Mihin demokratiamme ja kulttuurimme on menossa?
01.02.2023
Luottamustoimi edellyttää sitoutumista, kertoo Forssan kirkkoherra Esa Löytömäki kirkkoneuvoston puheenjohtajana (FL 31.01.). On syytä suhtautua kriittisesti, jos ei pysty täyttämään paikkaansa vaaleissa valittuna edustajanamme. Poissaoloista on tullut ongelma ja kuitenkin jostakin syystä valeihin piti päästä ja tulla valituksikin tuota tehtävää hoitamaankin. Näin kirkkovuoden kynttilänpäivän aikaan aihe on syytä nostaa julkisuuteen ja seurakuntalaisten tietoonkin. Kynttilät on vaihdettava.
Hieman aiemmin samassa lehdessä kerrottiin, kuinka kaupunginvaltuuston muutaman minuutin kokouksessa maltetaan istua vain muutama hetki ja kutsutaan varaedustaja paikalle. Molemmat saavat näin kokouspalkkionsa. Vajaan kymmenen minuutin kokouksessa parin minuutin 90 euron palkkio on kohtuullinen tuntikorvauksena. Valtuustoon valituilla tulisi olla kunnon koulutuspäivät, joissa tehtävän luonne avataan näkyvästi etenkin uusille edustajille.
Kokemuksesta tiedän, kuinka moni valtuutettu on läsnä ja jaksaa kuunnella muiden puheita vain tietäen, että seuraavana on hänen vuoronsa puhua vuodesta toiseen sama asia. Hyvää hallintotapaa noudattavat tietävät, kuinka huono kokous on muiden ajanhukkaa ja pilaa hyvän työn.
Pandemian aikana opiskeltiin epätyötä ja myös etäkokoukset venyivät turhauttaviksi. Oli oikea hetki hyvästellä kokoustajat ja keskittyä oleelliseen, omaan työhön. Joillekin kokoukset ovat ainoaa työtä ja pandemia paljasti, että työt sujuvat ilman niitäkin. Virkamiesvetoinen kunta ei vaaleilla valittuja edustajiaan juurikaan kuuntele. Kahta samanlaista kuntaa ei ole olemassakaan.
Helsingin Sanomissa (HS 31.01) professori Anu Kantola paljastaa, kuinka kokoukset ovat iso syy siihen, miksi ihmiset eivät halua tulla työpaikalleen. Suomalaiset eivät oikein osaa kokoustaa. Ei mietitä, mihin kokousta tarvitaan. Kokouksen fokus on hukassa, tilaisuus on huolien ja pelkojen purkamista, narsistista kukkoilua, pakollista pahana esiteltyä byrokratiaa.
Kokousaika käytetään sellaisten asioiden sisälukuun, jonka olisi voinut hoitaa ilman kaikkia kutsuttuja muutamassa minuutissa. Sitä kutsutaan demokratian hinnaksi aikana, jolloin kaikki tapahtuu sähköisenä ja etänä. Myös yli valtioiden rajojen.
Kantolan mukaan kokouksia ei kuitenkaan pitäisi kokonaan lopettaa. Emme ole Jean Paul Sartren mukaan vain toistemme helvetti vaan myös taivas. Etenkin ideoiden esittely, luovuus ja työn mittasuhteet kärsivät pelkkänä etätyönä. Demokratia ei sekään oikein toteudu ilman kokoustamista. Kyse on arvoista ja normeista, ei vain yksittäisten edustajien asenteista ja hankkiutumista väärään tehtävään.
Kun emme tapaa ihmisiä, suhteellisuuden taju ja mittasuhteet katoavat, uuvumme. Tiedän tämän kokemuksesta. Tarvitsemme parempia kokouksia. Ne eivät saa rikkoa työpäiviä, viedä työtunteja, heikentää motivaatiota. Kohdataan, ideoidaan, ratkotaan yhdessä, mutta ei muistioita lukien ja puheita pitäen vuonna 2023.
Ne voi lähettää etukäteen. Jatkossa kokoukset varmasti vähenevät, jolloin jokainen meistä kantaa itse vastuuta työstään. Samalla työyhteisön henki ja sosiaalisen luovuuden merkitys katoaa. Sellainen menetys on jo nyt nähtävissä ja olemme ajautumassa yhteiskuntana väärään suuntaan. Demokratian kriisi syvenee ja se on huomattu myös Venäjällä.
