11.12.2023
Vietämme ihmisoikeuksien päivää.
Ihmisoikeuksien julistuksesta Pariisissa 10.12. 1948 on kulunut tänään tasan 75 vuotta. YK:n pääsihteeri Antonio Guterres huomautti juhlapuheessaan, kuinka autoritaarisuus on kaiken aikaa nousussaan. Kansalaisyhteiskuntamme on kaiken aikaa ahtaammalla ja sama pätee myös medioihimme. Samaa pätee varmasti myös omalla kohdallamme Euroopassa, olkoonkin että kykymme peitellä ongelmiamme muistuttaa takavuosien tai vuosikymmenien harhaista maailmaa ja sen ylläpitoa, illuusiota. Meitä ympäröi elämän ikävyys ja äänetön yksimielisyys. – ” Taedium vitae” – ”Tacitus consensus.”
Olisiko mahdollista, että elämme jälleen illuusiotaloudessa? Olisiko mahdollista, että olemme palanneet runsaan vuosikymmen taakse ja ponnistelemme vielä pahemmassa velkakriisissä ympäristökriisin ja monen aluetaloutemme kriisin rinnalla? Takana on toki menetetty vuosikymmen sekä yli kymmenen hallitusta, mutta onko se ainut syy kasautuviin ongelmiimme? Entäpä jos ongelmat ovatkin kauempana? Emme löytänet oikeita keinoja ratkaista niitä ongelmia, joista kirjoitin kesällä 2011? Elämmekö edelleen illuusiotaloudessa, jossa poliitikkomme toistelevat samoja käsitteitä kuin runsas vuosikymmen sitten? Joko olisi aika suurten riitojen sovittamisellekin. – ”Tantas componere lites.”
Tai mitä olisi ajateltava vaikkapa tämän päivän Helsingin Sanomien tiedetoimittajan Annikka Mutasen kolumnista otsikolla: ”Koulun uudistuksia on johdettu hölypölyllä.” Tiedolla johtaminen oli 50 vuotta sitten paremmalla tolalla kuin nyt. Entäpä jos älylaitteiden näpelöinnin sijaan lapsemme alkaisivat jälleen opiskella lukemaan ja laskemaan? Esikoululaisten digitalisoiminen taisi olla tutkittuna tietoja ja tarpeena emävale. Siinä missä älylaitteiden käyttö viihdyttämiseen ja osaamatta matematiikasta tuon taivaallista. Algorimit kun eivät avaudu ilman matematiikka nekään ja lukutaidoton on digiajan maailmassa todella eksyksissä hänkin. Kirjoitettu teksti on edelleen tehokkain keino kerryttää ja siirtää tietoa. Ei internet ja kännykän selailu. Pahinta mihin koulussa voisi törmätä on tyhjä taulu. – ”Tabula rasa.”
Mitä sitten kirjoitin tuosta illuusiotaloudesta tai vastailin toimittajan kysymyksiin runsas vuosikymmen sitten?
Matti Luostarinen: Illuusiotalouden kouristelua
Kirjoittaja on professori, filosofian ja valtiotieteitten tohtori, dosentti ja erikoistutkija.
Turun Sanomat 28.07.2011
Mitä kertovat käsitteet stressitesti, velkakriisi, maksuvalmius, velkasaneeraus, vakuusvaateet, hätäpaketti ja luokituslaitos? Entä nimet Rupert Murdoch, Rebekah Brooks, Andy Coulson, Pauls Stephenson, Glenn Mulcaire, Clive Goodman, Milly Dowler, Sean Hoare sekä David Cameron?
Meillä ei ollut aavistustakaan, että mediayhteiskunnan taustalta voisi löytyä Rupert Murdochin kaltainen henkilö, jonka verkosto mediamogulina kattaa liki koko läntisen maailman ja sen näkyvimmät vaikuttajat, mediakanavat ja päivälehdet. Tiesimmekö, millaiset yhteydet hänellä on läntisen maailman johtaviin poliitikkoihin?
Kun läntinen maailma on astunut epätoivoon ja hakee hukattuja rahojaan Kreikassa, Portugalissa, Italiassa, Espanjassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa, ne ovat siirtyneet globaalissa mediataloudessa Kiinaan, Intiaan, Etelä-Amerikkaan, Etelä-Koreaan, Vietnamiin, Pakistaniin, kehittyviin talouksiin ja meillä pohjolassa Norjaan.
Kun läntistä maailmaa uhkaa jo kauan odotettu syvä lama, työttömäksi jäänyt syyttää tästä pankkeja, luottolaitoksia, sijoittajia, Kreikan ja Italian, Portugalin hulvatonta elämää, markkinavoimia, poliitikkoja. Tämä syyttely on nytkin turhaa.
Mediamoguli joutuu ahtaalle talouden luhistuessa ja joutuu uransa aikana vääristelemään, manipuloimaan ja hävittämään tiedotuksen pyhimpiä arvoja. Kyse on moraalikadosta. Murdoch muistuttaa suomalaista hiihtourheilun pomoa.
Mediamoguli joukkoineen joutuu käräjille. Salakuuntelun julkisuuteen tuonut toimittaja Sean Hoare kuolee. Hän muistuttaa erehdyttävällä tavalla suomalaista hiihtäjälegendaa kerrottuaan ensin syyllistyneensä rötökseen ja kuoltuaan sitten mediamyllerryksen saattelemana. Kukaan ei jaksa yksin kantaa kansakunnan pettymyksen ja raivon hintaa, takalukkoon mennyttä taloutta ja politiikkaa.
Median valta kasvoi ja kilpailuun tuli mukaan sosiaalinen media, kansalaismedia ja lopulta sen luoma uusi reaaliaikainen talous ja demokratia. Läntisen maailman vanha mediakulttuuri joutui ahdinkoon siinä missä sen koko elämäntapa ja perinteisen talouden vilpillinen ylläpito.
Sen puhdistaminen ja kilpailun pitäminen voimissaan rinnan kasvavien talouksien kanssa on kansallinen voimavaramme. Me voimme aina muuttaa kurssia joutumatta tekemään siitä tiliä muille kuin itsellemme.
Kreikka ei voi mitenkään selvitä veloistaan eikä Italiaa pelastaa. Suomi ei saa olla mukana valetalouden varjossa ja vastuuttomassa luotonannossa, kirjoittaa Sauli Niinistö Suomen Kuvalehdessä (SK 28) ja on oikeassa. Leikkimällä hyvää, pahaa ja tietämätöntä (HS 19.7.) joudumme samaan loukkoon kuin Murdochin mediaimperiumi illuusiotaloudessaan. Cicero lainaten: ”Te tua, me delectant mea.” ”Sinua viehättävät omasi, minua omani.”
