Maaseutukylät ja kuntareformin suurtaajamat
Syyttelemällä ei tehtyä saa tekemättömäksi – Accusando fieri infectum non potest
07.08.2008 – 15.03. 2023
Vaalit lähestyvät ja samaan aikaan uudet tulevat ylioppilaat ovat käynnistäneet omat ponnistelunsa tavoitteena jatko-opinnot yliopistoissamme ja korkeakouluissa. Lämpimät onnittelut jo tähän saakka saavuttamistanne tuloksista ja onnea kirjoituksiin. Elän mukananne joka solullani ja muistan myös, millaisten vaiheitten kautta oma urani aikanaan eteni, alkaen kevään ylioppilaskokeista kohti yliopistoa ja myöhemmin sen tutkijaksi ja opettajaksi rinnan tutkimuslaitosten kanssa työskennellen. Yksi keskeisimpiä tavoitteitani oli valmistua useamman tiedekunnan kautta yhdistäen moni- ja poikkitieteinen tieteiden väliseksi ja käyttäen sen maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelun purkamiseen. Jossakin on onnistuttukin mutta vain puheitten ja vaalien alla pidettyjen lupausten tasolla. Pääosin kaikki on ollut laulua kuuroille korville – Ad surdas aures canere.
Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on kuntareformissa turhaa
Kun teet jotain tee se kunnolla – Age si quid agis
Helsingin Sanomat (30.10. 2008) uutisoi kuinka Tammelan kunnan Letkun kylässä maanomistajat myyvät puolen hehtaarin tontteja lähinnä pääkaupunkiseudun muuttajille. Neliöhinta vaihtelee reilusta eurosta viiteen euroon kunnallisteknisesti valmiilla, suurehkoilla tonteilla. Pääkaupunkiseudulla vastaava tontti olisi kymmenen talon yhteinen ja neliöhinta aivan muuta kuin euron luokkaa. Letkun kylästä on vajaan tunnin matka Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Asioida voi myös Forssassa ja Hämeenlinnassa, Tammelan kirkonkylässä.
Olen ollut laatimassa Tammelaan kyläkaavoja siinä missä avustanut Iisalmessa ja Ylä-Savossa kuntayhteistyötä ja keräten samalla aineistoja helpottaen näin kuntia maaseutualueittensa kehittämiseen MTT:n ja Luken osaamista, yliopiston ohella, tähän tehtävään käyttäen. Tänään ympäristökysymykset ovat eduskuntavaalien ykkösteemana, olkoonkin että pandemia ja sota Ukrainassa on hämärtämässä sitä punaista linjaa, joka käynnistettiin Suomessa jo 1970-luvulla tavoitteena uudet rakenteelliset muutokset rinnan tutkimuslaitosten kanssa ja yliopistojen kouluttaessa nuoria uusiin vaativiin tehtäviimme.
Ylä-Savo sai oman instituuttiinsa Sonkajärvelle ja Helsingin yliopisto auttoi sekin perustamalla maaseutukeskuksena Pohjanmaalle ja Itä-Savoon. Kovin vaatimatonta puuhastelua, sanoisi moni sodan käynyt rintamamies.
Samaan aikaan kun kuntien rakenneuudistus eteni suurkuntien suuntaan, kylät käyvät kilpailua keskenään säilyttääkseen muutaman peruspalvelun. Lähinnä taistelua käytiin kouluista. Niin myös Tammelan kunnassa, joka oli alkujaan vieressä kuihtuvan Forssan kaupungin emäkunta. Emäkunta on kasvukunta ja Forssa menettää sinne asukkaitaan. Forssan talousalueeseen kuuluu Tammelan lisäksi Jokioinen, Humppila, Ypäjä ja pitkin hampain Urjala sekä kaupunkikunta Somero. Kovin vaatimatonta puuhastelua, sanoisi moni talvisodan käynyt ja Ukrainan sotaa seuraava.
Yrittää nyhjäistä tyhjästä – Aquam a punice postulare
Suur-Hämeenlinna on jo syntymässä Tammelasta itään ja vieressä lännessä on niin ikään suur-Salon talousalue sekä Loimaan maaseutupitäjien talousalue. Kaikki vielä tätä kirjoitettaessa vuonna 2008 muuttovoittoalueita Forssaa lukuun ottamatta. Tuleva maakuntahallinnon sote uudistus antaa lisävauhtia paikallishallinnon uudistajien työlle kunnissamme ja seutukaupungeissa.
