Mihin meiltä katosi historia, Väinämöinen ja Joukahainen, idästä haettu runous ja lyyrinen kielemme sekä kyky yhdistää se läntiseen kulttuuriimme? Mikä meitä suomalaisia vaivaa kun perustiedekin ja -taide alkaa olla hukassa yhdessä kirjallisuuden kanssa? Miten me menemme vaaleihin, jos pelkäämme sen olevan vain aprillipäivän pilan ja medioittamme narratiivista satuilua ja gallupitkin valemedian jatkoa?
Osmo Jussilan nekrologin on kirjoittanut professori Matti Klinge (HS 1.4). Otsikkona on ”Rohkea ja iloinen historioitsija”. Hän oli syntynyt Haukiputaalla vuonna 1938, jossa asuin pari vuosikymmentä Kellon Kiviniemessä, opettaen Oulun yliopistossa maantieteen laitoksessa mutta myös Turussa, sosiologian laitoksessa tutkimusta tehden, kahteen kertaan väitellen luonnontieteissä ja ihmistieteissämme sekä jalkauttaen itseni välillä ”oikeisiin töihinkin”. Niihin kansan luottamiin ja sieltä oppinsa muka hankkineena. Elämän kovasta koulusta, mutta ei nyt sadoissa kongresseissa luennoiden samalla ja kolmea työtä hoitaen rinnatusten. Jo silloin opittiin myös pätkätyöt ja sen rinnalla opiskelukin. Niin pitkälle kuin päätä riitti ja tohtorin hattu oli saavutettu. Sen saavuttaminen ei ollut tae sen kummemmasta työstä ja poliitikot täyttivät virkojaan, kuten nytkin, mutta vain röyhkeämmin omiaan tukien.
Tohtoriksi Jussila väitteli liki samaan aikaan, kun itse aloitin opiskeluni yliopistossa ja henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi hänet nimitettiin vaiheessa, jolloin olin jo jättämässä Oulua ja omaa yliopiston opettajan uraani siellä, sekä siirryin Suomen Akatemian tutkijaksi sen ympäristötieteisen toimikunnan ensimmäisenä tutkijana. Pätkätöitä nekin olivat. Haasteena oli Oulujoki, Kemijoki, Iijoki ja lopulta myös Ounasjoen kaavoitus ja Levin, koskiensuojelulait ja ympäristöministeriö virkamiehineen, koskirakennustoimikunnasta sinne siirtäen muuten joutomiehiksi jääviä. Rakentamattomat kosket kun suojeltiin lopulta lailla ja koskisodat lopetettiin, korvaukset vahingoista maksettiin vuosikymmenten viiveellä ja karvalakkilähetystöjen painostuksella. Elettiin Kekkosen Suomessa ja vallassa oli maalaisliiton rinnalla lyhytikäisiä hallituksia, joista tutuin väri oli punamulta.
Maantiede ja historia kulkivat tieteinä tuolloin liki käsi kädessä ja tutustuminen Jussilaan oli todellakin iloisen miehen tapaamista. Matti Klinge on onnistunut kirjaamaan nekrologiaan hänelle tyypilliseen tapaan, nerokkaan tiivistelmän laatien monen kanssa ystävystyneestä tiedemiehestä ja venäläis-suomalaisten suhteitten upeasta tuntijasta. Se oli arka aihe tuolloin tutkijalle. Suomen perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintana sekä nationalismi ja vallankumous venäläis-suomalaisissa suhteissa 1899-1914 olivat tuon ajan hänen pääteoksiaan ja toinen myös väitöskirjan aiheenakin. Hän oli minua selvästi vanhempi mutta ei se meitä häirinnyt.
Tuon ajan suomalainen, kovin nationalistinen ja samalla oikeistolainen tulkinta ja tutkimustraditio, vältteli Jussilaa tutkijana ja sen Klinge on myös kirjannut nekrologiinsa. Renvall-instituutti ja vasemmistolaispiireissä toimiminen leimasi Jussilaa. Myöhemmin neuvostokriittinen kirjoittelu teki hänestä lopulta suositun Helsingin Sanomien kolumnistin ja moni muistaakin hänet juuri tästä roolistaan. Ei tuosta aikaisemmasta.
Jussila osoitti samalla, kuinka vallankumouksellisuuden torjuminen oli Venäjän pääintressi, ei toki venäläinen nationalismi 1908-1914. Vuodesta 1983 Jussila kirjoitti kolme suurelle yleisölle tarkoitettua arvostettua kirjaa Suomen historian ja Venäjän suhteitten poleemoista. Moni on ne varmaan lukenutkin ja perustaa tietonsa näihin kirjoihin. Pääosalle suomalaisia ne ovat luonnollisesti vieraita. Tosin oli tuolloin, Kekkosen aikana.
