Joulun lähestyessä palaan kirjaani ”Suomi – maailman onnellisimman maan oppikirja I ja II” sen joulukuun juuri ennen aattona kirjoittamiini esseisiin ja blogeihin, jotka löytyvät myös kotisivultani www.clusterart.org.
Syy tähän on niillä tapahtumilla, jotka liittyvät juuri nyt elettävän joulukuun lopun tapahtumiin sekä niiden selittämiseen. Ensimmäinen selittäjä on mielestäni ranskalaisen akateemikon Rene Girardin mimeettisissä teorioissa, mutta siirtäen ne hybridiyhteiskunnan ja oman digiaikamme konflikteihin.
Näistä näkyvimmät liittyvät Kiinan ja Venäjän väliseen lähestymiseen sekä Yhdysvaltain tapaan toimia tässä eurooppalaisille oudoksi käyvässä monitasoisessa ilmiössä. Girardin ”kaiken mallittavassa” maailmassa tämä ranskalainen näkökulma, ja samaan aikaan pahenevan pandemian raivotessa myös Suomessa, hämärtää perinteistä maailmankuvaamme. Miten joulu ja sen sanoma sopii tähän hetkeen ja sen ymmärtämiseen eurooppalaisena ja Skandinaviassa asuen sekä etenkin suomalaisena maailmankuvanamme?
Kaikessa tässä kaaoksessa, nyt jo vuosia jatkuvassa, olemme ns. prodcast kerronnan vankeja. Niin myös valmistautuessamme kolmenteen rokotukseen ehkä siinä meitä myös armeijan auttaessa. Sekin on hyvin suomalainen ilmiö. Maailman onnellisin kansa rakentaa menestystään jossittelun varaan ja käsite ”If” on sen pelon avaava epäkimurantti tapa hakea tukea muuten niin epävarmassa ajassamme.
Miten me näin ahtaalle olemme joutuneet ja miten sen selität uskottavasti kuntapoliitikkonamme asettuen aluevaaleihin ehdokkaana tammikuussa 2022? Oletatko, ettei mitään olekaan tapahtunut, maailma menee menojaan, suomalaiset jatkavat omia latujaan, kuten teimme vuonna 2018 joulukuussa. Vai olisiko tuo tarina mimesiksen luojasta ja prodcast kertojasta jotenkin vanhentunut ja todella uskomattoman nopeasti sittenkin?
Joulun sanoma ja mimesis
By Matti Luostarinen On 18 Dec, 2018
Ranskalainen akateemikko Rene Girard muistetaan mimeettisen teorian luojana. Hänelle ihmisen geneettinen perimä, jäljittelytaipumuksemme, ei ollut niinkään esikuvan matkimista kuin tämän halun jäljittelyä. Kahden henkilön tai ihmisryhmän, kansakunnan, kilpailu samasta kohteesta synnyttää riidan, jossa kilpailijat saattavat tuhota toisensa. Kyse on arvovaltakiistasta. Terrorismi ja sodat ovat tätä omana aikanammekin. Mimeettisessä konfliktissa haettiin lisäksi sijaisuhreja yhteisön ulkopuolelta, siis syntipukkeja omassa kielessämme ja kulttuurissamme. Uhrilahjat pakanauskonoissamme oli tätä samaa ilmiötä. Malli toimisi, ellei siihen liittyisi tuo kaiken kattavaa ”jos”.
EU:n alkuaikoina Kari Suomalainen pelotteli meitä saksalaisella ostamassa koko Suomen. Tänään (18.12.2018) Helsingin Sanomat pelottelee kiinalaisilla ostamassa Suomea sijoittaen rahojaan mm. Jäämerentiehen tai tunneliin kohti Tallinnaa, metsiämme käyttävään teollisuuteen. Joku toinen taas pelottelee venäläisillä. Kekkosen aika ja kylmän sodan elämä oli Suomessa täydellistä itsepetosta ja käsite ”Jos” tuli varmasti tutuksi. Yhdysvallat ja Nato olisi peikko sekin ja maahanmuuttajat sekä islam. Pelon syitä on helppo löytää, kun kansa on syrjäinen ja pelossa aina elänytkin.
Mikä tässä syrjäisessä Venäjän luoteisnurkassa maailmaa niin kauheasti mahtaisi kiehtoa, että meidän on sukupolvesta toiseen elettävä pelossa? Vai olisiko niin, että pelon kylväjät saavat siitä valtansa, ja samalla myös toimeentulonsakin?