Koska tämä tapahtuu, on vielä avoin, mutta oletan että viimeistän 2020-luvun alussa. Mitä muita kriisejä silloin eletään, on vaikea ennustaa vuonna 2008.Tietotekniikka ja robotiikka on joka tapauksessa edennyt ja auttaa myös maaseudun kehittymistä etätöineen. Pandemian aikana sekin on pakko oppia.
Vaivaa vaatii voitto – Amat victoria curam.
Maaseutupitäjä Rengon liittyminen Hämeenlinnan kaupunkiin on sama ilmiönä kuin kirkonkylän muuttuminen aikanaan kunnan keskukseksi ja sivukylien unohtuminen jonnekin periferiaan. Kylien on siis itse hoidettava omaehtoisesti yhteytensä verkottuen ja verkostoituen. Tämä koskee myös maankäyttöä ja sen säätelytarkoituksia kyläyhteisön käytössä. Suuren pinta-alan kaupunkikunnilla on jo nyt laiminlyötyjä entisiä maaseutualueita viheralueina ja niiden lisääminen Rengon tai Hattulan kaltaisilla kymmenien kylien yhdyskunnilla ei näiden toimeliaisuutta ja yhdyskuntarakennetta juurikaan auta.
Keppi sen todisti – Argumentum baculinum.
Politiikassa (politics) kyse on pelkästään vallankäytöstä ja valtapolitiikka ei suosi maaseudun pienkyliä. Tämän varmasti jokainen myöntää puolueesta riippumatta. Sen sijaan ihmisten elinympäristön kehitys (policy) on kokonaan toisen tason kysymys ja mahdollista myös suurkunnan osana.
Näitä kahta ”politiikkaa” ei pidä sotkea toisiinsa. Ei myöskään regionalismia spatiaaliseen alueeseen ja mentaaliseen yhteisöllisyyteemme, juuriin ja sosiaaliseen pääomaan tai muistiin. Tässä kehityksessä maaseutualueet ovat merkittävä rikkaus ja sitä tulisi tukea ja vahvistaa.
Ovatko Suomen yliopistot kansainvälistä tasoa?
Vastaus rehtori Lauri Lajuselle ja kansleri Kari Raiviolle
Oulun ylipiston rehtori Lauri Lajunen (HS 3.2. 2008) ja Helsingin yliopisto kansleri Kari Raivio (7.2) kirjoittavat yliopistosta saman ongelman kimpussa. Lajusen näkökulmasta yliopisto on jo saavuttanut tavoitteensa ja tuottaa laaja-alaista osaamista siinä missä peruskoulumme menestyvät maailmalla.
Kuljimme nuorina miehinä Lajusen kanssa Oulusta Helsinkiin korkeakouluneuvoston kokouksiin käyttäen aamukuuden lentoa ja tuo hetki 1980-luvulla oli avain auttaa myöhemmin myös ammattikorkeakoulujen perustamisessa. Kehitys meni siten oikeaan suuntaan siinä missä tapamme helpottaa ja rohkaista nuoria naisia hankkiutumaan kohti vuoden 2022 hallitustamme ja eduskuntapuolueittemme johtotehtäviä. Naisten varaan rakennettiin näkyvin uudistustarve ja siinä onnistuimme hyvin.
Vaivaa vaatii voitto – Amat victoria curam.
Lajusta lainaten ”Oulun yliopistossa suoritetun vertausarvioinnin mukaan yliopiston 58 laitoksesta 85 prosenttia on tutkimustoiminnassaan hyvää kansainvälistä tasoa”. Nobelhuippujen tuottaminen on kokonaan eri asia kuin pyrkiä sivistysyliopistona menestymään koko siinä laajuudessa, jossa myös peruskoululaisemme on mitattu.
Olisi outoa jos 60 000 lasta vuodessa tuottava kansakunta kykenisi tuottamaan Nobelin tapaisia subjektiivisia huippusuorituksia siinä missä resursseiltaan tuhatkertaiset kansakunnat, joilla pelkkä syntyvyys on samaa luokkaa vuorokaudessa kuin meillä vuodessa. Lajunen korostaa tasalaatuisuutta, ei tasapäisyyttä tai pelkkien innovaattorien tuottoa. Innovaatio on eri asia kuin esim. luovuus tai korkea ammattitaito.
Raivion näkökulmassa puututaan samaan ilmiöön, mutta nyt innovaation ja innovaatioyliopiston tulkintana. Raivio epäilee Sailaksen työryhmän näkemystä ja perustelee sitä lähinnä juridisilla ratkaisuilla, tieteen kapea-alaisuudella ja vedenpitävien ”business plan” -analyysien puutteilla.
