Onnea vuosia täyttävälle Jussi Halla-aholle.

Luin tänään medioitamme ja pohdin samalla, mikä noista lukemistani sopisi ruodittavaksi perussuomaalisen puolueen puheenjohtajan syntymäpäivänä. Löysin mieleiseni lopulta Helsingin Sanomista sekä yhdistäen sen tänään paljon luettuun omaan blogiini vuodelta 2008. Hesarin kirjoituksessa Ruotsissa kauan toimittajana työskennelleen pohdinta kääntyy sellaiseen, joka on itsellenikin tuttua arvioita suomaalisten ja ruotsalaisten eroista. Nyt hoidettaessa globaalia pandemiaa ja sen huolestuttavia tuloksia juuri Ruotsissa.

Sveriges Radiossa töissä oleva Kyösti Hagert kirjoittaa korona esseessään (HS 27.4) kuinka korona paljasti ruotsalaisen yhteiskunnan kaksi valuvikaa. Kun valtiolla ei ole yhteistä linjaa kuinka menetellä, jokainen tekee sen kohdallaan ja ruotsalaisten halaukset jatkuvat. Arki on vanhaa tuttua sekin paitsi mitä nyt suomalaisensa seuraa myös Suomessa oppimaansa kuria ja järjestystäkin. Ruotsalaiset rakastavat löysää linjaansa kun taas Ruotsiin muuttaneet toivoisivat vähän jämäkkyyttäkin. Siis sellaista jota olemme oppineet suomaalisessa koulussa. Joskus jopa maailman parhaaksi havaitussa.

Suomalainen hyppäävät ja loikkivat kaduilla ja kotonaan Ruotsissa suomalaisen käytännön tapaan, varovat vanhuksia ja ovat eristäneet itsensä, kun taas ruotsalaiset elävät kuten ovat eläneet ennenkin. Kirjoittaja kertoo olevansa jatkossa hyvä pesäpallossa, syöksyessään kauppareissuilla piilon hyllyjen taakse ruotsalaista käytäntöä samalla peläten. Ihmiset istuvat siellä ruohikolla skumppaamassa ja baarit tulvivat asiakkaista kuten mitään ei olisi tapahtunut.

Tämän asian ihmettely ei kuulu ruotsalaiseen kulttuuriin. Erimielisyyden esittäminen ei ole ruotsalaista kulttuuria ensinkään ja se poikkeaa suomalaisesta. Perussuomalainen on eri mieltä ihan vain saadakseen aikaan keskustelua, kertoi isäni lapsena ja haki näin uutta näkökulmaa naapurin miehen maalaisliittolaisille näkemyksille. Ei toki vihamielisesti vaan pitäen yllä pohdiskelevaa puhetta. Ruotsalainen yhdenmukaisuuden pakkopaita ei ole suomalainen ja kaikkein vähiten savolainen näkökulma maailman menoon ja melskeeseen. Tieteessä kritiikki kuuluu sekin asiaan ja väitöskirjan tekijä vaikutti aikanaan väitöstilaisuudessa tosi tumpelolta hyvän vastaväittävän kynsiin joutuessaan. Jopa väitöskirjan otsikko oli virheellinen ja eikös nimikin ollut vääntynyt kirjaan ladonnassa väärin.

Ruotsalaiset puhuvat politiikkaa vain samoin ajattelevien kanssa. On syntynyt yhteiskuntaluokkia ikivanhaan kuningaskuntaan ja sen kulttuuriin. Ei sellaista Suomessa tapaa ellei maata sellaiseen viedä. Ruotsissa ihmiset ovat ikääntyneet samaa puoluetta äänestäen kuten Forssassa demareita tai kokoomusta. Vasta perussuomalaiset muuttivat työläiskulttuurin maailmankuvaa jossa Tammelassa oli lupa äänestää myös maalaisliittoa. Ruotsissa ja Kanta-Hämeessä poikkeava äänestäminen oli tyhmyyden merkki. Sellaisen kanssa ei mennä hallitukseen. Kanta-Hämeessä ja Ruotsissa ei ole ollut tapana kritisoida tehtyjä päätöksiä riippumatta siitä, ovatko epäonnistumiset pieniä tai taivaaseen saakka huutavia. Kun yhdessä on ensin fundeerattu hämäläinen ja ruotsalainen päätyvät malliin, joka ei voi olla virheellinen. Tiedeyhteisön (MTT) istuttaminen Jokioisiin 1970-luvulla oli rankka kokemus maaseutuyhteisön elämäntavalle, kritiikille, jota olisi tullut myös sietää.