On hyvä tietää, että on joku, joka kuuntelee, selvittelee, houkuttelee, vaatii, toivoo ja pitää huolen, että tulosta syntyy, kirjoittaa Kantola. Kokous on toistaiseksi ainut keino pysyä kärryillä, saada aikaan edes alustavaa järjestystä sekä tehdä demokratian rattaista mediauskottaviakin. Nythän se ei aina sitä ole harjoitellessamme uudenlaisen yhteiskunnan toimintaa ja sen tehokkuutta.
Joulun alla 2012 kirjoitin suomalaisesta henkisyydestä. Se oli vielä tuolloin, vuosikymmen runsas takaperin voimissaan. Sen jälkeen tapahtui jotakin. Saimme yli kymmenen hallitusta ja lopulta kaikki puolueemme hakivat johtajikseen naisia. Heille tuli ministereinä haastavat hetket, ensin korona ja pandemian, sitten Venäjän ja Ukrainan sodan seurauksena.
Kokoustamiset loppuivat kuin seinään ja etätyötä opiskelivat sellaiset, joille se oli vierasta. Suuren ikäluokan sota-ajan lapset joutuivat kotiarestiin ja monen kohdalla siitä tuli viimeinen tuomio samalla. Kuolleisuus alkoi kasvaa, mutta syntyvyys samaan aikaan romahti. Puheet velkaantumisesta, sähkön säästämisestä ja ympäristömme tilasta veivät loputkin voimat varattomilta vanhuksiltamme.
Suomalainen henkisyys voimissaan vuonna 2012
Vielä joulun alla vuonna 2012 suomalainen henkisyys oli voimissaan. Tai ainakin niin koin hetkellä, jolloin en vielä ollut eläkkeellä ja työni rinnalla yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa kirjoitin esseitäni sekä hoidin luottamustehtäviä samalla.
Henkisyyden etsiminen on osa ihmisen perusviettejä. Se, että kirkot tyhjenevät, ei tarkoita, että tämä vietti olisi jotenkin laantumassa, päinvastoin. Kirkot vain tarjoavat sellaisia uskonpaketteja, jotka eivät sovi omaan aikaamme ja niiden kyky vastata henkisyyden kysyntään heikkenee. Näin kirjoitin mutta en oikein jaksa uskoa siihen enää.
Henkisyyttä etsimässä
Ihmiset tarvitsevat edelleen mielenrauhaa, mystiikkaa ja henkisiä kokemuksia, joita haetaan yhdistämällä hyppysellinen yhtä oppia protestanttisuudesta, haetaan hieman vaikutteita buddhalaisuudesta, luonnonuskonnoista ja magiikasta sekä paljon oman geenistön mukanaan kuljettamasta ikivanhasta kulttuuriperinnöstä.
Juuri kuollut 105-vuotias loistokas arkkitehti Oscar Niemeyer Brasiliasta ja runsas vuosi sitten, niin ikään liki satavuotiaana kuollut modernin antropologian ja strukturalismin isä Claude Levi-Strauss Ranskasta, edustivat parhaiten tämän yhteisen kielemme ymmärtäjiä. Minulla oli jopa onnea tuntea heidät. Tavata Oscar Brasiliassa, nähdä hänen huikeita töitään. Matkoillani minulla on ollut onnea tavat ihmisiä, jotka ovat luoneet merkittävää pitkän elämänkaarensa aikan.
Lisäksi molemmat herrat erikseenkin liikkuivat samoilla suunnilla ja tunsivat hyvin vaikkapa nyt muodikkaan mayakansan kulttuurin ja sen viimeisten aikojen kalenterit. Kiinnostuin itsekin aiheesta jo varhain ja liitin sen romaaniini Arctic Babylon. Nyt syntyi jo sen kolmas osa. Arctic Babylon III. Vuonna 2015 meitä ravisteltiin silloinkin hereille ja syntyi Arctic Babylon II. Yli 30 kirjaa vuosikymmenen aikana.
Se koska suuri muutos alkoi, mikä on sen suuri päivä, ei ole kirjoissani niinkään merkittävää, kuin muutoksen nopeus ja pysyvyys, reaaliaikaisuus. Itse tulkitsin Apokryfisistä kirjoituksista muutoksen alkavan noin 2011 vuoden kohdalla ensin Japanista, sitten arabi-islamilaisista maista ja edeten suomalaiseen poliittiseen jytkyyn.