Hän kun oli aikansa näkyvin osallistuva historioitsija tuolloin. Samalla hän paljasti Suomen historian suuret myytit sekä Suomen suuriruhtinaskauden meille aiemmin vieraat ilmiöt, joita käännettiin myös venäjäksi. Hän alkoi käsitellä vapaasti arkaluotoisiakin teemoja Kekkosen kaudella. Oleellista on, että iloisen miehen kykynä oli tulla toimeen myös aatteellisten vastustajiensa kanssa. Haukiputaalla kutsut eivät kuitenkaan olleet niin urheiluhenkisiä, Klingen kuvaamia, kuin kalastukeen liittyviä. Haukiputaalla oli ja on edelleen käyttökelpoinen kalasatamakin Kellon Kiviniemessä. Lisäksi oli tärkeäää saada tietoja, joista oli apua myöhemmin Neuvostoliittoa opiekelijoiden kanssa silkkitietä kiertäenkin. Eurooppa kun oli kierretty jo liian moneen kertaankin, moittivat minua opiskelijani. Oli siinä hiven perääkin. Maantieteilijöiden oli syytä tuntea itäinen naapurimme ja myös Aasiaa, Afrikkaa ja Amerikkaa.
Tärkeintä oli kuitenkin Jussilan kyky etääntyä päivän politiikasta selittäessään myös maallikoille Suomen ja Venäjän suhteitamme, mutta myös aloitteleville alan tutkijoille maantieteessä, sosiologiassa ja jopa Oulussa, Turussa, Helsingissä ja Tampereella omia teitä kulkevia ja etäällä historian tutkimuksesta työnsä tekeviä tulevia sukupolviamme. Tästä kiitos hänelle ja monelle muulle aikalaiselleen. Oli rohjettava jättää Oulu ja samalla myös Suomi.
Hänellä oli sama huumori silmäkulmassa kuin nekrologin kirjoittajalla Matti Klingellä itselläänkin. Hutikuun ensimmäisenä ja aprillipäivänä saattoi kollegoitaan myös hieman hassuttaakin, ja tosikkojen kohdalla sillä oli vain tervehdyttävä vaikutus. Mukana oli 1960- ja 1970-luvulla myös amerikkalaista hapatusta ja Aku Ankasta lapsena opittua, Valitusta Paloista luettua. Läntistä hapatusta, sanoisi Jussila, Venäjän tuntijana erehtymätön.
Aprillipäivän Aku Ankka höynäyttää tänään veljenpoikiaan, Iinestä ja Roopea. Nämä kun muistavat kuinka Akulla on taipumusta tehdä ikäviä jekkujaan huhtikuun ensimmäinen ja nyt se halutaan välttää seuraamalla häntä vuorotellen koko pitkän vuorokauden ja varoittaen oudoista liikkeistä.
Aku kuulee suunnitelmasta ja käynnistää vuorikauden mittaisen sirkuksen, jossa niin ökyrikas Roope, näsäviisaat veljenpojat kuin Iineskin saavat häntä seuratessaan ohjelmaa, joka on pääosin itsensä nolaamista.
Kun pitkä päivä on takana, Akulla ei ollutkaan perinteistä pientä jekkua vaan sarja tapahtumia, ikään kuin koko elämänkaaren mittainen kusetus. Jos olet joutunut sellaisen mega -harhautuksen kohteeksi jo lapsesta alkaen, varoessasi vähäisempiä yrityksiä tulla petetyksi ja narratuksi, olet elämäsi sankari, joka toimii kuten oman aikamme robotit ja algoritmit odottavatkin. Ne kun eivät voisi ennustaa tekemisiäsi, ellet antaisi heille koko ajan siitä kovin helppolukuisia vihjeitä. Vaon Roope pelaa omaa peliään, vaihtaa rahastonsa vartijat uusin mutta pettyy ja pelastuu lopulta vanhoilla konsteilla. Rahanpesu ei auta pankkiiria sekään.
