. Tunnetuin Uptoni töistä on epäilemättä kirja ”Välirauha” vuodelta 1965.
Upton muistutti monessa Reijo Luostarisen ehdottomuutta. Hän ei voinut hyväksyä vaikkapa sumalaista käsitystä maastamme viattomana ja provosoimattomana hyökkäyksen kohteena, ajopuuteoriana.
Upton katsoi, että Suomen johtajat tekivät tietoisia valintoja ennen ns. jatkosotaamme. Hän hylkäsi käsitteen historiallisesta välttämättömyydestä meitä häpäisevänä ja ihmisarvoa alentavana. Upton uskoi ihmisten peremmältään ratkaisseen itse omat kohtalonsa. Hänessä oli samaa ehdottomuutta kuin Reijo Luostarisessa.
Oma käsitykseni on toinen. Ihminen ei omilla valinnoillaan vaikuta vanhempiinsa, ei valitse heitä sen enempää kuin kulttuuria, johon syntyy. Sen sosiaalista pääomaa ja muistia, normistoa, saati omia geenejään, perimäänsä. Emme me tietämme valitse, tie valitsee meidät.
Uptonin ajattelu on läpäissyt suomalaisen historian tulkinnan ja mm. tavan liittyä mukaan toiseen maailmansotaan ja Mauno Jokipiin teos ”Jatkosodan synty” (1987) on laajalti hyväksytty.
Sen sijaan hänen pääteoksensa ”Vallankumous Suomessa 1-2 (1981, 1982) ”, historiamme suurin tragedia, sosialistien aseellinen vallankumous ja sen kukistamiseksi käyty sisällissota, ei ole saanut vielä sille kuuluvaa asemaa historiassamme suomalaisen vasemmiston synkimpänä erehdyksenä.
Tietoisena valintana tehty vallankumouksen käynnistyminen ja siihen johtanut kehitys, ajopuuteorioiden upotus, ei sovi suomalaiseen mentaliteettiin ja oman aikamme myöhempään kylmän sodan aikaiseen käyttäytymiseen. Emme ymmärrä mitä Venäjällä ja Ukrainassa tapahtuu.
Zelenskyin on vedottava meidän omiin kokemuksiimme hakiessaan lisää tukea ja aseita. Näyttelijän taidoilla hän tekee sen uskottavasti ja hyvä niin. Sota on saatava loppumaan. Se mitä tapahtuu sodan jälkeen, on pitkän tien päässä. Venäjän tekemät virheet ja vihollisuudet maksavat heille maltaita.
Upton oli brittiläisen narratiivisen koulukunnan ammattihistorioitsija. Hänet vihittiin Helsingin ylipiston filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi vuonna 2000.
Upton tunnettiin etevänä loogikkona ja ”kerralla valmiina” kirjoittavana tiedemiehenä. Kun hänet tapasi hän vaikutti nukkuvalta, hiljaiselta mieheltä. Hän kuunteli silmät kiinni ja vastaukset olivat nekin yllättäviä, kerralla valmiita.
Hänessä oli jotain samaa kuin Saul Bellowissa, joka ei saanut elokuvarooleja, mutta otti pääroolin lopulta kirjallisuudessa. Päärooli Yhdysvaltojen kirjallisuuden suurissa kertomuksissa.
Suomalaiset kertomukset eivät vain voi olla pienenä kansakuntana niin suuria kuin amerikanjuutalaisuuden ghetosta nostetut merkkiteokset. Kaikki tämä edellinen pohjustuksena toukokuussa 2013 kirjoittamallani ”cluster articles” sarjan julkaisulle.
tiistai 7. toukokuuta 2013
Emeritustoimittaja Reetta Meriläinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (7.5) kuinka maratonmatkan tuskasta on lyhyt matka otsalohkon ahdinkoon. Samassa lehdessä geenibiologi kertoo, kuinka muistutamme perimältämme luisuotsaista sukulaistamme vuosisatojen takaa, neandertalin ihmistä.
Elimme vuosisatoja rinnakkain ja risteydyimme toisiimme. Kun lähdemme maratonmatkalle, voimaa on vaikka muille jakaa ja käyttäytyminen sofistikoitua, sosiaalista. Loppu on taivallusta pimeän tuolla puolen ja taistelua selviytymistä maaliin hengissä ja yhtenä kappaleena. Sellainen otus on vaaraksi itselleen ja muille.
Pimenevä otsalohko
Erilaisuus ei ole erillisyyttä, kirjoittaa Meriläinen. Vaikka otsalohko ei suostuisi myöntämään väsymystämme jalat tekevät matkanteosta lopun. On levättävä ja pohdittava. Opeteltava ajattelemaan. Luisuotsainen otus ei ole ainut osa geenejämme. Meissä on myös hitunen ihmistä, Homo sapiensia.