Ongelmana on Raivion mukaan myös se, ettei innovaatioyliopisto edes kolmen laitoksen yhteisenä organisaationa yllä Helsingin yliopiston suoritteisiin. Yhteenvetona hän toteaa, kuinka innovaatioyliopistohanke on sovitettu kiinteästi elinkeinoelämän, mutta ei koulutusjärjestelmän tarpeisiin. On hyvä muistaa tämä elettäessä 2020-lukua ja pohdittaessa syntyikö ehkä myös sellaisia koulutuspoliittisia virheitä, jotka olisimme voineen etukäteen 2000-luvun alun ja 1990-luvun aikana arvioida.
Vuosikymmeniä innovaatiorakenteita tutkineena pidän Raivion näkökulmaa monelta osin oikeana. Yksi näkökulma siinä on vain jäänyt vähemmälle huomiolle tai se on tarkoituksella jätetty pois, jonka Oulun yliopiston rehtori on ottanut huomioon omassa kirjoituksessaan.
Suomen rikkaimman maatalousalueen (”Vakka-Suomen”) kohdalla maaseutupolitiikka menee tasatahtia luonnonvarojen käytön kanssa eikä vastakkainasettelua juurikaan esiinny. Vastakkainasettelu on syntynyt pikemminkin perinteisimmän aluepolitiikan maakunnissa Itä- ja Pohjois-Suomessa. Maataloustuet ovat yhteistä aluepolitiikkaa ja kinastelu aiheesta lähinnä poliittista peliä. Ympäristökysymykset ovat 2020-luvun puolella jo selvä ykkösaihe, jota tulisi valmistella jo nyt 2008. Ikävä kylä tämäkin piti jättää lastemme hoidettavaksi.
Oppi tuo vaikeudet, tieto lisää tuskaa – Difficultatem facit doctrina
Uutisköyhinä aikoina kaivetaan esille vanhoja hautoja ottaen vauhtia kansalaissodan vuosilta. Suomi nyt on tylsä, uutisköyhä maa. Huhtiniemen haudatkin vaikuttavat olevan 1800-luvulta ja Venäjän vallan aikaisia. Niistä ei saa kunnon riitaa tai vastakkainasettelua tekemälläkään. On siirryttävä kunnon uutisiin ja 2020-luvulle.
Konsultoivaa apua olisi haettava Lapin allasrakentajilta. Dikotomia on kuulunut Lapissa ja köyhillä kehitysalueillamme tyypilliseen imperialismin periaatteeseen, jossa köyhät asetetaan vastakkain. Näin on estetty horisontaalinen verkostoituminen.
Nykyisein se tapahtuu kuitenkin netissä ja rajat ylittäen eikä manipulointi ole mahdollista. Se mitä Euroopassa ja globaalisti tapahtuu 2020-luvulla, on koulutuskysymyksenämme vielä vaikeasti ennustettavissa. Tietotekniikka ja etäopiskelu töineen etenee varmasti. Mitä muuta tapahtuu rajojemme takana, on tämän ajan tuotetta. Sota Euroopassa ja pandemia, naiset hallituksessa on oman aikamme tuotetta ja lapsia.
Suuret ikäluokat eivät saa enää lapsiaan ja näiden lapsia mukaan globaalista nettiympäristöstä. Rollaattoreilla tehty vallankumous ei ole uskottava. Yliopistojen ”verkottaminen” on hallinnollisesti turhaa puuhastelua. Ei innovaatioympäristö hallintoa kaipaa verkostoympäristönä vaan sen poistumista eläkkeelle.
Sama koskee ”valtapolitiikkaa” kuntien rajoilla. Kehen se valta kohdistuu? Valta ilman alamaisia on turhaa. Konfliktiteoreetikkojen ”pelaaja” -luonne ja persoonallisuus on vain yksi lähes kymmenestä verkoston ”tyypeistä” eikä pelin ulkopuolella olevat havaitse sen tekemisiä lainkaan (tyyppiluokitukset katso Luostarinen 2005: Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka).
Innovaatio prosessina on toinen kuin mihin perinteinen koulutus on pyrkinyt. Uudessa yliopistossa tuskin pyritäänkään aivan samaan rakenteeseen kuin mihin Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja niiden onnistuneissa tutkinnoissa. Ilmiö muistuttaa ratkaisua, jossa rohkeasti reväistään solmu alkutekijöihinsä, vaikka se ehkä tekeekin kipeää hallinnollisena liikkeenä.