Pojat pyrkivät menestymään opiskelemalla noin 10 000 perussanaa ja käsitettä, jolla myös ajatella ja unensa nähden, sekä tytöt noin 100 000 sanaa, ja näin hieman mutkikkaampaa tapaa hakea sisältöä elämälleen. Historian tutkija ja sosiologi, yhteiskuntatieteilijä ja psykologi, ihmistieteitten (human science) tiedemies, tutkii juuri nyt näitä tapahtumia, ja jakaa niistä kullekin sopivan annoksen tulkintanaan. Medialle hieman pilke silmäkulmassaan toimittajan tavatessaan tai Helsingin Sanomien kolumnistina kirjoittaessaan. Kun sanoja on vähän käytettävissä, teksti ei voi olla tiedettä popularisoidessa kovinkaan hääppöistä luettavaksi.
Joko aprillipäivän pilan kaltaisen tai sitten koko elämänkaarta ohjailevan, ja siltä osin vaikeammin tulkittavan etenkin, jos hän on samalla luonnontieteitten (natural science) kautta ehdottomat lakinsa esittelevä. Suomi ei ole oikein tiedekielenä hääppöinen eikä kymmenjärjestelmä luonnontieteille sähköisen digiajan arjessa.
Aikuisille tarkoitetussa kirjassaan ”Pikku Prinssi” Antoine Saint Exuperry, nuorena lentäjänä kuollut nero, kuvaa miten tämä tapahtuu maantieteen tiedemiehenä tietonsa hankkien. Hänellä on apunaan assistentteja, tutkimusmatkailijoita, joista osa on muita luotettavampia. He tuovat mukanaan näytteitä ja hän kirjaa ne muistiin paremmalle paperille ja mustekynällä. Sen sijaan epäluotettavammat, juoppouteen taipuvaistenkin tutkimusmatkailijoitten havainnot hän kirjaa kehnommalle paperille ja vain lyijykynää käyttäen. Tämä on hyvä muistaa nyt aprillipäivänä ja lähtiessään ylihuomenna antamaan ennakkoäänensä kansanedustajaehdokkaillemme.
Toki nuorena kuolleen lentäjä-ässän pienen ja hellyttävän kirjan voi lukea, lähtiessä vaaleihin, punaista viivaa vetämään, kokonaankin. Rohkean ja iloisen historioitsijan, Osmo Jussilan töitä tuskin jaksaa lukea muut kuin pääministeriainesta oleva Jussi Halla-aho. Hän kun käyttää puhuessaan käsitteitä, joita on hyvinkin 100 000 hänen kielessään. Tohtoriksi lukenut ja kielellisesti lahjakas tutkija on poliitikkona vastustajalle hankala.
Ja sitä pääministeriltä nykyisin edellytetään, jotta hän voisi valvoa jokaista sektorihallinnon tapahtumaa ja erottaa näin kehnojen asiantuntijoiden tuomat näytteet luotettavien tuomista näytteistämme. Se on juuri pääministerin tehtävistä se tärkein asiantuntijoita tavatessaan. Ei kaiken maailma dosentteja heille ovea osoittaen ja budjettia koulutuksessa ja tieteessä samalla leikaten. Siitä vanha maalaisliitto on nyt kaukana. Minne ovat kadonneet maaseudun sivistystä ja kulttuuria kannatelleet opit? Elämme kiihkeää reaaliaikaista maailmaa, globaalia, jossa meitä avustaa Kimi Räikkösen ja Valtteri ”Vale” Bottaksen kaltaiset lähettiläämme. Olemme sijoittaneet heihin rutkasti aikaa ja rahaakin. Tulosta voi jo vaatiakin.
Ferrarin nuori ori ja Kimi Räikkösen paikan anastanut Charles Leclerc oli sunnuntain suurin häviäjä. Aika-ajojen voittajana ja paalupaikkamiehenä hän meni alkukompuroinnin jälkeen menojaan, kuten ”Vale” Bottas edellisissä kisoissa. Siten alkoivat ongelmat ja auto hyytyä. Kolmas sija tuli kuitenkin lahjana formulakisojen ohjusten taapertaessa maaliin lopulta turva-auton takana kuten köyhän talon porsaat.
Värittömänä kisaa ei voinut pitää ja Bottas jatkaa yhden pisteen erolla kärjessä siirryttäessä kahden viikon päästä Kiinan osakilpailuun. ”Ehkä olimme hieman onnekkaita tänään”, sanaili Vale ja oli kuin aprillipäivän valheita välttelevä ja miinoja kiertelevä oman aikamme poliitikko. Se on taito, joka on osattava, peiteltävä pettymykset ja kuvattava tappiot torjuntavoitoiksi. Matkaa syystalven viimeiseen osakilpailuun on pitkälti ja parhaiten tämän osaa jo ikänsäkin puolesta Kimi Räikkönen, jolle pisteet tulevat jokaisesta kisasta ja mies osaa myös nauttia ajamisesta kilvan, lähtemättä mukaan ottamaan sellaisia riskejä, jotka olisi itse aiheuttanut.