Mitä sitten tällä illuusiotaloudella tarkoitetaan? Millä tavalla Suomi joutui siihen mukaan ja mikä rooli medioillamme oli tämän ilmiön synnyssä? Suomi on velkaantunut ja hakee lisää velkaa, mutta pyrkii samalla karsimaan menojaan tavalla, joka muistuttaa leikkaamista yhtäällä ja saman peiton jatkamista toisaalla. Oikeammin näin tapahtui jo vuosikymmen sitten mutta oloissa, jotka olivat toiset kuin tänään. Jopa oma geopoliittinen asemammekin on muuttunut ja olemme Naton jäsen. Taloutemme rakenne itään on muuttunut ja rajalla se näkyy ja tuntuu vuoden vaihtuessa toisin kuin maan vauraimmissa maakunnissa, joiden aktiviteetti ei ole ollut sidoksissa itäiseen naapuriin sekä rajakauppaan.
Vertasin illuusiotalouttamme tuolloin vuonna 2011 omassa kirjoituksessani haukeen ja runoon hauen laulusta. Lapsena sitä jouduin usein lausumaan ja toki joskus myöhemmin aikuisena. Oppimastani runosta oli jätetty pois pari riviä ja sitä en lapsena tiennyt. Näin meneteltiin usein muittenkin runoilijoittemme kohdalla. Myöhemmin havaitsin, kuinka näin menettelivät myös toimittajat ja poliitikot sekä tutkijat tiedemiehinä. Talouden kohdalla tämä oli yhtä yleistä kuin kirjallisuuden tai filosofian yhteydessä. Lisäksi kirjoituksissa oli käännösvirheitä tai tahallista vääristelyä. Lapaselle maailman on teatteri, aikuisen ylläpitämä. – ”Treatrum mundi.”
Tänään, jolloin lukutaito on heikkenemässä ja kirjoitettu sana katoamassa, olohuoneet siivottu pölyä keräävistä kirjoistamme, koululaisten kyky ymmärtää kirjoitettua tekstiä tai tuottaa sitä itse romahtanut, olemme ikään kuin jo antautuneet tämän uuden ilmiön edessä, jossa robotiikka ja tekoäly on ainut keskustelukumppani ymmärtäen myös lukemansa ja vastaten siihen nopeasti ja myös loogisella tavalla tietoa samalla tuottaen. Presidenttiehdokas Pekka Haavisto lainaa tänään kirjoituksessaan (HS 10.12. 2023) Mika Waltarin kirjaa ”Sinuhe egyptiläinen” (1945) kertoessaan, ettei auringon alla ole mitään uutta, olkoonkin että valtiot sotivat ja vallanpitäjät vaihtuvat. Näin kulkee elämän ketju. – ”Tosin minä pelkään yhden kirjan lukijaa” – ”Timeo lectorem unius libri.” (Tuomasn Akvinolainen.)” Oikeammin minä pelkään yhden väitöskirjan tekijääkin. Yhden tiedekunnan kasvattia. Ja juuri pelko antoi siivet. – ”Timor addidit alas.” (Vergilius).
Hauki on opportunistinen kala
15.10.2011 – 11.12. 2023
Ihminen kuuluu biologisen ravintoketjun siihen viimeiseen lenkkiin, josta löytyy vaikka sisä- ja rannikkovesissämme kalastava petokala hauki (Exos lucius). Hauen väritys vastaa vesikasvillisuuden suojissa piileksivän pedon väritystä ja sopii saaliin vaanimiseen. Lisäksi ahvenen tapaan hauki kykenee muuttamaan tummuusastettaan veden väriin paremmin sopivaksi. Elämäntavoiltaan hauki muistuttaa opportunisti ihmistä. Omassa lapsuudessani hauki sai vielä lisäväriä lausuessani runoa ”hauen laulusta”. Ihan vain omasta tahdostani. – ”Tua sponte.”
Myöhemmin aikuistuttuani tutustuin runon kirjoittajaan Oulun yliopiston Maantieteen laitoksen kirjastossa. Hän oli maantieteilijä ja jättänyt taakseen tekstejä ja merkintöjä kirjoihinsa, joita löysin laitoksemme kirjastosta. Hän ei ollut ainut maantiedettä ammatikseen hoitanut opettaja tai tutkija, kirjailija, joiden töitä löysin laitoksemme valtavasta kirjastostamme sitä aikanaan hoitaenkin muun laitostyön ohella. Tein sitä omasta tahdostani samalla kirjastoa myös järjestäen kenen tahansa käytettäväksi. -Tua sponte.” Taustalla laitoksemme häpeällinen köyhyys. – ”Turpis egestas.”
Sopeutunut saalistaja
Ihmisen tapaan hauki on luonteeltaan kotiseutu-uskollinen ja pysyy mieluusti syntymäseuduillaan vain enintään kilometrin tai parin vaellusmatkoja tehden. Sen ravinnoksi käy liki kaikki sellainen saaliskala, jota on lähistöllä saatavilla. Käytännössä se on usein merialueilla parvikalaa, myös ihmisen ravinnoksi sopivaa, mutta toki muun puutteessa myös petokalat ja oman lajin edustajat kelpaavat. Hauki on ihmisen tapaan hyvinkin kaikkiruokainen ja ympäristöönsä sopeutunut saalistaja.
Menneen kesän aikana (2023) saimme samasta verkosta sekä hauen että kuhan, joiden kuvat tallentuivat myöhemmin hämäläisiin lehtiin. Suurin pyytämäni hauki oli liki 150 cm ja painavin pyytämäni kala liki 40 vuoden ikäinen karppi. Myös se oli aikanaan kuvattu ja jopa kiihkeästi väitelty kala medioissamme. Kalat ja niiden koko kiinnostavat meitä enemmän kuin tutkimus ja tiede. Se on hyvin suomalainen ilmiö. Vauvan syntyessä kysymme ensimmäisenä hänen painonaan. Rakastamme numeroita, lumen syvyyttä ja pakkasen lukemia. Ennätykset kiehtovat nekin. Olomme on kotoinen ja hyvä riidellessämme. – Missä isänmaa, siellä hyvä – ”Ubi patria, ibi bene.”
Risto E.J. Penttilä avaa meille Howard Gardnerin kirjaa: “Truth, Beauty and Goodness Reframed, Educating for the Virtues in the Twenty-First Century” Helsingin Sanomissa (HS 14.10. 2011). Harvardin yliopistossa opettava professori vieraili vuosi sitten Suomessa ja kirjoittaa kirjassaan, kuinka digitaalinen media ja postmoderni kulttuuri yhdessä ovat kadottamassa meiltä totuuden ja terveen järjen äänen, normiston ja moraalin. Vihapuheet ja ilkeily lisääntyvät ja kaikki on suhteellista, relatiivista. Hän olettaa meidän kykenevän tekemään kyllä analyysiä siitä, miksi ihmiset ovat vaikkapa pahoja, hirmuhallitsijat petoja, mutta emme kykene enää itse tekemään moraalisia valintoja.
Siinäkin me alamme muistuttaa saalistavaa haukea. Tänään, seuraten sotaa Ukrainassa ja suljettua rajaamme idässä, sekä taloutemme kehitystä, uutisten pinnallisuutta, lastemme heikkoa menetystä globaaleissa kilpailuissa aiemmin niin ylpeinä pitämiimme menestystarinoihin jo turtuneina. Olemme vaikeasti velkaantunut maa, mutta se ei meitä edellisten hallitustemme aikana häirinnyt. Nyt se vaikuttaisi jo häiritsevänkin. Mutta mitä tarkoittaa opportunismi? Onko se ehkä äärimmäistä kurjuutta vai ehkä kuninkaitten viimeinen keino? – ”Ultima miseria” – ”Ultima ratio regum.”