Tällöin vapaa tiede ja taiteilijuus tulisi myös kyseenalaistaa, sillä innovaatiorakenteessa niiden perusmääritelmät ovat alunalkujaan kehnoja ja aiheuttavat tulkintavaikeuksia. Pekka Hannulaa (HS 4.2. 2008) lainaten luovuus on toki vapaa, mutta ammatti ei voi sitä koskaan olla. Näin myös silloin kun tavoitteena on innovaatiorakenteet ja prosessit. Kyseessä on hyvin kurinalainen opiskelu, mutta myös tietyn typpiset metodit ja resurssit. Nämä resurssit eivät ole välttämättä samoja kuin perinteisessä tiedekuntayliopistossa ja sen ammattiin tähtäävissä tutkinnoissa.
Elinkeinoelämää palveleva innovaatiojärjestelmä hermostuttaa varmasti ne, joille vanha konventio on ollut suosiollinen. Näin on toki aina kun kyseessä on jopa ääneen lausuttu tavoite uuteen konventioon, innovaatioon myös rakenteena.
Sen sijaan, kun esim. vapaa taiteilijuus ja tutkimus määritellään ulkopuolella perinteisen elämäntapakäsitteistön, väärinymmärrykset alkavat kadota. Ilmiö muistuttaa menetyksellisesti hoidettuja suomalaisia orkesterijohdon oivalluksia. Jorma Panulaa lainaten ”Kun kapulaluokan bändi teki konkurssin, opetus loppui. Ilman instrumenttia ei voi opettaa ” (HS 3.2. 2008).
Opettamalla opimme – Docento discimus
Innovaatioyliopistossa pyrittäneen huolehtimaan näistä kahdesta pääasiasta perinteisen koulutuksen ohella. Ensin on oltava oikeat opettajat ja opettajilla bändit. Sen jälkeen tarvitaan kyllä vielä lahjakkaat oppilaat ja jokaisen oppilaan on päästävä ”vispaamaan” ammattibändien harjoituksissa partituurin kanssa.
Toisin kuin Raivio väittää elinkeinoelämä ja sen ongelmat kyllä lopulta määrittävät mihin suuntaan myös pitkän aikajänteen mestarikurssin jormapanulat joukkonsa koulivat. Kukaan heistä kun ei lopulta tiedä alkuvaiheessa, ei edes pitkän tuntemuksen pohjalta, johtaako tuleva mestari puikollako vain ilman.
Forssa pyrkii omassa lausunnossaan 70 000 asukkaan aluetalouteen. Tämä tavoite on realistinen ja muun esittäminen olisikin nyt ollut kaupungilta vastuutonta. Sama toki koskee Loimaata, joka kaipaa yrittäjilleen uusimman teknologian sekin. Jos Somero ja Urjala löytävät aluetaloudelleen jonkun muun kuin suuruuden ekonomiaan perustuvan voimakeinon, se otetaan maailmalla avosylin vastaan.
Viisasten kiveä ei kuitenkaan löydy. Kun kunnalta puuttuvat omat resurssit, se ei kykene hoitamaan sen enempää vanhuksia kuin lapsiaankaan samalla tehokkuudella kuin suuret yksiköt turvaten samalla muut aluetalouden tuhannet toisiinsa kytkeytyvät toiminnot. Näistä tärkein on innovaatioprosessi. Kun tämän tekstin lukee 2020-luvulla, se on silloin ilmiönä itsestään selvyys. Me olemme kiirehtineet mutta hitaasti.
Keisari Augustus oli oikeassa. Festina lente.
Pienkunnissa ne olivat vielä sotien jälkeen irrallisia eikä aluetaloudessa ollut tarvis pohtia kansainvälisen tiedeyhteisön tarpeita, kuten Jokioisissa olisi kuulunut. Nyt kalliit palvelut on ostettava oman alueen ulkopuolelta ja pieni maaseutukaupunki jatkaa kituvaa elämäänsä keinotekoisessa aluetaloudessaan pienkuntien kiusatessa kehänä ympärillä. Sote ja sen maakuntamalli ei tätä paljoa auta. Maakunnalta puuttuu itsenäisyys ja sen keskus on oudossa paikassa Forssasta sitä hakien. Tampere, Turku ja pääkaupunkiseutu ovat Forssan vahvuuksia.
Hämeenlinna ja Salo oivalsivat toki itsestään selvyyden Nokia yhtiön toimesta ja hallintokaupungin välttämättömyytenä. Viesti tuli selvänä Helsingistä. Lounais-Hämeessä kuntakulttuurista puhuvat tarkoittavat sen puuttumista, eikä alue ole Sisäministeriöstä katsoen strategisesti tärkeä. Jälkiomaksujilta voi odottaa myöhemmin tehtyjä korjauksia köyhtymisen tuomana oppina. Köyhien kanssa ei kannata Helsingistä saakka riidellä. Suomalaiset rakastavat riitoja ja vain ulkopuoliset kriisit saavat heidät heräämään ja hakemaan Naton jäsenyyttäkin.