Aprillipäivänä tällaista ihmistä on turha yrittää juoksuttaa, ja elämänkaaren mittainen kisa on jokaisen ensimmäinen ja useimmille myös viimeinen. Uudelleen tänne palaavat ovat saaneet sakkokierroksia matkalla ja opiskelua jatketaan kierrossa, jonka fiksuimmat filosofit ovat keksineetkin. Sinne on nyt turha sukeltaa joka asian yhteydessä, uskontoihimme ja niiden perusteisiin, kulttuurien kirjoon globaalissa maailmassamme.
Kun tätä kysyttiin, kulttuurimme perusteita, maailman suosituimmassa TV-viihteessä ”Haluatko miljonääriksi” -kisailussa, eikös vaan kaksi lehtoria, muiden opettajaksi koulutettua kansan kynttilää, toinen nainen ja toinen mies, tarvinnut kaikki oljenkortensa päästäkseen läpi kirjallisuutta koskevasta kysymyksestä.
Toiselta kysyttiin, kuka on kirjoittanut ”Nummisuutarit”, olisiko Mika Waltari tai ehkä Eino Leino, Aleksis Kiveäkin ehdoteltiin. Mahdoton juttu oman aikamme lehtorin tietopankkiin, eikä oikein apua löytynyt juuri muualtakaan. Onhan tuosta jo aikaakin. Nyt eletään reaaliaikaisessa maailmassa. ”Seitsemän veljestä” nyt olisi vielä voinut arvatakin lehtori opettajanamme.
Toinen sai tehtäväkseen pohtia menneen vuosisadan kohutuimman teoksen ja kaikkien terroristien ja salaliittoteorioiden isän työtä ”Sieppari ruispellossa”. Kirja käännetiin suomeksi kahteenkin kertaan kun porvarit epäilivät Pentti Saarikosken lisäilleen slangikieleen omia sanojaan ja tehneen siitä tekotaiteellisen ja viinanhuuruisenkin.
Ei tehnyt, kun sen joutui lukemaan jo kymmenvuotiaana ja Nummisuutarit paljon aikaisemmin ja liki ulkoa molemmat. Lausuakin pätkiä runoilloissa molemmista hengentuotteista.
Jos nämä olisivat aprillipäivän piloja, vaaleihimme voisi mennä ihan kevyin mielin, mutta kun kyseessä ovat oman aikamme lehtorit, kasvattajat ja kansankynttilät, sairaanhoitajat ja vanhusten hoitajat sekä kansaedustajaehdokkaat, joiden sivistystä ja tietotaitoa, sanavarastoa ei mittaa kukaan. Mahtavatko tietää oikein mitään koko työstään ja sen vaativuudesta? Takapenkin tahvoina aikaansa tappavat ja tilin nostavat, saunassa muka asuvatkin ja sairaina kouluja kiertävät, taksissa istuvat sadan metrin matkankin. Mitä veijareita nämä tyypit oikein ovatkaan? Mehän elämme TIETOYHTEISKUNNASSA jossa tiedot voi myös testata.
Ei edes maailman suosituimman visailun vetäjämme Jari Arto Olavi ”Jaajo” Linnonmaa heitä testaa. Onneksi on Jussi Halla-aho, kielitaitoinen ja käyttää myös rohkeasti kieltä, jossa mukana on edes hivenen myös vierasperäisiä sanojakin ujostelematta äänestäjiään, tenttaajiaan Ylen toimittajina. Sellaista tohtoria on hankala sietää Suomessa vuonna 2019.
”Persu on politiikan Mersu” ja näissä vaaleissa toivottavasti myös Audin takapenkille pyrkivä ministerikin. Ei takakonttiin konttaava reppana. Mieluiten kuitenkin ratin taakse pyrkivä pääministerimme ja sivuuttaen tämän oululaisen insinöörin Kempeleestä. Hän jätti opintonsa kesken ja lähti opiskelemaan lentäjäksi.
Kaiken maailman dosentit asiantuntijoina jätettiin unholaan ja saivat häneltä huutia. Ja sen kyllä huomaa menneen kauden immelmanneistamme ja tuloksesta, jossa maakunnat ja sote saivat nyt kyytiä, lopullisesti. Vai oliko tämäkin vain vedätys ja huhtikuun ensimmäisen päivän pilaa? Sinä ratkaiset sen vaaleissamme. Siis sinun tietosi ja taitosi tehdä OIKEA valinta. Se on demokratiaa ja pulinat pois.