Ruotsissa uusi puolue koetaan yhteisen veneen keikuttajana. Koronaan viruksena asennoidutaan kuten terroristiin ja sen kanssa ei neuvotella. Se on näkymätön uhka toisin kuin Suomessa, jossa se on biologinen ilmiö ja sellaisena järkevällä tavalla vältettävissäkin. Kuunnellaan siis järkevällä tavalla neuvoja ja matkalla vielä korjaillaan niitäkin, jos uutta tietoa ja parempaa tutkijat viruksestamme löytävät. Ja aivan varmasti löytävät lopulta myös rokotteenkin.

Ruotsalainen ekseptionalismi horjuu koronan mukana. Kansakunta ei olekaan välttämättä ylivertainen muuhun maailmaan verrattuna, jossa Tanska, Norja ja Suomi ovat valinneet oman linjansa, heistä poikkeavan. Heitä kuolee monin verroin enemmän ja siihen liittyy syynsä, tapa pärjätä myöhemmin taloudellisesti muita vahvempina. Ei heitä voi pitää edes edesvastuuttomina muuhun maailmaan verrattuna. He kun kokevat joka tapauksessa pärjäävänsä hyvin. Talous toimii ja tulevaisuus näyttää kuinka hyvinvointivaltiosta pidetään kiinni. Turha edes väittää että hyvinvointivaltioon kuuluu myös tapa pitää kansalaiset hengissä. Tähän suomalaiseen outoon ajatteluun kun liittyy myös poikkeava koulutus. Se on muuttunut ja siksi meillä on pelkkiä naisia ministereinämmekin. Se voi tuntua ruotsalaisesta oudolta rakennemuutokseltamme. Kyllä siitäkin käytiin kiivasta keskustelua niin yliopistoissamme kuin korkeakouluneuvostossamme hallituksemme työrukkasena noina suurten valintojemme vuosina. Tiedän sen kun olin molemmissa taisteluissa mukana.

maanantai, kesäkuu 30, 2008

Koulutusta koko elämä

Koulutuspolitiikan aika palata maan pinnalle

Tänä vuonna yliopistoihin pyrki vajaa 70 000 nuorta. Määrä on reippaasti korkeampi kuin vuosittain syntyvä uusi ikäluokka. Yli 60 000 haki viiteen suurimpaan yliopistoomme ja puolta pienempi määrää 15 pienempään. Yksistään Helsingin yliopistoon hakemuksensa jätti yli 20 000 nuorta. Moni haki toki useampaan yliopistoon ja samalla myös ammattikorkeakouluihimme.

Liki puolet nuorista oli hakemassa humanistiseen, yhteiskunta- tai kasvatustieteelliseen opintoalaan. Luonnontieteet ja tekniset tieteet kiinnostivat enää noin neljännestä hakijoista. Vuosikymmenten saatossa on tapahtunut raju muutos. Yksityiskohtana kiintoisaa on että taidealoista teatteri ja tanssi veti hakijoita saman määrän kuin koko maa- ja metsätieteellinen luonnonvara-ala yhteensä. Edellisestä vuodesta piskuinen kuvataideala oli liki kolmenkertaistunut ja taideteollinen lähestyi oikeus- ja lääketiedettä hakijamäärissä. Innovaatioyliopiston apua tarvitaan pikaisesti ja se edellyttää monialaista luovuutta. Sen pohja luodaan nyt ja tuloksista nautitaan 2020-luvulla. Minä olen silloin eläkkeellä ja naiset hoitavat minua siinä missä miesten rinnalla myös tiedeyhteisön tehtäviämme, tiede- ja kulttuuripolitiikkaa sen tukena.

Uusia tämän vuoden ylioppilaita sisään pääsevistä on alle 40 % ja monin paikoin se jää alle 15 %:n takavuosien kiintiöuudistuksista huolimatta. Pienissä yliopistoissa hakijoista alkaa olla pulaa. Naisten osuus hakijoista on 70-80 % ja sisään päässeistä yli 10 % korkeampi. Paikoin naiset valtaavat miltei kokonaan ainelaitosten vuotuisen uuden opiskelijakiintiön. Näin on jatkunut jo vuosia. Mieseläinlääkäriä on vaikea löytää maatalouden pariin valmistuneiden jäädessä hoitamaan lemmikkejä Helsingin seudulle. Tähän on haettavat korjausta. Tehtävä maaseudusta kiehtova paikka toimia akateemisena naisena ja perheenä.