Sen jälkeen nämä kansakunnat eivät olleet enää sitä, mitä edellisellä vuosituhannella. Jos joku toista ajattelee, hän saa pitää uskonsa ja tulla sillä autuaaksi.
Luonto tuli mukaan etsintään
Henkisyyden etsiminen juuri ikivanhasta tarustosta ja luonnosta on ajallemme tyypillistä ja ekologisuus korostuu myös vaikkapa Johan Ronald Reuel Tolkien (1892–1973), Oxfordin yliopiston professorin, kirjailijan ja kielentutkijan teoksissa, joista on syntynyt kolme Hobbitti-elokuvaa ja lisää on tulossa.
Elokuvamagiassa ilmapiiri Hobbittien matkassa on taitavien taiteilijoiden ja teknologian avulla rakennettua digitaalitehosteiden elämää ja oman aikamme oivaltavaa Keski-Maan Tolkien luomaa fantasiamaailmaa globaalin henkisyyden ja mielikuvituksen ravinnoksi. Se on hyvin brittiläinen tapa tehdä kertomus. Etenkin Skotlannissa vierailleen, Tweedjokilaakson varsia kulkien ja yhteisiä ohjelmiamme pohtien heräsi henki, joka leijaili mukanamme Loimijokilaaksoon. Asenteet ja arvot jokilaaksossa muuttuivat ja poikkesivat rajusti kansallisista arvoistamme. Muutoksen rajuus jopa yllätti.
Kaikkea brittien kertomaa ei pidä ottaa vakavasti, heillä on savolainen tapa nauraa kaikelle ja vältellä negatiivisia ilmaisuja. Motivaatio ja voimattomuuden tunne syntyy, kun käsite normaaliudesta muutetaan ja vanhat käsitykset seksuaalisuudesta, hyvästä ja pahasta, suhtautumisesta vanhenevaan väestöön, auktoriteetteihin, perheen pysyvyyteen ja normeista johdettuihin arvoihin sekä moraalikäsityksiin muuttuvat.
Miten voimme olettaa, että lapset ja nuoret eivät reagoisi tähän kaikkeen jollakin tapaa, kirjoittaa opettaja Seppo Pirhonen (FL 14.1) ja lainaa Urjalan eritysopettajan viestiä lasten vanhemmille suomalaisten koulujen saamasta kehnosta palautteesta etenkin motiivin katoamisesta oppimistapahtumiin. Nyt nuo kehnot tulokset on kirjattu ja alamme ymmärtää, mitä tarkoitin kirjoissani vuosikymmen sitten ja erikseen neljännesvuosittain suomalaisia kirjoillani pommittaen.
Näin pallo heitettiin opettajan toimesta koteihin, kun itse opettajia kasvattaneena heitin sen heille. Sekin on hyvin suomalainen tapa pelata lapsilla. Kun lapsi on tässä pelissä kuin pingispallo pöydällä, on varottava, ettei häntä rikota kohtuuttoman kovilla rystylyönneillä. Kun kissa nostetaan pöydälle, se on suomalaisessa keskustelussa aina pelottava ilmiö. Viisas ihminen poistuu sellaisesta pöydästä.
Eristetyt saarekkeet ja vanha auktoriteettiusko
Uuden mediayhteiskunnan maailmassa koulu ei ole eristetty saareke eikä koulu sekä sosiaalityö yksin kykene vaikuttamaan koko globaalia maailmaa ravistelevaan kehitykseen ja sen yksittäisiin ilmiöihin, joista tunnetuin on juuri edellä kuvattu holistinen sekularisaatio, jossa uskonnolliset ja monet muut käytännön instituutiomme ovat jo menettäneet auktoriteetin asemansa. Se on hyväksyttävä.
Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö ihmisen tarve henkisyyteen olisi sama kuin aiemminkin, ehkä jopa aiempaa moniulotteisempikin. Auktoriteetti ei toki pidä yllä uskoa ja henkisyyttä vaan ihmisen sisäinen tarve. Nyt kynttilänpäivän lähestyessä, tätä tulisi korostaa aiempaa näkyvämmin. Valmistelen myös itse oman kynttilänpäivän saarnani. On aika herättää tuo päivä sille kuuluvaan arvoonsakin.