Normit ja moraali kadoksissa
Hauki on peto, joka toimii vaistojensa varassa, ilman normeja ja moraalia. Sitä ohjaavat vuosimiljoonien aikana kehittyneet vaistot ja se on petona kone, jolla ei ole muuta mahdollisuutta. Sillä ei ole naapurimoraalia, lähiyhteisöjen ohjeita ja sen asettamia rajoja, roolietiikkaa, joka tulee haukena olemisesta. Se ei pohdi, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei yhteisössä, tai joutuessaan vastaamaan teoistaan tuttujen haukien joukossa. Pienempi hauki joutuu kavahtamaan suurempaansa. Se voi joutua sen saaliiksi. Tiedot sodasta Ukrainassa ovat olleet lähinnä kuolleitten ja haavoittuneitten luetteloa, aseitten kuvaamista.
Roolietiikka on osa ihmisen opittua käyttäytymistä ja syntyy koulutuksen, kotikasvatuksen sekä ennen kaikkea ammattietiikan mukana. Lääkäriltä, opettajalta, talonpojalta, juristilta odotetaan tietyn tyyppistä käyttäytymistä. Kaikilla ammattikunnilla ei ole samankaltaista tappajan vaistoa täyttää vatsansa kuin hauella ja myös tapa lisääntyä poikkeaa noudattaen kulttuurisia eroja. Sodassa ilmiö näyttäisi korostuvan ja sama pätee kuvatessamme omaa historiaamme. Me luettelemme sotiamme ja muistamme vuodet, jolloin niitä käytiin. Sotien vuodet olivat tärkeitä siinä missä vuosi, jolloin tehtiin rauha. Tosin vain yksi monista. – ”Unus multorum.”
Vanhemman rooli eroaa koululaisen roolista eikä pieni hauki ole kuin pieni ihmisen lapsi. Lapsen varttuminen aikuiseksi vie paljon aikaa. Lajikehityksensä aikana ihminen on ollut myös kömpelö saaliseläin ja helppoa ruokaa. Sen huomaa ihmisen käyttäytymisessä. Syntyy virheellistä reagointia vaikkapa liikennevaloissa ja työympäristössä. Lapsen aivot kehittyvät eri osiltaan eri aikaisesti ja aikuisen on hyvä olla siinä mukana aktiivisesti. Nettiyhteisö ei siihen kykene eikä sitä ole siihen tehtävään tarkoitettu. Sopeutuminen uuteen hybridivaiheeseen on ongelmallista siinä missä robotiikkaan ja digiajan välineiden käyttöönkin. Uuden oppiminen on työlästä. Tottumus on tyranni – ” Usus est tyrannus.” (Horatius).
Roolipelit
Julkiseen debattiin joutuvan intellektuellin tapa kertoa mielipiteensä eroaa vaikkapa lätkäfanien huutosakkien käyttäytymisestä tai slummikulttuurin tuotteesta. Lehtikirjoitukset ovat maltillisia, harkittuja, eikä niissä kiroilla tai muuten pilkata muita ihmisiä, saati ihmisryhmiä. Nyt ne kuitenkin näyttävät menevän päällekkäin, eikä kukaan ota selvää, onko kirjoittaja netissä tai lehtikirjoitteluissaan slummista vaiko yliopiston kampusalueelta, väittää Howard Gardner, ja on siinä omien tutkimusteni mukaan ehdottoman oikeassa. Muuttuvan media- ja illuusioyhteiskunnan pelisääntöjä olisi hyvä tuntea edes hieman, ellei nyt pintaa syvemmälle haluakkaan. Tässä pelkkä käytäntö on ollut perinteisesti paras opettaja – ”Usus magister est optimus.” (Cicero).
Nettiyhteisöön, media-ajan postmoderniin ihmiseen, ei tosin päde sama vanha rooliajattelu ja suhde naapureihin, lähiyhteisöön tai rooliyhteisöön, kuin mihin olemme oppineet. Ihminen muuttaa digiajan sähköisessä kulttuurissa värinsä hauen tapaan ja alkaa saalistaa sameissa vesissä ja opportunistin luonteella, armotta ja vihapuheita pelkäämättä, säästelemättä ilkeyksiään. Siinä kaikki on sopivaa ja käy laatuun, jolloin ainoa vastapooli onkin enää relativismin rinnalla absolutismi: Fanaattinen usko oman näkökannan oikeutukseen millä hinnalla tahansa. Näin myös poliittinen keskustelu on kärjistynyt ja mediat hakevat otsikkonsa yhdestä ilmiöstä kerrallaan. Se on ikään kuin uusi elämän käytäntö. – ”Usus vitae.”
Tämän fanaattisen käyttäytymisen avulla samankaltaiset ihmiset ja samankokoiset hauet parveutuvat ja löytävät toisensa. Syntyy parvelle tyypillistä käyttäytymistä, jossa joku on muita suurempi ja kovanahkaisempi, moraalittomampi ja vailla mitään estoja ja normeja. Jälki on surullista. Oman aikamme sodat ovat julmia siviilejä kohtaan. Ei näin aina ole ollut. Taistelupaikat sovittiin ja kilvoiteltiin mies miestä vastaan. Ei toki lennätellen ohjuksia siviilikohteisiin lapsia ja vanhuksia surmaten. Lopulta mentiin alttareille ja pahoinvointiin saakka. – ”Usque ad aras.” – ”Usque ad nauseam.”
Pimeitten vesien saalistaja
Hauen koon kasvaessa nämä alkavat saalistaa myös syvemmissä vesissä ja ilman rantakasvuston antamaa suojaa. Tällöin nämä valitsevat syvänteissä yleensä keskiveden virtaukset ja syöksyvät saaliinsa kimppuun pystysuunnassa pimeästä syvyydestä kohti pintaa syöksähdellen. Postmoderni ihminen saalistajana toimii samalla metodiikalla ja kasvaa kokoa herrahississään.
Kuinka pitkälle tässä voidaan mennä? Kuinka suureksi hauki tai ihminen voi kasvaa ennen kuin jää saalistajan verkkoon tai vieheeseen, ura umpeutuu? Epäonnistumisen päivän aattona 12.10 onnistuimme saaman verkosta liki 120 senttisen pedon, jonka paino olisi voinut olla täyteen ruokakalaa lastattuna hyvinkin parikymmentä kiloa.
Koiraan kohdalla tuo koko alkaa olla ehdoton maksimi, naaras voi toki kasvaa suuremmaksikin meressä. Tämän vuosituhannen puolella suurin sisävesistämme saatu hauki painoi runsaan 18 kiloa. Merestä voi toki saada hieman suurempiakin ja ratkaisevaa painon kohdalla on sisään ahdetun saaliskalan määrä, ahneus. Median kertomus karpista saaliskalanani sai aikaan liki raivoksi nousseen väittelyn kalojen koosta, ja lopulta uskaltauduin ulos ja järvelle vain odottaen metelin laantumista. Onneksi en ole julkisuudessa esiintyvä taiteilija tai muukaan julkimo. Tässä käytäntö on paras opettaja – elämän käytäntö. – ”Usus magister est optimus.” (Cicero) – ”Usus vitae.”