Kiinalaiset rakensivat maansa rajalle muurin. Nykyisi sitä pidetään turistinähtävyytenä ja hoidetaan suurella pieteetillä sukupolvelta seuraavalle. Onko pelko ihmisellä lajin sisäinen ja geneettinen ominaisuus, jonka turvin voi rahastaa etenkin iäkkäitä ihmisiä ja tehdä vakuutuksia, myydä aseita ja muita pelon välineitä, jotka ovat ikään kuin myytäisiin ikuista elämää ja suojaa sellaiselle, jota ei oikeastaan ole muualla kuin pelon tuotteena korvien välissä eikä suojeltavan arvo ole tosipaikan tullen minkään arvoinen.
Ranskalainen akateemikko ja nero Rene Girard tutki jäljittelymme ja väkivallan sekä uskonnon yhteyksiä ja pelon ydintä samalla. Tässä juutalaisuus ja kristinusko merkitsi dramaattista käännekohtaa. Oikeammin sitä ei näyttäisi olevan olemassakaan. Sana “syntipukki” paljasti jo sinällään, kuinka taustalla on kiusaamiskulttuurimme ja myös uhraamisessa motiivi oli jäljittelytaipumuksessamme, “mimesiksessä.” Jumalan pojan uhraaminen oli siten omituinen käänne koko ilmiölle. Epäkimurantti ilmiö. Psykologinen mutta samaan aikaan myös sosiaalinen ja sopi ajan henkeen, jossa pelko oli koko ajan läsnä.
Monen tasoisen rikoksen ja rötöksen kohde, kollektiivisen terrorismin ja sotien selittäjä, aseiden kauppiaiden vihollinen, oli tieteellekin ongelma ja häntä alettiin kutsua “ihmistieteiden uudeksi Darwiniksi”. Kunnianhimoiset “kaiken teoriansa” rakentajat, pelon kautta leipänsä ansainneet, alkoivat vihata myös Girardia, romantiikan valheen paljastajaa ja romaanin totuuden etsijää, kirjailijan ja toimittajan, poliitikon elämää ja toimeentuloa kritisoivaa, demokratiaa puolustavaa neroa. Pelon rakentajat kun olivat ajoittain heikoilla, ja pelkoon taloutensa sekä valtansa pönkittäneet raivosivat aina darwinistisille teorioillemme, kehitysopille, tieteen löydöksille, mutta myös uuden hybridiyhteiskunnan ilmiöille. Niinpä kun aika ja paikka saivat uuden merkityksen, kaikki oli reaaliaikaista, aika ei ollutkaan enää paras lääke. Tästä huolimatta moni oli edelleen idealisti, ei tiennyt minne oli menossa, mutta matkalla kuitenkin.
Entäpä jos näitä pelolla eläviä rötöstelijöitä ja heidän taustajoukkojaan alettaisiin panna vastuuseen taloutensa ja kulttuurinsa ylläpidosta? Pahimmillaan kun nämä näyttävät, jälleen kerran, ottavan paikkansa pakanauskontojen tapaan mukamas yhteisörauhan pönkittäjänä, sitä koko ajan kuitenkin uusiin riitoihin samalla vaalien alla lietsoen, vaalikiimaan kiihottaen jopa joulun alla sen rauhan pilaten. Unohtaen, mistä joulun sanomassa ja Jeesuksen syntymässä oli tieteen näkökulmasta kysymys, kristinopin synnyssä pakana-ajan poistajana.
Prodcasta tiedon ja viihteen vietävänä
By Matti Luostarinen On 16 Dec, 2018
Rajat sivuun ja syrjään, kun hoidamme jatkossa luonnonvarojamme ja tulevien sukupolvien Suomea sekä alue- ja ympäristöpolitiikan yhteisiä vaatimuksia. Tiede ja tutkimustulokset käyttöön sekä irti narratiivisista kertomuksista ja suorista valheistamme. Kun rakennamme 21 maakuntaa, maailma muuttuu toisin kuin, jos niitä olisi vain kymmenen kappaletta ja niillä myös selvät tehtävät, verotusoikeus ja riittävä koko takaamaan sveitsiläisen kantoni kaltaisen itsenäisyydenkin.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 16.12.2018) Marko Junkkari kirjoittaa podcastista, jossa sallitaan epätäydellinen tarina. Podcast on myös journalismissa epätäydellinen ja siksi se myös kiehtoo meitä. Juha Sipilän hallitus oli, siinä missä kymmenen edeltäjäänsäkin, erityisen epätäydellinen ja siten kiehtova. Päätöksistä ei selviä, mihin niillä pyritään ja miksi ne on tehty. Clintonin vaalikampanja maksoi aikanaan podcastin tekemisestä, siis propagandasta.