Auktoriteetti voi sen kyllä pilata tai tehdä siitä ongelman lapselle ja tämän vanhemmille, isovanhemmille ja lopulta myös itselleen. Auktoriteetti on lopulta vain kehnolla itsetunnolla varustettu ihminen tai valtaansa varjeleva laitos, instituutio. Kun kumpaankaan ei enää uskota, auktoriteetti jää yksin. Ennemmin tai myöhemmin näin käy myös totalitaarisen valtion johdossa. Sellainen rakenne ei kestä oman aikamme medioita, saati digiajan paradigmaisia muutoksia.
Arctic Babylon sekä teesi, antiteesi ja synteesi
Kun kirjoitin 2000-luvun alussa romaaniani arktisesta Babylonista, ja sen jälkeen useita kirjoja liittyen sosiaaliseen mediaan ja syntyvän uuden hybridiyhteiskunnan ilmiöihin, jatkona edellisen vuosisadan lopun informaatioyhteiskunnalle, niiden vastaanotto on ollut hyvin perinteinen. Se kuvaa juuri suuren aikakauden muutoksen aiheuttamaa hämmennystä vanhojen instituutioittemme sisällä. Joku kirjailija asennoitui siihen myös pilailumielessä ja sarkastisesti.
Ei suomalainen sarkasmia ymmärrä. Suomessa kieli tahtoo kääntyä satiiriin. ”Difficile est satiram non scribe.” On vaikeaa olla kirjoittamatta satiiria. Näin suomalainen ei ymmärrä, kuinka Venäjällä kirkko alistettiin tsaarin valtaan ja ”Divide et impera” – Hajota ja hallitse, keinoilla. Näin pilkattiin oppia ”Extra ecclesiam nulla salus.” – Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Se oli matkaa kohti totalitaarista valtaa, oman aikamme mytomaniaa ja eskapistisia liikkeitä, sotaa Ukrainassa.
Suomessa tällaisia lähellä eskapistisia rakenteita ovat olleet, kirkon ja seurakunnan ohella kilpaillen, kunnat ja koko vanha valtion aluehallintomme, poliittinen instituutiomme ja sen joutuminen arvioimaan uudelleen vanhan markkinatalouden pelisääntöjä. Aluehallintomme on kahdelta suunnalta sekasorrossa, sekä valtion että paikallishallinnon hankkeina toisiaan moukaroiden ja samalla pohtien seurakuntansa asemaakin.
Mediayhteiskunnan asema tässä hybridissä on ollut oman vallan pönkittäminen ja vailla selkeää suuntaa, miksi ja millaisessa tarkoituksessa? Sosialismia ei voi kaupitella, kuten 1970-luvun Suomessa tai sisällisotamme aikoina. Agraarin ajan arvot ovat nekin käyty läpi ja unohdettu hakien uusia punavihreitä arvojamme. Populismi ei ole taas arvo lainkaan, vaan pelkästään tapa hakea muutosta ilman uskottavaa ohjelmaa. Sitä voi tavat niin oikealla kuin vasemmalla. Se voi olla liberaalia, uudistavaa, muta samaan aikaan konservatiivista ja säilyttävää.
Hitunen sieltä, murunen täältä
Vanhat ismit, sosialismi, kapitalismi, liberalismi, korporativismi, industrialismi jne. ovat taakse jäävää elämää tai niitä yhdistellään uskontojen tapaan hitunen sieltä, murunen täältä, tapaan. Syntyi yhteiskunnallinen hybridi, jossa pienen lapsen elämä muistuttaa tarua sormusten herrasta, jossa kääpiöt ja klonkku ovat osa brittiläistä Tolkien huumoria.
Professori, kirjailija Tolkien henki elää näissä tarinoissa parhaiten juuri Gandalfin kautta, ja ilman häntä koko Hobbittien tarina menettäisi tärkeimmän sisältönsä, siinä missä suomalainen joulu ilman lahjojen jakajaansa, sekä tämän yhteyttä koko muun kertomuksen monella tavalla jo sekulaariseen ja maallistuneeseen sisältöönsä.
Brasilialaiset ja meksikolaiset löytävät sen tärkeimmät lähteet tänään luonnostaan ja kulttuuristaan, inkojen ja mayakansan historiasta, britit vanhasta kirjallisuudestaan. Vain me suomalaiset, alusmaan kansalaiset, vaikutamme olevan nyt kriisissä identiteettimme kanssa. Ehkä uhka idästä ja Naton turva helpottaa ahdistustamme.