Yhteinen käsitys moraalista puuttuu
Gardnerin mukaan ainut ratkaisu postmodernin yhteiskunnan ja sähköisen median tuomaan yhteiseen ongelmaan on kansalaisuus ja tapamme kasvattaa itseämme ja lapsiamme. Yhteiskunnallamme on oltava yhteinen käsitys hyvästä. Hän uskoo kauneuden ja totuuden säilyvän myös nykyisessä myllerryksessä, mutta epäilee eettisiä ja moraalisia, normistoon rakentuvia elementtejämme ja niiden menestymistä. Omat tutkimukseni tukevat hänen havaintojaan ja koskevat myös organisaatioita ja koko talousjärjestelmää, korporatiivista yhteiskuntakoneistoamme. Tässä aiemmin lainaamani Mika Waltari kirjoineen on oiva esimerkki. Hän oli kriittinen autoritaarisia ideologioita moitiskellessaan ja hyvätkin tarkoitukset saattavat kääntyä vastakohdikseen. Eikä ilman vihaa ole kenenkään käsivarsissa kylliksi voimaa kohottaa asetta. Kaikki palaa ennalleen, ei uutta auringon alla. Elämän käytäntö. – ”Usus vitae.”.
Me voimme ahnehtia naamakirjassa ennätysmäärän yhteisiä ystäviä ja kavereita, joista kukaan ei meitä tunnista ja olemme kuin itsenä turvoksiin syönyt hauki ymmärtämättä, miksi niin menettelemme. Sillä on ikivanha geneettinen tausta ja koodistonsa. Sen hyötysuhde on kuitenkin myöhemmin kehno, eikä sillä ole postmodernissa yhteiskunnassa meille enää samaa käyttöä kuin luolissa asuessamme tai haukea seuraten. Mitä iloa on siitä, että tekstiä lukee miljoona ihmistä, jotka tuottavat voittoa vain mainostajille? Tänään runo voi olla kuin maalaus. – ”Ut pictura poesis.” Konkreettisesti ja tekoälyn toteuttamana.
Mikä tahansa käy ja kaikki on suhteellista
Hauki kasvaa kilon parhaimmillaan syötyään liki 5–10 kiloa saaliskaloja ja iän sekä koon myötä kasvu voi lakata kokonaan tai hyötysuhde on 30 kiloa saaliskalaa jokaista uutta pituutta kasvavaa kiloa kohden. Sellainen peto alkaa olla rasite muulle vesistön kyvylle tarjota pedolle syötävää ja saalistettavaa. Se alkaa saalistaa omiaan, muuttuu kannibaaliksi. Mikä tahansa liikkuva käy, sanoja ei valita, suodatin puuttuu. Saalistamisesta tulee tarpeetonta, mutta muun puuhan puutteessa peto jatkaa sitä ja työyhteisö muuttuu ahdistavaksi, pedon hallitsemaksi helvetiksi. Jos olet joutunut tällaisen työyhteisöön, hakeudu sieltä turvaan. Itse teen näin tarvittaessa ystävyyden osoituksena muille. – ”Ut pignus amicitiae.” Näin väittelet monen tiedekunnan tohtoriksi samalla. Hyvinkin siitä voi olla iloa ja hyötyä yhteiskunnalle.
Moraalinen ja eettinen ulottuvuus kuuluvat normeineen jokaiseen inhimilliseen yhteisöön ja sen toimintaan, tai olivat aiemmin kuuluneet. Tämä koskee myös postmodernin yhteiskunnan rajatonta kaiken suhteellistamista ja vihapuheita, ilkeilyä, sylkemistä sähköisen median eri välineillämme, työyhteisön kiusaamista, silmitöntä sadismia. Kansakunnalla on oltava yhteinen normisto, jonka perustana on myös yhteinen hyvä ja käsitys kauneudesta, yhteinen moraali, joka tekee lainsäädännöstä mielekkään ja kaikkien hyväksymän. Jos ainut keino on sulkea rajoja, valtioiden johdossa on vääränlaisia johtajia kansalaisineen. Vai luuletko että muut ovat samanlaisia kuin sinä? – ”Ut tute es, item omnes censes esse?” (Plautus). Älä luule enää, eivät he ole.
Yksi normi ja yksi moraali sekä laki ja sanktiot
Otan esimerkin. En tällä kertaa aroista ihmisen sukupuolisuuteen liittyvistä aiheista vaan mahdollisimman pragmaattisen ja kansakunnan omaan filosofiseen ja käytännön läheiseen ajatteluun sopivan.
Meillä on normina liikenteessä pyrkiä täysin rikkeettömään ja vaille kuolematapauksia johtavaan yhteiseen liikkumiseemme, liikennekulttuuriin teillämme, jolla perustelemme myös reittiemme kuntoa, moottoriteitten leveyttä, nopeusrajoituksia, raittiutta juuri liikenteessä, sanktioita niiden rikkomuksista. Yhteinen normi säätelee siinä moraalisia oikeuksiamme sekä laki ja sen sanktiot, peltipoliisit ja liikkuva poliisi käyttäytymistämme. Käräjäoikeus huolehtii lopusta. Kuten nyt näyttää olevan, kuten on tapana. – ”Ut videtur” – ”Ut mos est.”
Entäpä jos se rinnalle tulisi toinen normi? Entäpä jos suuria kontteja ja tavaralasteja kuljettavat rekat ja näiden logistiikka edellyttäisi näiltä vaikkapa markkinatalouteen ja kansalliseen hyvinvointiimme, tuoreen ruuan saantiin tai osakkeiden hintoihin vedoten, kuinka näillä tulee olla oma norminsa, oikeus ajaa vaikkapa sata kilometriä puolen tunnin aikana muusta liikenteestä piittaamatta.
Kun kasi erilaista, rinnakkain esiintyvää normia, rakentaa samalle tielle omaa moraalia, eettisiä ohjeita ja tapaa selviytyä liikenteessä, toinen vie niistä lopulta voiton ja niin tulemme sellaiseen liikennekulttuuriin, jossa peltipoliisit ovat turhia, rajoitukset teitten vierustoilla vain koristeita ja taksi kuljettaa asiakastaan 80 kilometrin rajoitusalueella 160 kilometrin tuntinopeutta Turkin, Italia, Kreikan, Espanjan jne. malliin. Soittavat torvea toisilleen ihan vain ystävyyden osoituksena. – ”Ut pignus amicitiae.”
Sitäkö me tänään haluamme postmoderin kulttuurin vapauksilla ja suhteellisuudella, internetin moraalittomalla menolla uudessa mediayhteiskunnassamme? Hauki on kala mutta ihmisen kuului olla Jumalan kuva. Jos Jumala alkaa olla ihmisen kuva, tai sitä ei ole lainkaan, tärkeimmät moraaliset perustamme alkavat rapistua ja normien rakentama institutionaalinen yhteisöllinen perusta alkaa kadota, rapautua.