Tulkoon valkeus ja valkeus tuli. – Fiat lux
Kuntauudistus ei koske niinkään vain kirkonkyliä, joista takavuosina tuli kuntiemme ja kylien yhteisiä palvelukeskuksia, vaan ennen kaikkea se koskee liki 3000 aktiivista pienkyläämme. Nämä pienkylät jäivät aikanaan suuremman kirkonkylän varjoon, josta tuli samalla kunnan hallinnollinen keskus ja usein myös kunnan nimi. Varakkaista pienistä kylistä tuli paljon itsenäisiä kuntia.
Yhteistä pohjaa ei niin kauheasti haettu ja Hämeen kylissä riitti, kun tunsi lähinaapurit. Maailma loppui hevosen kulkemaan matkaan. Nyt tämä sama matka on nettiympäristö ja globaali, rajaton todellisuus. Se ei suinkaan ole surrealistinen virtuaalimaailma. Virtuaalisena ja surrealistisena maailma avautuu nyt regionalismiin kiinni jääneille ja autoineen lumisohjossa tuskaileville. Tällaisia on vain vajaa 2 % koko ihmiskunnasta. Härillä kyntäjä puhuu häristä ja lähtee kohti itää, kun tarkoitus on mennä länteen. Onneksemme kiirehtii hitaasti – Festina lente
Samalla kun ehkä noin sata kirkonkylää on nyt menettämässä itsenäisyytensä, samaan aikaan monet pienen kylät ovat kasvattaneet itsenäisyyttään EU:n omaehtoisen toimeliaisuuden ja tukitoimien rahoittamana. Paluumuutto kyliin on alkanut jo vuosikymmen takaperin ja koskee usein muuta kuin kirkonkylää. Niinpä esim. Forssa on menettänyt väestöään jo yli vuosikymmenen, mutta Tammela ja sen kylät lisäävät väestömääräänsä. Tammelan kironkylää ei pidä kuitenkaan sotkea Letkun kylään spatiaalisena yksikkönä. Mitä tekemistä Letkun kylällä on Tammelan kirkonkylän kanssa, jonne lapsia yritetään ”muiluttaa” elpyvistä kylistä ympäri maakuntaa?
Monet seutukunnat kasvavat kylien kasvun varassa. Koko Etelä-Suomen kolmio Helsingin, Tampereen ja Turun rajoittamana on muuttovoittoaluetta. Täällä kylärakenteiden muutokset ja kasvavat vahvuudet ei ole ollenkaan sama kuin kuntarakenteen kriisi kirkonkylästä tai seutukunnan kaupunkikeskuksesta tulkiten ja koko maata ravistellen. Menneen ajan ylistäjät ovat aluehallinnon kriisin takana –
Laudator temporis acti – Menneen ajan ylistäjä.
Kunnan hallinnon kriisi ja valtapolitiikka siellä ei ole sama asia kuin kylät ja niiden toimeliaisuus. Mitä tekemistä Letkun kylällä ja sinne muuttavilla helsinkiläisillä lapsiperheillä on kunnallispolitiikan muutaman juonittelija valtapolitikan kanssa?
Pienet maaseutukylät vahvistuvat siinä missä suuret kasvukeskuksemme järkevän maaseutupolitiikan (policy) keinoin oli kunnallispolitiikka (politics) vaikka kuinka syvässä ahdingossa. Ei näitä kahta asiaa tule sotkea toisiinsa vaikka ”peluri” (”politics”) niin haluaisikin.
Peluri sulkee pelinsä ulkopuolelle kaiken ja kaikki, jotka eivät suostu hänen sääntöihinsä. Pelurin maailman suurin ongelma on moraalin puute ja emotionaalinen köyhyys. Kun vuonna 2023 valmistaudumme vaaleihin, sen ehdokkaat ja heidän ohjelmansa ovat kokonaan muuta kuin 2000-luvun alussa.
Maastamme on muotoutumassa maakuntakeskusten ja maaseutukylien Suomi, jossa vanhat hallinnolliset kuntarajamme ovat olleet rasite jo runsaan vuosikymmenen ajan. Seutukunnat ovat toki lähempänä työssäkäyntialueita ja palveluiden hankinta-alueet ovat kohtuullisen helppo Suomessa rajata.