Trendikkäät alat kiinnostavat ja samalla lukion merkitys on horjumassa peruskoulun jälkeisenä opiskelupaikkana. Monelle lukio onkin kakkosvaihtoehto ammatillisen koulutuksen jälkeen. Karsinta suosituimmille aloille ammattikorkeakouluissa on kohta yliopistoa ankarampi. Kun naisten annettiin vallata yliopisto se samalla muuttui yleissivistäväksi ja suosiotaan kasvattivat etenkin ihmistieteiset humanistiset, kulttuuriset taideaineet sekä yhteiskuntatieteiset ja jossain määrin myös politiikkatieteiset alat. Miesten akateemista uraa ohjaa usein Nokia. Se panostaa tutkimukseen monin verroin Suomen Akatemiaa enemmän. Suomessa koulutuspolitiikan kriisi on samalla yhteiskunnan kriisi. Se on oikaistava ja taas vaaditaan puoluetta avuksi ja sille oikeaa johtajaakin.

On omituista ajatella kuinka Suomi menestyisi jatkossa ilman lääkäreitä, hoitajia, juristeja, insinöörejä ja maa- sekä metsäalan, ympäristön laajasti taitavia luonnonvaraosaajia. Toki leikkauksia on esitetty nyt naisten suosimilla tieteiden opetusaloilla, mutta mitä merkitystä niillä on, jos hyviä hakijoita ei enää löydy myös työmarkkinaosapuolia kiinnostavilla koulutuspolitiikan perinteisillä kärkialoilla. Selittääkö juuri tämä perinteisten luonnontieteisten ja teknisten sekä ekonomikasvatusta antaneiden yliopistojen heikon sijoittumisen tutkittaessa yliopistojen keskinäistä menetystä Suomessa tieteen perinteisin argumentein (Kivinen, Hedman & Peltoniemi). Onko näitä aloja ryöstöviljelty tieteen kustannuksella? Jos näin on, silloin on aika tehdä korjausliike ajoissa.

Petri Koikkalainen pelkää (HS 30.6) kuinka ”yleissivistävän” yliopistokoulutuksen leikkaukset opetusministeriössä vuodella 2012 ovat ylimitoitettuja ja niitä tulisi muuttaa. Kärjistäen hän kuvaa kuinka yliopistoistamme on tulossa insinöörejä, juristeja ja ekonomeja tuottavia laitoksia tehotaloudelle ja tämän yhteiskunnan kolhut paikataan lisäten lääkäreitä ja sosiaalityöntekijöitä. Havainto on oikea ja siihen löytyy korjaus laajentamalla koulutusohjelmamme ammattikorkeakoulujen suunnassa.

Kun koulutus on välitön osa työelämää ja suoritamme lukuisia koulutusohjelmia, verkottuneet yhteiskuntamallit ohittavat perinteiset urasuuntautuneet kouluttautujat. Tällöin on vaikea sanoa, mikä on paras yleissivistävä pohjakoulutus. Joidenkin mielestä se on luonnontieteinen, toiset korostavat humanistisia ja yhteiskuntatieteisiä aloja ja joku ehkä filosofiaa. Kun perustutkinnon voi suorittaa yliopistossa neljässä vuodessa ja väitellen kahdeksassa, sen osuus koko työelämän 40 vuodesta on lopulta vain noin 10-20 % ja vanhenee sisällöltään nykyisin muutamassa vuodessa. On siis mahdollista kouluttautua myös uudelleen ja poikkitieteisestikin. Olen itse näin menetellyt ja se sujuu kyllä Suomessa työn ohella jopa väitöskirjaan saakka kahdessa hyvin erilaisessa tiedekunnassakin.

Oppimisesta ja kouluttautumisesta onkin tullut jo pysyvä osa aikuiselämän ajankäyttöä ja koulutusinstituutioiden on sopeuduttava tähän elinikäiseen kouluttautumiseen myös työssäkäyvien ja ikäihmisten kohdalla. Se on kansantaloudellisesti ja innovaatiopoliittisesti hyödyllisin investointi ja tähän suuntaan yliopistojamme on kehitettävä ottaen huomioon työvoiman kysyntä rinnan erikoistuneiden professioiden että yleissivistävien, usein tutkimuspainotteisten alojen kanssa. On oltava avoin sille, että tieteet tarvitsevat toisiaan, ihmiset tukea myös koko elämänkaaren valinnoilleen, ja että koulutusfilosofia palauttaa heidät maan pinnalle virheellisesti ekseptionaalista omaa ylivertaisuutta korostamasta. Virhe kun on aikoinaan istutettu maahan Ruotsin kautta mallia hakien.