Kenen etu se on ja ketkä sitä ajavat? Suurimmat ja ahneimmat pedotko? Onko saalis yhteisessä vedessä vähenemässä? Mitä tehdä pedoille, jotka terrorisoivat yhteistä normia, yhteistä moraalia, yhteistä yhteiskuntamme selkärankaa? Pyytämäni hauet ovat sittenkin hyvin harvinaisia ja niiden saaminen pois vedestä ei muuta juurikaan sen ekologista tasapainoa. Biotieteitten opiskelu aikanaan oli ihan viisas valinta sekin pohtiessani, kunpa voisi olla muille hyödyksi. – ”Ut prodessem.” Ihmistieteistä luonnontieteitten rinnalla en nyt oikein ole varma. Poikkitieteisyys vaikeutti omaa elämää muiden eläessä koko ajan poikittain. Tai pitkittäin. Kuten nyt näyttää olevan tänäänkin. – ”Ut videtur.”
Myyttinen hauki
Hauen ravinto ja saalistuskäyttäytyminen on tehnyt siitä myyttisen eläimen ikivanhassa kulttuurissamme, jossa “silakkahauki” on vaikkapa oma alalajinsa. Mytologiassamme hauki liittyi Tuonelaan, kuolleiden maailmaan. Hauki kykeni kulkemaan kuolleiden ja elävien maailmojen välillä etsien järven syvänteissä olevia onkaloita manalaan. Joillekin kuolleille joutuminen “hauen suoleen” merkitsi helvetin kohtaloita eikä sellaista vainajaa voinut enää tavoittaa. Edelleen haukea käytettiin erilaisissa uskonnollisissa menoissa ja pääsääntöisesti vahingoittamaan, viemään ihminen mukanaan tuonelaan tai tuottamaan hänelle vakavia sairauksia. Miten sinä muuten voit? – ”Ut vales?”. Mahdatko syödä haukea?
Kaivohauki pyydysti taas juomaveteen joutuneet pienet nisäkkäät ja sammakot. Se piti veden puhtaana. Lapissa haukea ei oikein ruokakalana arvostettu, se oli pelätty ja vähätelty jänkäkoira. Vastaavasti vaikkapa ranskalaisille hauki oli ja on arvokkain ruokakala, lohen ohittava saalis. Käyn usein Ranskassa mutta en nyt juurikaan haukia syödäkseni.
Taantuma ja sen kirot
Digimediassa kulttuurien ja myös ihmisten roolit menevät auttamatta sekaisin ja sen tapa koetella ihmistä muistuttaa meitä vanhoista myyttisistä geneettisistä perimämme ajoista, jolloin yhteisöllisyys, lähiympäristö, roolit ja etiikka, normit ja moraali eivät riittäneet, vaan mukana oli taantumaa noituuteen ja keskiaikaista kirousta, taikauskoa ja myyttisiä menoja. Yhteiskuntamme on taantumassa kohti näitä salaperäisiä salaliittoja, mytologiaa ja taikauskoista menoa selittäessään normiston katoamista, moraalin ja eettisten instituutioiden puuttumista. Siinä on jotain oman aikamme elokuvista, ehkä ei niinkään Kaurismäen tarinoissa. Suomalaisuus on parhaimmillaan ylpeyden, ei häpeilyn, aihe. Pelialan ammattilaisetkin alkavat tajuta Käärijän ja Kaurismäen suomalaisen nerouden. Omintakeisuus on se, johon on syytä nyt tarttua kaksin käsin. Kunpa voisi olla hyödyksi tälle upealle kulttuurille ja kansallemme. – ”Ut prosim, prodessem.”
Uusi postmoderni kulttuuri ja sen “kaikki on suhteellista ja sallittua” on yhdessä rajattoman meremme kanssa saanut hauen taas kerran irti, olemme uineet sen suoleen, ja nyt vaadittaisiin Väinämöisen kannel, hauen leukaluista tehty soitin ja yhteinen ratkaisu, jolla postmoderni kulttuuri ja sen nettikeskustelu, mediayhteiskunnan ja illuusiotalouden ahneus ei karkaisi lopullisesti käsistämme, pimeät voimat pääse irti ihmisessä. Vai alkaako olla jo liian myöhäistä? Korjaako ilmastomuutos satonsa? Onko meitä sittenkin liikaa ja liian monen ammatiksi osoittautuu hauen laulu.
Lopuksi kysymys tekoälylle, robotiikalle algoritmeineen:
Illuusiotalous – Illusionary economy?
ChatGPT
”Illuusiotalous” is a term that can be translated from Finnish to English as ”illusion economy” or ”illusionary economy.” However, it’s important to note that this term doesn’t have a widely recognized or standard definition in economic literature or mainstream usage.
In general terms, an ”illusionary economy” could refer to a situation where economic indicators or perceptions may not accurately reflect the underlying economic realities. This could occur for various reasons, such as distorted statistics, misleading information, or temporary factors creating a false sense of economic well-being.
If there have been developments or discussions related to ”illuusiotalous” after my last knowledge update in January 2022, I recommend checking more recent sources for the latest information and interpretations of the term in the context it is being used.
Matti
Illusionary economy?
ChatGPT
The term ”illusionary economy” is not a widely recognized or standard term, but it may be used to describe a situation where economic indicators or conditions create a deceptive or misleading impression of the overall economic health. Here are a few possible interpretations:
- Asset Bubbles: In some cases, the illusionary economy could refer to a situation where the prices of assets, such as real estate or stocks, are inflated beyond their intrinsic value. This can create an illusion of prosperity and economic growth, but it may not be sustainable in the long term.
- Financial Engineering: Sometimes, financial instruments or practices can create the appearance of economic strength without a solid foundation. For example, complex financial derivatives or accounting practices might temporarily boost reported profits or economic indicators.
- Debt-Fueled Growth: If an economy is heavily reliant on debt to fuel growth, it might create a temporary illusion of prosperity. However, if the debt becomes unsustainable, it can lead to a financial crisis and reveal the underlying weaknesses in the economy.
- Government Intervention: In some cases, government policies or interventions can create a facade of economic stability. For instance, artificially low interest rates or extensive stimulus measures may temporarily boost economic activity, but if not backed by fundamental improvements, it could result in an illusionary sense of economic health.
- Statistical Manipulation: Sometimes, governments or organizations may manipulate economic statistics to present a more positive image of the economy than what truly exists. This can create a distorted view of the economic reality.
It’s important to note that these situations can have real consequences, and the illusion of economic strength may eventually give way to economic challenges if the underlying issues are not addressed. Understanding the true health of an economy requires looking beyond surface-level indicators and considering factors such as debt levels, sustainability of growth, and the overall structure of the economy.
Lopuksi vielä Jukka Ammondtin artikkeli monen rakastamasta Aaro Hellaakosken ”Hauen laulusta”. Näin sama teksti voidaan tulkita hyvin eri tavalla ja näin myös robotiikan ja tekoälyn sekä kuvataiteilijoiden kohdalla algoritmeja käyttäen.