Ehkä juuri Ruotsi tukee meitä tällä retkellä isoveljen tapaan taluttaen. Turkin ja Erdoganin tapa kiusata on sille tyypillistä, eikä siinä ole mitään uutta. Unkarissa Orban tuntee hänkin suomalaiset. Sen sijaan Arktinen Babylon käsitteenä on jo oman aikamme ilmiö ja sellaisena modernin maailman vastaus hätähuutoon Jäämeren puolesta, ei sitä vastaan. Elleivät nyt hukkua halua jokilaaksoissaan asuen ja viljellen. Veden nousu meressä romahduttaa metropolien rakennelmia jo tänään, tulipalot ovat nekin hallitsemattomia. Ilmastomuutosta ei kukaan kiistä.
Entäpä jos sitä hakisi omista juurista eikä niinkään Etelä-Amerikasta tai Välimereltä, brittien kirjallisuudesta, Ruotsin kanssa käsi kädessä Naton ovia kolkutellen? Mayakansan viimeiseen päivään on nyt täsmälleen viikko. Se millaisena olen kuvannut tuon päivän, on luettavissa romaanista Arctic Babylon, sen toisesta epilogista. Kirja ja sen käsikirjotus oli jo hyvin varhain suomalaisten kustantajien pöydällä. Saksasta (BoD) minuun otettiin yhteyttä paljon myöhemmin. Mukana oli luostarilaitos, joka edusti aikanaan kaikkea sitä, mitä sosiaalityö, sairaalat, korkeakoulut ja yliopistomme tänään.
Kirja voi vapaasti verrata Arto Paasilinnan romaaniin “Rietas rukosmylly” vuodelta 2007. Omani oli luettavana vuonna 2005 Bulevardilla WSOY:n Arto Paasilinnan kustannustoimittajalla. Se jos mikä kertoo, kuinka me ajattelemme samoilla sanoilla, käsitteillä ja ideatkin ovat kuin samasta puusta veistettyjä. Matkani sisäministeriön virkamiehenä selvittämään sotkuja hämäläisessä luomutilan salaperäisessä kulttuurissa kävi kyllä selväksi ja oli hiven liioitellusti kirjoitettu.
Remes jäi kiinni plagioinnista hänkin. En minä häntä syyttänyt vaan venäläinen kirjailija. Hyvistä, pahoista ja rumista jäljellä on vielä kolmas. Ilmiö muistuttaa tervoa ja höyheniä sarjaa sekä pyhimystä Clint Eastwoodin hahmossa. Yhdysvalloissa ilmiön kuvaus osataan, olkoonkin ettei Suomessa ole Hollywoodin kaltaista laitosta kirkon ja kunnan rinnalla.
Kuten antropologian ja strukturalismin isä Claude Levi-Strauss havaitsi jo varhain kirjoissaan “Villi ajattelu” ja neliosaisessa sarjassa “Mythologies”. Se mitä Bulevardilla on tämän jälkeen tapahtunut, on osa tuotantoa, jossa “Tropiikin kasvot” kertoo alkuasukkaiden kuvaamasta uskomusjärjestelmästä osana omaa akateemista ajatteluamme ja askareita, joissa ihmiset toimivat eri kulttuureissa samalla tavalla tuntematta toimintojensa taustalla vaikuttavia sosiaalisia järjestelmiä. ”Errare humanum est” – Erehtyminen on inhimillistä.
Se tuomitaanko ne rikoksina vai palkitaanko suurena hyveenä, nerokkuutena, on kulttuuriin sidottu ilmiö sekin. Läntinen kulttuuri tuomitsisi rikoksina, ellei sen taustalla olisi rasitteita, jossa mukana on tätäkin vielä suurempia rikoksia ihmisyyttä vastaan.
Länsimaisen ajattelun pitkän linjan taustalla ovat joka tapauksessa Platon ja Immanuel Kant. Kirjoitimme me sitten mitä tahansa. Haukuimme toisiamme rasisteiksi tai fasisteiksi puoluejohtajien huonon kasvatuksen tuotteena. Fasismia tapaa niin oikealla kuin vasemmalla, eikä se ole mitään muuta kuin toimintatapa, lainaten George Eliotin sanoja: ”Mikään ei ole niin hyvä kuin miltä se näyttää etukäteen.” Lopussa kuitenkin ”Gloria victis” – ”Kunnia voitetuille.”