Vaikkei sitä aina uskoisi laman ja ahdistuksen, sotien ja ahneuden vuosina. Vai tapahtuiko otsalohkolle jotain korvaamatonta vahinkoa maratonin alkutaipaleella? Liian kovassa alkuvauhdissa? Kasvokkain ihmisen kohtaaminen on vielä Homo sapiensin, viisaan ihmisen tapaista puhumista, mutta sitten alkaa verkkokeskustelu ja luisuotsainen mongerrus.
Meriläisen mukaan villiintyminen ei johdu ilokaasusta. Suomalaiset ovat juoneet viime vuonna alle kymmenen litraa puhdasta etanolia. Se on vähemmän kuin miesmuistiin. Luisuotsaisuutta se ei poista. Joku on juonut minunkin osuuteni.
Aika pysähtyä – pohtia
Otsalohko säätelee ihmisen sosiaalista käyttäytymistä. Suurin ryhmä, jonka luolakarhun klaanin ihminen tunnisti, oli enintään sata, parisataa ihmistä. Jos heitä oli enemmän, klaani hajosi. Hajoaminen ei ole aina veretön tapahtuma.
Netissä on miljoonien lauma ja kavereiksi heistä haalitaan tuhansia. Heille kerrotaan julmuuksia ja perhe-elämän traumoja sekä matkitaan iltapäivälehtien lööppien elämää. Sellaisen seuraaminen on ulkopuolisena rankka kokemus. Tutkijana sitä jaksaa jatkaa odottaen myöhempää palkintoa. Sitä ei tule kun kohteena on ihminen.
Miksi luisuotsainen muuttaa netin omaksi luolakseen? Olisiko nyt terveellistä pysähtyä niin kauan, kun otsalohko vielä toimii, ei ole dementoitunut, kysyy Meriläinen? Tänään hän seuraa tapahtumia Ukrainassa, Zelenskyin esiintymisiä televisiossamme sekä klovnina että presidenttinä. Venäjää niillä ei voi pysäyttää. Mariupol, Harkova, kaikki mahdolliset rauniot maailmalta eivät riitä Venäjälle.
Eikö näistä varoitettu?
Kohtalon kolmikko Espanjasta, Italiasta ja Kreikasta kokoontui pohtimaan maittensa kohtaloista kuin luolakarhun klaanin kolme päällikköä. Heidän kansallisia valtioitaan vaivaa jättivelat ja työttömyys. Näillä klaanijohtajilla on käsissään eurooppalaisen talouskriisin pahimmat sotkut.
Miten meidän Suomessamme tulisi vastat sotkuihin, jotka ovat vuosituhansien takaa ja kulttuureista, joiden onni ja onnettomuus on aina ollut Pohjoisen onnesta tai onnettomuudesta osaton. Me olemme toki eurooppalaisia, Venäjän luoteiskulmassa, Jäämeren rannalla ja asuttaneet maamme oloissa, jossa mannerjää vetäytyi ja paljasti lopulta karun todellisuuden, moreenin ja someron peittämän kallioisen kotimme.
Savimaat olivat kapeina meandereina ja deltoina jokien laaksoissa ja suistoissa, sulamisveden merien rannoilla. Somerikot vesivarastoina harjuissamme, jotka käytimme teittemme pohjiksi. Hyvästi pohjavedelle. Eikö tästä muka varoitettu ja juuri kuolleen maantieteen professorin suulla, Granön ja Aurin, Hustichin tapaan saarnaten.
Germaaninen kirous
Kun viimeisten sotien jälkeen saksalainen klaanipäällikkö, suurikokoinen Helmut Kohl hyväksyi ranskalaisen kollegansa ehdot kahden Saksan yhdistämiseksi, hän pakotti samalla kansansa nielemään ylpeytensä ja syntyi valuvikainen yhteisvaluutta. Saksalaiset eivät päässeet valuutastaan äänestämään.
Jos olisivat päässeet, valuuttaa ei olisi syntynyt. Sitä tuki myös italialainen klaanipäällikkö, 60 vuotta vallassa kiinni roikkunut ja nyt kuollut “ikuinen Giulio”.
Giulio Andreotti tuomittiin useista rikoksista ja mm. tutkivaa journalismia harjoittaneet toimittajan murhan tilaamisesta. Hän sai siitä 24 vuoden vankeusrangaistuksen mutta koskaan hän ei linnassa istunut.
Olin Italiassa maantieteen oppilaitteni kanssa, kun Aldo Moro murhattiin. Pelko siitä, että olisimme joskus samassa valuutassa tämän klaanin kanssa, oli jo tuolloin olemassa. Koskematon Giulio oli osa eurooppalaista tarinaa, josta kuukausi takaperin kuollut Margaret Thatcher oli osallisena, imperiumin valtiaana, tuntien hyvin mistä on kysymys ja kuinka siitä oli brittien pysyttävä erossa. Ero tuli myöhemmin mutta väärään aikaan.