Artikkeli: Aaro Hellaakosken Hauen laulu
Jukka Ammondt
Suomen kesä on luonnonläheisyyden aikaa. Kesälomien alussa yleisenä kestopuheenaiheena on jo kauan ollut se, että niin monet viettävät kesän monenlaisina hengästyttävinä suoritteina ryntäämällä paikasta toiseen ja kesätapahtumasta seuraavaan – aikana, jolloin voisi levätä ja nauttia luonnosta. Onhan erityisesti juuri kesä se aika, joka voisi vapauttaa kiireisen ihmisen uudenlaiseen ajattelutapaan ja suhteen luomiseen myös omaan itseensä. Runous ja runokieli tarjoavat vapaisiin hetkiimme luovuuden impulsseja. Kirjallisuuden opettajan ja tutkijan työssäni olen vuosien varrella entistä enemmän viehättynyt Aaro Hellaakosken (1893–1952) runotuotannosta ja hämmästellen ihaillut monia hänen runojaan.
Hellaakoskea on luonnehdittu suomalaisista runoilijoista luonnontuntoisimmaksi. Luonto on erikoisella tavalla läsnä myös hänen kuuluisimmassa runossaan Hauen laulu (ks. Hellaakoski 1928):
Hauen laulu
Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan
kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen
lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman
kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan
niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.
Hauen laulusta on toimittaja Eeva Vuorenpää tehnyt lyhyen televisio-ohjelman, joka julkaistiin kirjailijan syntymän 100-vuotispäivänä 22.6.1993. Siitä lähtien olisi kyseinen ohjelma mielestäni ollut aiheellista lähettää vaikkapa joka juhannuksena television välityksellä suomalaisiin koteihin muistuttamaan jostain tavoittamattomasta, joka heräävään suomalaiseen kesäaamun ihmeeseen voisi liittyä.
Hauen laulu on aiheuttanut monenlaista hämmästystä. Sitä on luonnehdittu runoilijan kutsumuslauluksi ja Hellaakosken luonnontunteen synteesiksi. Sitä on arveltu myös aikansa kirjallisuuspoliittiseksi kannanotoksi ja jopa eroottiseksi rakkausveisuksi (ks. esim. Kupiainen 1953, 217–219). Oikeastaan nämä kaikki ulottuvuudet ja paljon muutakin on tässä runossa mukana. Runo laajenee ja laajenee ja käsittää jotain syvää totuutta, johon pääsemme koskettamaan tai ainakin aavistamaan sen olemassaoloa. Hellaakoski on itse nimittänyt Hauen laulua läheisimmäksi runokseen (Kupiainen 1953, 215).
Hauen laulu syntyi kesällä 1928, jota Hellaakoski nimitti kesien kesäksi. Takana oli ylityöllistettyjä vuosia opetustyön ja tutkimusten parissa. Hän oli saanut valmiiksi väitöskirjatyönsä, ja nyt oli vihdoin aikaa rauhaisaan kesänviettoon vapaana arkihuolista.
Luonnontutkija matkusti Sääksmäen Kalalahden taloon, jonka sivurakennukseen tuuhean kuusimetsän keskelle hän perheineen asettui asumaan. Unelma kiireettömästä kesästä perheen parissa toteutui. Sitä sävytti myös kalastelu Vanajaveden Rauttunselällä, josta nousi ahventa, haukea ja kuhaa. Joskus soudettiin Joel Lehtosen Lintukotoon tai monumentaalisista veistoksistaan tunnetun kuvanveistäjän Aukusti Veuron luo, jonka puoliso Elsa Veuro oli Hellaakosken vaimon Lempi Hellaakosken sisar. Ennen kaikkea isällä oli aikaa leikkiä pienen Katri-tyttärensä kanssa. (Kesä 1928 Aaro Hellaakosken elämässä ja tuotannossa: ks. Kupiainen 1953, 195–226; Vuorenpää 1993.)
Kalalahden metsämajan rauhassa alkoi syntyä runoja. Hellaakoski on itse kertonut Hauen laulun mystisen syntyvaiheen. Eräänä elokuun yönä hän oli havahtunut unestaan ja tuntenut runon olevan tulossa. Hän sytytti kynttilän ja runo alkoi purkautua paperille. Sen jälkeen runoilija meni huojentuneena nukkumaan. Kun hän aamulla heräsi ja katseli paperille kirjoittamiaan säkeitä, hän hämmästyi aikaansaannoksestaan. (Kupiainen 1953, 215) – Kesien kesä oli tuottanut runojen runon.
Hauen laulu ja muutkin kesällä kirjoitetut runot ilmestyivät jo tulevan syksyn 1928 aikana kokoelmassa Jääpeili. Se oli erikoinen runokokoelma, jota Hellaakosken elämänkerran kirjoittaja Unto Kupiainen luonnehtii laajassa Hellaakoski-tutkimuksessaan modernistisen runoilmaisun merkittävimmäksi saavutukseksi suomalaisessa runoudessa (Kupiainen 1953, 197). Kokoelmasta tuli kokeileva, kubistinen, jopa futuristinenkin, ja sellaisena se oli aikaansa edellä. Harvat ymmärsivät Hellaakosken vapautunutta rytmiä ja erikoisia runokuvia ja epäsovinnaista tyyliä.
Vapautunut rytmi- ja säkeistörakenne tulevat esiin havainnollisella tavalla Hauen laulussa. Esimerkiksi kahden ensimmäisen säkeen muodostama säkeistö voisi olla tiivistetyssä muodossa ilmaistu tarina hauen kummallisesta, myyttisen tuntuisesta matkasta. Se ilmaisee rytmisestikin runon kahta olotilaa: alhaalla olevan, syvän, salaperäisen kostean kodon ja ylös päin, korkeuksiin suuntautuvan liikkeen, joka päätyy kuusenlatvaan.
Hauen laulu tarjoaa mainion esimerkin Hellaakosken kaavoihin kangistumattomasta moniulotteisesta runokielestä. Ensimmäinen säe noudattaa säännöllistä trokeista eli laskevaa mittaa kun taas toinen säe on sitä vastoin nousevaa jambia. Edellinen säe kuvaa näin jo runomittansa myötä alhaalla olemista, näkökulman suuntautumista alas vetten raskaan painon alle. Jälkimmäinen säe taas nousevien runojalkojensa vuoksi kuvaa hauen ylös päin suuntautumista, uuden elementin saavuttamista. Nousevat runomitat hallitsevat Hauen laulun säkeitä kokonaisuudessaankin, mutta laskeviakin runomittoja on muutamia, huipentumana runon loppusäe: kaksi trokeista runojalkaa käsittävä metafora “kylmä syli” hahmottaa rytminsäkin vuoksi yksinäisyyden raskasta taakkaa, jonka hauki laulullaan on kaukaa alhaalta tuonut mukanaan.
Vanhalla fraktuuralla kirjoitettu runo vaihtuu välillä uudeksi kirjasintyypiksi erottuen omaksi kursiivilla kirjoitetuksi säeryhmäksi, jossa on näkyvillä selkeitä viitteitä Kalevalaan. Kirjallisuuden tutkimuksen piirissä Hauen laulun intertekstuaalisuutta on toki tutkittu. Pirjo Lyytikäinen huomauttaa, että kuuset, kukkalatvat voisivat jo johdattaa lukijan ajatukset Kalevalaan, mutta laulavan hauen kautta yhteys kansalliseepokseemme rakentuu huomattavasti selkeämmin.
Hauki, nimenomaan laulavana, viittaa Pohjolan häiden valmisteluun. Olut alkaa vaatia itselleen “laaullista laulajata”. Aluksi kokeillaan kaloja: “Lohi on tuotu laulajaksi, hauki kunnon kukkujaksi”. Näin rakentuu hauen yhteys lintuunkin, kansanrunouden käkeen. Tosin lohi ja hauki eivät kumpikaan lopulta kelpaa oluen laulajiksi. Vielä helpompaa on huomata, miten Kalevalaa muistuttavissa kursiivisäkeissä hauen leukaluun korostaminen luo yhteyden Väinämöisen kanteleeseen runonlaulun kalevalaisena tunnuskuvana. (Lyytikäinen 1995, 26–27)
Yhteyksiä Kalevalaan siis löytyy selvästi runon rakenteellisista piirteitä ja sen kuvista. Helposti voidaan myös huomata runossa korostuvan keskeisesti kalan ja linnun oppositioasetelma. Lintu laulaa, mutta kala on vaiti. Nyt tämä vastakohtaisuus käännetäänkin päälaelleen, sillä Hellaakosken runossa hauki laulaa ja linnut vaikenevat. Tapahtuu jotain luonnonlait kumoavaa. Jokin tulee alhaalta, tuntemattomista syvyyksistä ja aiheuttaa hämmennystä, muutosta. Kuva kuusen oksalle nousevasta hauesta on paradoksaalinen ilmiö sinänsä. Haukeen nimenomaan virttä veisaavana liittyy ihmisen ominaisuuksia. Yhdistelmää voisi nimittää groteskiksi tai karnevalistiseksi, joten aikakauden vakavasta ja jäykästä kirkollisesta näkökulmasta tarkastellen runo tuskin herätti myönteisiä reaktioita.
Laulavalla hauella on siis paitsi kalan, myös linnun ja ihmisen ominaisuuksia sekä tietysti myös oravan. Hämmentyneenä ja ärtyneenä Helsingin yliopiston kuuluisa lintutieteilijä professori Emil Kivirikko päivitteli julkisesti, kuinka joku kynäniekka kirjoittaa hauesta, joka nousee puuhun ja vielä laulamaan (Vuorenpää 1995). Tällainen ”lausunto” kuvaa samalla myös itse Jääpeili-runokokoelman vastaanottoa. Suuri yleisö ei sitä ymmärtänyt laisinkaan, ja runokokoelman myynti jäi sen mukaiselle tasolle. Kokoelma sai osakseen ristiriitaisen lehdistöarvostelun.
Vaikka johtavat kriitikot antoivat sille kiitostakin, he vastaanottivat kokoelman sangen pinnallisesti (Kupiainen 153, 225). Vastaanotosta masentuneena Hellaakoski päätti omistautua vain tieteen ja opetuksen palvelukseen. Kuten tiedetään, hän vaikeni lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, sillä vasta 1940-luvulla hän alkoi uudelleen kirjoittaa runoja. Tuolloin hänen varsinainen mestarikautensa alkoi. Se olisi voinut kestää vielä hyvinkin kauan, mutta Aaro Hellaakoski hän kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen 23.11.1952.
Laulava hauki on voinut saada innoitusta vaikkapa Tyko Sallisen maalauksista ja Väinö Aaltosen veistoksista, joista Hellaakoski kirjoitti 1920-luvulla esseitä. Kuten kirjallisuudentutkija Tuula Hökkä toteaa, monien nuorten kirjailijoiden ja taiteilijoiden, myös Hellaakosken, kiinnostus ekspressionismia kohtaan loi merkittävän perustan modernistisille pyrkimyksille.
Se takasi irrottautumisen naturalistisrealistisista näkemyksistä ja avasi tien sisäiselle kokemukselle ja tunteiden ilmaisuun. Kuten ekspressionismi, myös kubismi kehittyi aluksi kuvataiteilijoiden piirissä ja tuotti yllättäviä yhdistelmiä ja rinnakkain asetteluja. Esimerkiksi Marc Chagallin maalauksissa kala lentää ja leuasta puhkeaa viulu. Hellaakosken laulavalla hauella on kiintoisa ja moniulotteinen kulttuurinen ja poeettinen tausta. (Hökkä 2004, 190, 193–194.)
Edellä olen jo viitannut hauen leukaluuhun kalevalaisena runolaulun tunnuskuvana. Väinämöisen soitto hurmaa kaikki kuulijat ja soitto liikuttaa myös Väinämöisen itsensä kyyneliin. Tuula Hökkä vertaa Väinämöisen soittoa Orfeukseen, joka pystyi taivuttelemaan soitollaan kuoleman vallan ja nostattamaan innoituksensa päivänvaloon antamalla äänen kauneuden ja rakkauden loistolle (Hökkä 2004, 190).
Orfeuksen laulajamyytissä ja Väinämöisen soitossa on sinänsä paljon yhteistä. Hellaakosken runon osalta on kuitenkin vielä paikallaan todeta, että Hauen laulussa korostuu erityisesti koominen ristiriita Väinämöisen – ja miksei Orfeuksenkin – soittoon, ja juuri se tekee runosta yhä moniulotteisemman intertekstuaalisestikin.
Hauen laulun syntytarina on kiehtova. Olisi mahdollista ajatella niinkin, että Aaro Hellaakosken alitajunta yöllä nukkuessa oli herättänyt hänet merkillisillä kuvillaan. Tiedostamattomilla mielen tasoilla uivat merkilliset kalat, luovuuden impulssit, pyrkivät saada tilaisuutta tulla esiin merkillisiin salapukuihin puettuina.
Analogian tarjoaa Hellaakosken kesäloman vietto kalastuksen parissa. Vanajaveden Rauttunselältä Hellaakosken uistinsiimasta tai verkosta veneeseen – syvyyksistä ylös päivänvaloon – noussut hauki on saanut valtavia merkitysulottuvuuksia Hellaakosken luovan mielen syvyyksissä.
Alitajunnan paine herätti hänet yöllä purkamaan tiedostamattomalta tasolta nousseen runon paperille. Näinkö voidaan ajatella? Ehkäpä näinkin.
Laulava hauki aiheuttaa hämmennystä ja vaientaa kauniisti laulavat linnut. Toiko Hellaakosken alitajunta hänelle viestin siitä, miten hänen tulevalle Jääpeili-runokokoelmalleen oli käyvä? Sitähän ei tervehditty suinkaan riemuhuudoin vaan tyrmistyneenä – jotenkin samaan tapaan kuin runon laululinnut vastaanottivat hauen laulun. Runo oli siis myös ennustus tulevasta. Toisaalta runon voidaan ajatella myös toimivan metatasolla, eli se olisi runo runosta itsestään tai runoilijan työstä uutta luovana ja tavanomaisia ajattelun ja havainnoinnin rakenteita kyseenalaistavana.