Ps.

Espanjan jalkapallohistorian toinen Euroopan mestaruus oli 69 -vuotiaan valmentajan Luis Aragonesin uran tähtihetki. Kun ikuinen alisuorittaja Espanja edellisen kerran menestyi arvoturnauksessa Luis oli 15 -vuotias pojan koltiainen. Mihin tämä huippuja tuottava Euroopan Brasilia jalkapallokansana katosi 44 vuodeksi?

Luis Arangones on parhaassa iässä valmentamaan joukkueen mestariksi. Historia tuntee toki lapsineroja ja huippu-urheilu on heitä täynnä. Wolfgang Amadeus Mozart ja suomalainen Toivo Kuula olivat 35 -vuotiaita säveltäjiä kuollessaan. Franz Schubert 31-vuotias.

Mitä nämä nerot olisivat ehtineet, jos olisivat saaneet elää vaikkapa Jean Sibeliuksen ikään? Mitä taas Sibelius oli saanut aikaan 30-vuotiaana tai vaikkapa Mannerheim, Kekkonen tai miltei kuka tahansa tuntemamme suurmies? Ei yhtään mitään mainittavaa! Ikä ja elinikäinen koulutus ratkaisee sen, mitä tästä maasta syntyy jatkossa.

Miksi omaan aikaamme liittyy omalaatuinen paradoksi ihailla nuoruutta, hakea poliittisia tähtiä ja johtajia 30-40 -vuotiaista naisista, kun kaikki viisaus on kuitenkin vanhemmissa ja iäkkäämmissä naisissa? Poliittinen johtajuus, sosiaaliset taidot ja kyky hahmottaa suuria kokonaisuuksia, toimia visioivana valmentajana ja päätöksentekijänä, paranee iän myötä eikä ole edes mahdollista ilman elämänkoemusta ja hankittuja uusia taitoja. Monen tieteenalan tietojen yhdistämien ja lukuisat väitökset vaativat aina aikaa eikä nuoria saa polttaa kuten Mozartille tapahtui. Ihminen ei ole koneen osa tehotaloudessakaan. Nerous ja luovuus eivät taas ole ihmeitä vaan työllä saavutettavia voittoja, joissa kirous voitetaan lopulta ajan kanssa Espanjan tapaan ja oikean valmentajan johtaessa orkesteria.

Miksi me emme käytä Luis Arangonesin tapaisia fyysisesti ja henkisesti täydessä toimintavalmiudessa olevia ikäihmisiä ja kouluta heitä edelleen poikki- ja monitieteisesti? Ei uuden oppimien ole ikäihmiselle ongelma, pikemminkin vanhan poisoppiminen. Ja usein tämä vanha tieto on käyttökelpoisempaa kuin uusi pintatieto. Seniori löytää aina sellaisia oikoteitä, joita juniori ei voi edes tuntea. Asioiden yhdistäminen ja uusien luominen ei ole mahdollista, jos ihmisellä ei ole joko tajunnassa tai piilotajunnassa hankittuja ”palikoita”, joista uusi kokonaisuus rakennetaan. Uusi teknologia vain helpotta tätä prosessia, eikä ole ikääntyvälle ”ongelma” kuten virheellisesti näkee väitettävän.

Mitä koko evoluutio-oppimme isä Charles Darwin oli saanut aikaan 30-vuotiaana? Entä koko sisäisen piilotajuntamme ja uniemme isä Sigmund Freud? Ei yhtään mitään! Pablo Picasso teki pitkän uran ja senkin huippu ajoittuu lopulta vanhuuteen saakka. Useimmat nobelistit ovat olleet tuotantonsa huipulla niin kirjailijoina kuin tiedemiehinäkin hyvinkin iäkkäinä. Olen itse kirjoittanut valtaosan kirjoistani eläkkeelle jäätyäni. Silloin siihen jäi aikaa siinä missä hoitaa yhteiskunnallinen velvollisuus oman asuinkuntani poliittisessa yhdyskuntapalvelussakin.

Ihmisen ikääntymisen muutosta on oivallettava käyttää oikein etenkin yliopistoissa ja sen työelämää luovalla tavalla palvelevissa ammateissa. Tässä on työsarkaa tuhansille tutkijoille ja kouluttajille, hoitajille ja lääkäreille suurten ikäluokkien vanhenevassa Euroopassa, Japanissa, puolessa globaalia maailmaa ja nyt etenkin Suomessa.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts