Hesari lähestyy tänään sunnuntaina tärkeintä aihettaan, Mohammad Alin kuolemaa, suurella pieteetillä. Se pelaa varman päälle ottaen mukaan tutun kronologisen aika-akselin ja seuraten miehen matkaa nyrkkeilijästä kohti Nelson Mandelan ja monet muut aikamme suurmiehet ohittavaa ikonia. Se on varmin tapa käsitellä aihetta, jossa mukaan tulee myös sairastuminen ja ihmisruumiin heikkoudet palvotun kreikkalaisen jumalhamon runnellen, kuten keskiajan rutto tai kolera.
Oikeammin Yhdysvalloissa juuri tämä ihmisen hauraus nosti mestarin viimeiselle korokkeelle. Ilman sitä hän olisi jäänyt sen puoliväliin ja vaille kruunuaan olympiatulen viimeisenä kantajana.
Suomessa tällainen elämänkaari herooisena ei olisi ollut mahdollista ja tuskin Venäjälläkään, suuressa osassa itää ja kulttuuria, jossa fyysikko ja kosmologi Stephen Hawking ei olisi ALS-tautinsa jälkeen voinut jatkaa puolta vuosisataa tuottaen puhesyntetisaattorilla mielensä liikkeitä luettaviksemme.
Iisalmessa, Forssassa, Tampereella, Helsingissä syntyneenä hänet olisi viety jo aikoja vanhainkotiin kuolemaan. Ei toki yliopistoon. Hän kun sairstui tuohon tautiin jo vuonna 1963. Kaikki minua pilkkaavat trollit ovat olleet tuolloin joko vaippaikäisiä tai vain kiilto isänsä silmissä.
Päihteitte tolkuton käyttö alkoi paljon myöhemmin ja yliopisto jäi vieraaksi etenkin Yhdysvalloissa vieraillessa. Näiden jutut kun ovat kuin kevätripulisen laidunlehmän lämmin ja juokseva uloste roiskien tyvenen järven pintaan.
Toinen polttava aihe lehdessä on luonnollisesti Yhdysvaltain vaalit ja niiden omituisuus. Amerikan omitusuutta seuraa etenkin kirjailija Pentti Saarikosken poika. Hänenkin tapansa lähestyä aihettaan on ruman ankanpojan kuvaus ja nytkin aika-akselilla. Eurooppa on aina löytänyt Yhdysvalloissa jotain nousukasmaisen reppanaa, jota haukkua tai kiitellä. Yhdysvalloissa tällaista keskiluokkaisen ihmisen peiliä Euroopan suuntaan ei ole koskaan tarvittu, kirjoittaa Saarikoski ja perustelee väitteensä uskottavasti.
Kun saan lukijan Kansasista, hän poikkeaa varmaan Kaliforniassa asuvasta, on tapana ajatella. Ei se näin ole. Yhdysvallat ei ole stereotyypein kuvattava edes osavaltioineen ja tähän ansaan en lankea. Suomalaisia, Suomessa syntyneitä, lukijoitteni joukossa on kuitenkin vähemmän kuin kuuluisi tai tilastot antaisivat odottaa. Ilman tutkimusta sen syitä ei pidä arvailla pelkkänä viihteenä.
Sama pätee Iisalmea ja Forssaa, Tamperetta ja Turkua vertailtaessa. Se, miksi jotkut seuraavat ja toiset eivät, ei ole sidoksissa alueeseen ja rajoihin, ei kansakuntaan ja oletettuun kieleen, juuriin tai muuhun narratiivisen tarinan kerrontaan. Syyt kun löytyvät yleensä muualta kuin kaunsaalisista olettamuksistamme. Niitä varten on ihan omat menetelmänsä, eikä niitä medioissamme käytetä juuri lainkaan. Ne eivät kiinnosta ketään tai liian harvoja. Totuuden hakeminen on joskus kallista ja eri asia kuin lehden myynnistä huolehtiminen, ilmoitusten ja mainosten hankinta.