Olen monesti pohtinut myös sitä, miten mielenkiintoinen Hauen laulu voisi olla aivotutkijoille. Hedelmällistä keskustelua syntyisi varmasti aivofysiologi Matti Bergströmin kanssa. Hän on saanut kansainvälistä mainetta tutkiessaan luovuuden anatomista puolta.
Keskustelu tulisi mitä ilmeisimmin kohdistumaan aivojen eri osiin, joista sisin muodostaa aivorungon eli ytimen. Siinä hermosolut muodostavat verkoston, jossa solujen kytkennät ovat sattumanvaraisesti muodostuneita. Rakenteellista järjestystä ei juurikaan esiinny.
Aivokuori sitä vastoin on järjestynein, toisin sanoen sen solurakennelmat ovat järjestyneimmät. Järjestys voidaan ymmärtää informaationa ja sen puute sattumanvaraisuutena eli entropiana.
Bergströmin termein ilmaistuna ydin on sattumageneraattori ja iso aivokuori on generaattori. Luovuus olisi näin ajateltuna ja määriteltynä sitä, että aivoytimestä purkautuu sattumanvaraista vaikutusta, joka tavanomaisille ajattelumme käsitteille ilmenee täysin vieraana. Oudot impulssit, jotka tulevat aivoytimestä, ovat eräänlaisia käsitemuunnoksia, jotka iso aivokuori yleensä tuhoaa. Luovuus voidaankin bergströmiläisittäin määritellä sellaiseksi, että aivorungosta, ytimestä lähtevä satunnainen impulssi läpäisee ison aivokuoren ja siihen syntyy muunnosta. Keskeistä ja kiintoisinta tässä on se, että Bergström painottaa todellisen luovuuden sisältävän tiedon ulkopuolisen tekijän. (Bergström–Sauvala 1986, 240–244; Bergström 1979, ks. esim. 95–96.)
Syvyyksistä kuusen latvaan käpyä purrakseen nouseva ja virttä veisaava merkillinen kalan, linnun, oravan ja ihmisen hybridi olisi näin tulkittuna luova impulssi, jolla ei ole mitään järkevää järjestystä meidän tavanomaisen, loogisen, järjestyneen ajattelumme puitteissa.
Hauen laulu olisi näin ymmärrettynä runo luovasta toiminnasta sinänsä, runo luovuuden merkityksestä ihmisessä – myös ihmisaivojen näkökulmasta.
Kaiken kaikkiaan Hauen laulu laajenee näin monikerroksiseksi runoksi luovuudesta. Se hahmottaa eteemme omalaatuisen olion, anomalian, ja antaa sille liikkeen myötä merkitysulottuvuudet, jotka rakentavat yhteyden ihmisen mikrokosmoksesta luonnon universaaliseen liikkeeseen, makrokosmokseen.
Lähteet: Bergström, Matti 1979: Aivojen fysiologiasta ja psyykestä. WSOY, Helsinki.
Bergström, Matti – Sauvala, Jorma 1986: Aivot ja evoluutio. WSOY, Helsinki.
Hellaakoski, Aaro 1928: Jääpeili. Otava, Helsinki.
Hökkä, Tuula 2004: Aaro Hellaakosken “Hauen laulu” – Romantiikasta modernismiin. Teoksessa: Runosta runoon, Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. Toim. Katajamäki, Sari – Pietikäinen, Johanna. WSOY, Helsinki.
Lyytikäinen, Pirjo 1995: Muna vai kana, Erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana. Teoksessa: Kuin avointa kirjaa, Leikkivä teksti ja sen lukija. Toim. Mervi Kantokorpi. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Helsinki.
Vuorenpää, Eeva 1993: Hauen laulu. Tuottaja Marjaleena Lampela. TV1, Asiaohjelmat 1993.
Olisin pyytänyt vastaavan myös robotiikan tulkintana, mutta ei tekoäly suostu tuntemaan Hauen laulua tai suomalaista runouttakaan, jolloin jäämme odottamaan tätä hetkeä vielä myöhempään tulevaisuuteen. Itse olisin ollut erityisen kiinnostunut vertailemaan juuri algoritmien ja tekoälyn tulkintaa lyyrisestä kielestämme rinnan omien tulkintojemme kanssa. Kuvataiteen kohdallahan tämä on jo mahdollista ja vaikuttaa todellakin maailmankuvaamme avartavalla tavalla. Näin ainakin itse koen omalla kohdallani. Konehan kykenee purkamaan omat ”tunteensa” väreinä ja taideteoksina hakien vain oikeat pyydetyt käsitteet sanoinamme ja muuttaen ne tähän tarkoitukseen sopivan kuvataiteilijan työn jäljeksikin. Uskomattoman kauniilla ja esteettisesti erehtymättömällä tavalla.
Etenkin tulkinta: ” Syvyyksistä kuusen latvaan käpyä purrakseen nouseva ja virttä veisaava merkillinen kalan, linnun, oravan ja ihmisen hybridi olisi näin tulkittuna luova impulssi, jolla ei ole mitään järkevää järjestystä meidän tavanomaisen, loogisen, järjestyneen ajattelumme puitteissa.
Hauen laulu olisi näin ymmärrettynä runo luovasta toiminnasta sinänsä, runo luovuuden merkityksestä ihmisessä – myös ihmisaivojen näkökulmasta.
Kaiken kaikkiaan Hauen laulu laajenee näin monikerroksiseksi runoksi luovuudesta. Se hahmottaa eteemme omalaatuisen olion, anomalian, ja antaa sille liikkeen myötä merkitysulottuvuudet, jotka rakentavat yhteyden ihmisen mikrokosmoksesta luonnon universaaliseen liikkeeseen, makrokosmokseen.” kiinnostaisi juuri koneen ja tekoälyn pohdintana loogisena ja järkevänä tai järkeväksi koettuna tulkintana sekä toisaalla algoritmien tapa käsitellä ”ihmisaivojen tuotetta” ikään kuin ulkopuolella ihmisaivojen tuotteena syntyneenä ”pohtijana”. Näinhän ei ole.
Epäilemättä algoritmit olisi luokitellut teoksen lyyriseksi ja sellaisena myös tyypitellen sen, mutta tuskin kuitenkaan hakien siitä sellaisia ulottuvuuksia, joiden merkitys olisi ”universaaleissa liikkeissä” muussa merkityksessä, kuin hakien runoja lukevien ja sitä tulkitsevien havaintoja ja tuntemuksia sekä luokitellen ne vielä erikseen, hakematta kuitenkaan omia mieltymyksiään ja niiden kuvausta näiden rinnalle. Tässä merkityksessä se muistuttaisi alan tutkijaa tai toimittajaa, joka tulkitsee muiden tulkintoja, sekä hakee niistä tilastollisesti löytyvät havainnot ja luokitellen oman hiven kuivahkon raporttinsa. Tosin tuo ”raportti” voisi hyvinkin tulla samaa lyyristä kieltä käyttäen ja täysin erehtymättömällä tavalla, kuin mitä Aarro Hellaakoski käytti. Näin se poikkeaisi täysin Jukka Ammondtin kirjoittamasta tulkinnasta.