Uusi verkostosukupolvi ei kunnioita hevospelien aikaa ja auto vie etsimään asuinpaikkoja kauas pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Kansainvälistynyt nuoriso hakee rajojaan netin ja globaalin maailman tarjoamin keinoin. Perinteinen kunnallispolitiikka on siitä uskomattoman kaukana.
Verkkolehden lukija ja nörtti ei paljon paikallista paperilehteä selaile. ”Nörtiksi” nimittelykään ei enää oikein toimi, kun kyseessä on yhteiskunnan toimivan koneiston ulkopuolelle jäävä ”etanolirotta” EU:n liberalismin kokeilualueella ja laboratoriossa pohjoisessa periferiassa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan suurten ikäluokkien yleisin kuolinsyy on jo alkoholismi sekä naisilla että miehillä (HS. 1.11.06). Verisuonitautimme ja rintasyöpä on ohitettu yhteisellä rintamalla. Se että Euroopassa on sota ja pandemia on koulinut meitä etätyöhön, ja -koulutukseen on kovin kaukana 2010-luvun pohtijoiden maailmankuvasta. Alamme arvostaa tervettä ruumista ja sielua.
Mens sana in corpore sano – Terve sielu terveessä ruumiissa
Olemme siirtymässä yhtäällä kohtuullisen suuriin alueyksikköihin, joita leimaa lähinnä tapamme hankkia palvelut kalliina erikoispalveluna. Näillä muutamalla suuryksiköllä on kohtuullisen tutut rajat, joita maassa on käytetty periteisesti maakuntarajoinamme, olkoonkin että aivan niitä ne eivät näytä nyt noudattavan. Poliitikon rajat eivät ole samat kuin tutkijan ja maantieteen myös tuntevan rajat.
Toisaalla Etelä-Suomessa Helsingin ja Pietarin vaikutus näkyy ja liikkuminen lisääntyy. On syntynyt uusia palvelukeskuksia, jotka eivät vastaa vanhoja hallinnollisia rajojamme lainkaan. Erikoissairaanhoito ja -koulutus ovat esimerkkejä palveluista, joita vanhat rajat eivät enää oikein tottele. Nettinuorille nekin ovat vähän ahtaita. Jatkossa kilpailevat yksityinen ja julkinen.
Todellista ongelmaa ”etanolirottien” hoidossa on piiloteltu, kuten aina Suomessa. Miten ”etanolirotta” hoitaisi itsensä, kysytään? Ongelma on sama kuin median kriisissä. On mahdotonta taistella itseään vapaaksi, kun vastassa on ”ei kukaan” tai oma peilikuva. Etenkin pelot ja traumaattiset kokemukset ovat oman aikamme ilmiöinä usein medioissamme esteltyjä.
Ei enää pelkästään sotia ja niiden yhteisiä traumoja esitellen. Sellaiseen vaadittaisiin uusi sota Euroopassa tai ruton kaltainen pandemia. Molemmat samaan aikaan ja olemme taas palaamassa sosiaalisen muistimme synkimpiin kokemuksiin. Tällöin myös metropolien ja maaseudun asema muuttuisi hetkessä. Kun tällainen meidät kohtaa, emme opiskelekaan koulua vaan elämää varten.
Non scholae, sed vitae discimus
Maallemuuton kautta syntyvä kylien herääminen uudelleen on paluuta takaisin pienyhteisöjen suureen aikaan, jolloin kylä oli asumisemme perusyksikkö palveluita haettaessa. Tämä kylien uusi aika on syytä havaita ajoissa, ettei palvelujen alasajo kohdistuisi väärään osoitteeseen.
Osa kunnista ja kuntakeskuksista on toki menettämässä paikkaansa palvelujen tarjoajana, mutta ei toki alkuunkaan kaikki. Maaseutu palvelujen tarjoajana ja sotien aikaisten kriisimme turvarakenteina ovat unohtuneet valtaosalta suomalaisia. Pandemia ja sota konfliktina muuttaisi tämän pohdinnan hetkessä hyvin konkreettiseksi todellisuudeksi.
Maaseutupolitiikalla on saavutettu tuloksia, joiden merkitys tulee huomata myös pohdittaessa palvelurakenteemme ruohonjuuritason toimivuutta tuhansien hyvin aktiivisten kyliemme kohdalla. Kun kyseessä ovat usein joko keski-ikäiset tai nuorperheet, heitä ei voi kylissä siirtää sellaiseen hallinnolliseen kujanjuoksuun, jossa esim. lapsia lähdetään maaseutuneuvos Eero Uusitaloa lainaten ”muiluttamaan” vanhoihin kirkonkyliin ja kuihtuviin kaupunkitaajamiin.