Narratiivisessa kerronassa on alku, keskiosa ja loppu. Menneen maailman tieteessä teesi, antiteesi ja lopussa synteesi tai homeerisessa kirjoituksessa draama, tragedia ja komedia. Komedia kevensi ihmisten paluuta ankaraan arkeen esityksen lopussa. Poliitikkona omiin vaaleihinsa valmistuvalla kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubbilla on kolme pointtia. Kristityillä kolmiyhteinen Jumala.
Kolmas tarina on Suomen kasvusta ja Hesarin 60 ekonomistin haastattelusta. Niistä on kyetty rakentamaan klusterit, joista viimeinen on uskottavin. Olkoonkin, ettei nyt ole käytetty tietokoneita eikä muutakaan suurten aineistojen ja vastausten käsittelyyn vaadittava monimutkaista matemaattista mallia. Riittää kun juttu luistaa ja on viihdyttävä.
Toimittajan tarinassa kerrotaan (numero 18) kuinka suomalainen ahneus voittaa lopulta pelon. Onnellisuusfilosofi Frank Martelalla ei ole aavistustakaan, sen enempää kuin Jari Sarasvuollakaan, miten lopulta käy.
Heistä vain tuntuu, että sisäänpäin kääntynyt leikkaamisen aika alkaa olla ohi ja tulevaisuuden usko nostaa päätään, ties mistä syystä. Henkinen taantuma on taloudellista julmempaa ja sen seuraamista ei kukaan jaksa loputtomiin. Ihan hyvä peruste ja piste tälle pitkähkön tarinan lopulle.
Suomessa Mohammad Alin on myös liikuttava kehässä, eikä juttuja saa oikein sairaasta miehestä, ellei hän ole samalla tuottelias, kuten Hawkins on koko ajan ollut. Tosin hän ei ole oikein seksikäs ja kuvauksellinen suomalaiseen televisoon tai mediaan pysyäkseen siellä vuodesta 1963 alkaen. Mitä trollit hänestäkin ajattelisivat ja millaista kieltä mahtaisivat käyttää? Entä kilpailevat toimittajat ja tutkijat, kateelliset kollegat? Miten olisi miestä hoidettu vuosikymmenet vanhustenkodissa? Olisiko mukana ollut sihteeri kirjoittamassa muistiin miehen havaintoja? Vai olisiko ehkä potkittu ja pahoinpidelty, haukuttu, kuten uusimmat uutiset kertovat vanhusten kohtelusta. Mistä olisi löytynyt miehelle kustantaja?
Viennin on vedettävä, asuntolainojen kasvettava, oopperassa on käytävä, shamppanjaa kulutettava, uusien hittien on ohitettava vanhat, etelään on taas lennettävä, syötävä tyyriitä liikelounaita, asuttava laatuhotelleissa, työpaikkoja on oltava tarjolla pilvin pimein, luomua ja koiranruokaa on ahmittava. Kaikkea tätä kasvu edellyttää. Näin se menee Suomessa, Yhdysvaltain itäisimmässä osavaltiossa, suuren Venäjän luoteisnurkassa ja Jäämereltä lopulta itsensä ja kasvunsa löytäen.
Neljäs juttu on se, jonka kirjoittaja piilottaa ja sen kertoo nyt kirjailija Antti Hyryn poismeno. Jutun on oltava kuin talon, jossa lukija voi asua ja löytää sieltä itsensä toistamiseen. Sen on oltava avoin kaikille mutta erityisen rakas talossa asuville.
Käypäläinen ei ole kirjan ystävä ja asumaan jäävä ei poistu sieltä edes silloin, kun se palaa rakentamatta uutta. Jos toimittaja, kirjailija, ei siihen kykene, hän tuottaa bulkkia, viihdettä.
Sitäkin tarvitaan ja sen kulutusta nousun hoitamiseen. Se ei kuitenkaan takaa sitä mallia, jossa Eurooppa poikkeaa Yhdysvalloista ja suomalaiset kauhistelevat tai ihailevat tasapuolisesti niin Venäjää kuin omituista länttä ja sen hupsuja presidenttiehdokkaitakin omituisine vaaleineen. Siinä euro on todellakin vasta ensimmäisten kasvukipujensa iässä, josta pääkirjoittajan havainnot ovat oikeutettuja. Eurooppa on todellakin eri asia kuin Yhdysvallat.