Thatcher piti puheita, jotka olivat pragmaattisia ja helposti kenen tahansa ymmärrettäviä myös Suomessa. Hän kertoi, kuinka tulee käymään ja miksi. Hän oli oikeassa. Oikeassa olivat myös Nobelinsa voittaneet amerikkalaiset moraalifilosofiaa saarnanneet taloustutkijat.
Oikeassa on aikanaan Nobelin voittava geenitutkija ja neanderdalin perimän kartoittanut Svante Pääbo. Meitä ei auta enää edes äiti-Eurooppa. Ja koko ajan meitä seuraa sivusta Venäjä. Kun se iskee, kohteena on luonnollisesti juuri Ukraina.
Kadonnutta demokratiaa etsimässä
Suomalaiset, toisin kuin tanskalaiset ja ruotsalaiset, eivät päässeet valuutastaan äänestämään. Päätös tehtiin parlamentissamme yksinkertaisella enemmistöllä, vaikka perustuslaissamme kerrottiin valuuttamme olevan markan ja sen muuttaminen olisi vaatinut 5/6 enemmistön.
Eurooppa ja EU rapauttaa demokratiamme sekä kansallisena että paikallisena, kuntatason ainoana henkireikänämme yhteisöinä, yksilöinä. Olemme saman aatteen ja maailmankuvan uhreja kuin saksalaiset ja se näkyy historiassamme. Saksan mahdollisuus menestyä äärioikeistonsa kanssa on ollut yhteinen ongelma ja niin on tänäänkin.
Menivät saksalaiset mihin tahansa, he pilaavat sen maan kulttuuriin, kirjoitti aikanaan saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer ja viittasi mm. hinduihin ja heidän veda oppiin, sen muinaisten germaanien rigveda opin jäänteisiin.
Ne ovat siellä kuin luisuotsaisen neanterdaalilaisen muisto omassa geenistössämmekin. Jääkausina, jään leviämisen mukana, me palasimme aina sen reunalla etelään, germaanien kulttuuriin.
Me palaamme siihen aina väsymyksen hetkellä, pimeän tullessa tajuntaan ja otsalohkon alkaessa antaa periksi takaraivon jyskeelle. Olemme käyneet sotamme sen seurauksena ja väsymyksen viedessä kohti turhaumaa, frustraatiota, valitsemme johtajia, joiden kyky on luisuotsaisen apinan kykyä muistuttava. Italiassa palattiin sellaisina aikoina aina “ikuisen Giulion” aikaan.
Miten brutaali taistelu, eksistentiaaliset kokemukset Ukrainassa, 39 kuollutta ja 300 vaikeasti haavoittunutta venäläisten pommittaessa ukrainalaista siviilejä täynnä olevaa rautatieasemaa, sopivat tähän kuvaan, näytelmään, jota ukrainalainen entinen näyttelijä, koomikko, esittelee tänään 8.4. 2022 Suomen parlamentille hakien talvisodan ja Helsingin hengen myötätuntoa?
Zelenskyin kuvaa suomalaisille kuinka Ukrainan kokemus muistuttaa paluutta Stalinin Venäjään, suomalaisten kokemaan runsaan sadan päivän helvettiin pysäyttää Venäjä talvella 1939, jolloin myös mukana oli siviilejä, ei vain nuoria miehiämme.
Pohdin kuka talvella 1939 olisi voinut näyttelijöistämme ottaa itselleen ukrainalaisen Zelenskyin roolin? Olisiko tuohon tehtävään myös tuntemattomassa sotilaassa majuria esitellyt Tauno Palo ollut uskottava? Olisiko hän voinut vedota kansakuntaan kuten ukrainalainen näyttelijä, jonka roolihahmoa saamme seurata televisiossamme myös koomikon osissa?
Vesa-Matti Loiri on näytellyt Uuno Turhapurona myös presidenttiä mutta hänelle tuo roolitus ei olisi nyt sopinut, ellei hahmo olisi muistuttanut enemmän Yhdysvaltain takavuosien presidenttiä Ronald Reagania, joka ehti olla sekä toisen luokan näyttelijä että Neuvostoliiton hajottamiseen osallistunut ensimmäisen luokan presidentin roolihahmon hoitanutta samaa fysiologista, biologista, psykologista henkilöä.
Olemme kaikki tänään uudessa roolissa ja roolihamojen vaihdokset ensin yli kaksi vuotta jatkuneen pandemian seurauksena ja myöhemmin Ukrainan sotaan sopeutuvina ja toisen maailmansodan osa myös kokeneenakin, talvisodan kauhut vanhempiemme kautta eläen.
Öljykriisin aikoihin olimme niin Venäjän öljyn kuin EU:n johtajuuden yhdessä Naton kanssa toki valmiita auttamaan kansakuntaa, jonka arvot ja normit eivät juurikaan poikenne omistamme, ympäristö on ehkä vähän suotuisampi mutta aseet tappavina välineinä samaa kaliiperia omiemme kanssa.