Ihmiset itse vapaasti valitkoon asumismuotonsa ja -paikkansa, eikä sitä saa ohjailla tai rasittaa väkisten piirrettävillä rajoilla tai keinotekoisella tavalla jähmettyen kuntakokoihin ja jo kauan sitten unohdettuun ”regionalismiin” karttaharhana.
Verkostoitunut Suomi ja sen maaseutu ei ole tuon vanhakantaisen ajattelun ja arvomaailman vankina. Vastakkainasettelujen aika on ohi, olkoonkin että vaalit lähestyvät. Verkostopuolueesta puhuvat eivät vaaleista piittaa. Helsingissä liikutaan paljon vähemmän kuin maaseudulla ja netissä ”etanolirotat” viihtyvät paljon huonommin kuin lähikapakoissa.
Tämän ”surffailun” ero on syytä ymmärtää, kun rajoja pohditaan regionaalisena tai spatiaalisena prosessina. Edellisten surffailijoiden maailma laajenee niin regionaalisena, kun spatiaalisena ilmiönä, kun taas jälkimmäisten kapenee ja vaihtuu painajasimaiseksi sairaskertomukseksi.
Innovaatioprosessin synty maaseudulla – Mens sana in corpore sano.
Innovaatio prosessina on toinen kuin mihin perinteinen koulutus on pyrkinyt. Uudessa yliopistossa tuskin pyritäänkään aivan samaan rakenteeseen kuin mihin Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja niiden onnistuneissa tutkinnoissa. Ilmiö muistuttaa ratkaisua, jossa rohkeasti reväistään solmu alkutekijöihinsä, vaikka se ehkä tekeekin kipeää hallinnollisena liikkeenä.
Tällöin vapaa tiede ja taiteilijuus tulisi myös kyseenalaistaa, sillä innovaatiorakenteessa niiden perusmääritelmät ovat alunalkujaan kehnoja ja aiheuttavat tulkintavaikeuksia. Pekka Hannulaa (HS 4.2. 2008) lainaten luovuus on toki vapaa, mutta ammatti ei voi sitä koskaan olla. Näin myös silloin kun tavoitteena on innovaatiorakenteet ja prosessit. Kyseessä on hyvin kurinalainen opiskelu, mutta myös tietyn typpiset metodit ja resurssit. Nämä resurssit eivät ole välttämättä samoja kuin perinteisessä tiedekuntayliopistossa ja sen ammattiin tähtäävissä tutkinnoissa.
Elinkeinoelämää palveleva innovaatiojärjestelmä hermostuttaa varmasti ne, joille vanha konventio on ollut suosiollinen. Näin on toki aina kun kyseessä on jopa ääneen lausuttu tavoite uuteen konventioon, innovaatioon myös rakenteena. Sen sijaan, kun esim. vapaa taiteilijuus ja tutkimus määritellään ulkopuolella perinteisen elämäntapakäsitteistön, väärinymmärrykset alkavat kadota. Ilmiö muistuttaa menetyksellisesti hoidettuja suomalaisia orkesterijohdon oivalluksia. Jorma Panulaa lainaten ”Kun kapulaluokan bändi teki konkurssin, opetus loppui. Ilman instrumenttia ei voi opettaa ” (HS 3.2. 2008).
Innovaatioyliopistossa pyrittäneen huolehtimaan näistä kahdesta pääasiasta perinteisen koulutuksen ohella. Ensin on oltava oikeat opettajat ja opettajilla bändit. Sen jälkeen tarvitaan kyllä vielä lahjakkaat oppilaat ja jokaisen oppilaan on päästävä ”vispaamaan” ammattibändien harjoituksissa partituurin kanssa.
Toisin kuin Raivio väittää elinkeinoelämä ja sen ongelmat kyllä lopulta määrittävät mihin suuntaan myös pitkän aikajänteen mestarikurssin jormapanulat joukkonsa koulivat. Kukaan heistä, kun ei lopulta tiedä alkuvaiheessa, ei edes pitkän tuntemuksen pohjalta, johtaako tuleva mestari puikollako vain ilman.
Suuruuden ekonomia ja aluetalous (11.09. 2008)
Suurten päätösten aika Loimaalla ja Lounais-Hämeessä
Forssan kaupunki esittää Lounais-Hämeen piskuisten kuntien yhdistämistä yhdeksi kunnaksi. Samalla Forssa esittää tarkasteltavaksi sellaista talousmaantieteellistä aluetta, jossa mukana olisi myös Loimaan alue. Tammela, Jokioinen, Ypäjä ja Humppila tyrmäävät tämän mallin, ja uskovat palveluiden järjestyvän jatkossakin hallintoa uudistamatta.
Jokaisella kunnalla on nähtävästi oma kestävä talous, talousmaantieteellinen alue ja kyky sen kautta hoitaa niin lapset kuin vanhuksensa, työssäkäynti- ja palvelualueensa, logistiikka ja yhteydet yrittäjien toimia. Näkökulma kohdistuu palvelurakenteen sosiaali- ja terveyspalveluihin, ei koko aluetalouteen lainkaan. Aluetaloutta hoidetaan riihikuivalla rahalla, ei pyhällä hengellä ja imagomittareilla. Sote uudistuksena on susi, jos siinä ei nähdä aluetalouden koko kuvaa Suomessa.
Kun palvelurakenteita muutetaan, on syytä muistaa, etteivät kunnan sektoripalvelut millään tavalla irtaudu aluetaloudesta. Jos aluetalous ei toimi, eivät toimi taatusti palvelutkaan. Mitä suurempi ja vahvempi talousalue, sitä paremmat ovat resurssit hoitaa palvelut, koskivat ne sitten lapsia tai vanhuksia, yrittäjiä, logistiikan rakentajia, kouluttajia ja innovaatioprosesseja tutkijoineen. Näitä tarkoituksia varten Hämeenlinnan ympäristökunnat ovat muodostaneet oman laajan talousmaantieteellisen alueen, joka on samalla kunnan ja kaupungin raja. Näin myös maaseudun ääni ja demokratia ulottuu aluetalouden koko kirjoon. Ei vain pienen pitäjän maatalouteen. ”Älä sotke ympyröitäni” koskee muitakin kuin talonpoikia.
Noli turbare circulos meos.
Kuntakoko hevospelin kulkemana matkana oli joskus talousalueen raja ja toripäivät tärkeä päivä, mutta internet oli vielä tuntematon. Tiedepuistoa tai nanotekniikan laboratorioita sellaiset kunnat eivät kaivanneet, mutta ei myöskään erikoissairaanhoitoa yliopistosta palvelut ostaen.
Kun MTT:n keskuslaboratorio on lopullisesti suljettu, Forssan talousalueelle jää vain toripäivät ja muisto tieteestä Jokioisten kylässä. Onneksi Luke kuitenkin sai jatkoaikaa. Humppilasta käsin on helppo tehdä kiusaa Jokioisten kylälle, kostaa kellotapulin varkaus. Sen kuntapoliitikot osaavat. Miten kalliiksi tämä kiusanteko tulee talousalueelle, ei käy aina kuntapäättäjän laveassa mielessä.
Opetusministeriö tulee lakkauttamaan seuraavan neljän vuoden aikana 5 yliopistoa ja 10 ammattikorkeakoulua minimissään. Yksin esiintyvät pitäjät eivät ole tässä talousalueiden kilvoittelussa minkään arvoisia. Elinkeinoelämä ja metsäntutkijat ovat samassa veneessä Itä-Lapin kuntin Sallan, Savukosken, Pelkosenniemen ja Kemijärven suunnilla. Siellä kuntapuolueen on vaikea löytää vakavasti otettavia ehdokkaita vaaleihin. Toki tässäkin poikkeus vahvistaa säännön.
Nulla regula sine exceptione.
Tätäkö kehitystä Lounais-Hämeen kuntapuolue on hakemassa? Mihin rakennemuutosalueen 2 miljoonaa mahtaisi riittää? Ehkä nanoteknologiaan ja MTT:n keskuslaboratorion sekä yrittäjien väliseen vakavasti otettavaan yhteistyöhön? Hich-tech alueeseen Kiimassuon envitec -alueellamme? Mitä nanoteknologia mahtaisi maksaa yritysyhteistyössä?
Me ymmärrämme kyllä, miten pandemian vaivaamat alueet ovat avuttomia ilman varautumista tähän riskiin ja kuinka sota edellyttää panostuksia Euroopassa uskomattomat summat jopa globaalina ponnistuksena Ukrainan itäosiin sotatoimet rajaten. Oman kansallisen aluehallinnon rakenteet ja niiden korjaaminen vastaamaan 2050-luvun tarpeita on sen sijaan meille täysi mysteeri eikä sitä ole pohdittu juuri lainkaan. Näin siitäkin huolimatta, että nanoteknologia ja robotiikka sekä uudet innovaatio-ohjelmat ovat olleet käytössä jo vuosikymmenet. Kaikki erinomainen on kuitenkin edelleen harvinaista. Omnia praeclara rara.