Podcast kertoo myös hybriksestä ja on siksi myös kiinnostava. Meitä harhautetaan, syöttämällä meille epätäydellistä, mutta kiehtovaa ja viihdyttävä pintatietoa, mitä sattuu tiedosta niitä yhdistellen. Meille kerrotaan hybrideistä vähän joka käänteessä ja myös silloin, kun joku valtio kiusaa muita omilla ilkeyksillään. Yhdysvalloissa se on valtavirtaa ja se kiehtoo meitäkin.
Toimittajat pohtimassa aihetta, jota ymmärtävät vain vähän, on tyypillistä podcastiamme. Sohvaperunat katsomassa televisioita, ovat tätä kiehtovaa kertomusta. Shellin baarissa istuva ukkojoukko on toisiaan harhauttava ja ylipuhuva podcastin pulputtaja ja sosiaalinen media ei muuta olekaan. Kun puheeseen lisää hybridin ja sillä vaikuttamisen, mikä tahansa asia selkiintyy hetkessä. Enää puuttuu vain hybridihallitus.
Kunnanvaltuustossa saat kuunnella, kuinka asiaa vain vähän ymmärtävät pyrkivät hämäämään toisiaan tiedolla, joka on vain vähän todellista asiaa edes sivuava, joskus ei lainkaan. Usein se meneekin olemattomille sivuraiteille. Tuntitolkulla puhutaan muutaman tuhannen euron aiheista, podcast ilmiöistämme, ja sivuutetaan kymmenien miljoonien säästöt ja haaskaukset, ymmärtämättä niistä vähän tai ei lainkaan, tai peitellen ne puppusanojen verhoon, podcast viihteen sisälle.
Professori Reijo Luostarinen syntyi vaatimattomista oloista ja tuli tunnetuksi maailmalla yhtenä johtavista alansa osaajista ja tiedemiehistä, voitti ns. pikku-Nobelin. Mikä sellainen Nobel oikein mahtaisi olla, sitä en käy pohtimaan. Hän uurasti kuitenkin loppuun saakka ja kuoli työssään, saappaat jalassa. Usein meidät sotkettiin toisiimme ja muistan pitäneeni luennon, jossa kainuulaiset olivat kyllä hakeneet Reijon asiantuntemusta. Ehkä joskus myös päinvastoin. Kun professorit alkavat puhua prodcastista ja hybridivaikutuksesta sekä epäkimurantilla tavalla näitä käsitteitä korostaen, hän on syntynyt 1990-luvulla. Reijo oli silloin jo eläkeikäinen eikä moisesta piitannut. Sama pätee ministereihin maata johtaen.
Oleellista on, että tuskin meistä kumpikaan kävi puhumassa podcastia, sellaista usein toimittajien tai poliitikkojen hoitamaa jutustelua, joka kiehtoo kuulijoita, mutta on perinteistä tarinankerrontaa ja sen ikivanhaa perinnettä, ilman erityisen uskottavaa todellista tietoa, saati tiedettä ja sen popularisointia. Reijoa ei olisi saanut mukaan puhumaan sellaisesta aiheesta julkisuuteen, jota hän ei taatusti tuntenut perin pohjin ja väitöskirjoja aikanaan myös ohjaten, todella suuret määrät.
Tutkivan journalismin taitavasti dramatisoidut podcastit ovat Yhdysvalloissa pääasiallista tietoa ja siten potaskaa, taitoa kertoa, kuinka tutkimus ja tiede mukamas etenee ja tutkii. Poliitikot mukana tällaisissa tilaisuuksissa antaa podcast viihteelle lisää asiakkaita. Puhutaan aiheista, jotka eivät ole lähelläkään puhujien edes pintaosaamista, jos todellista osaamista on sitten lainkaan oikein mistään aiheesta, syväosaamisena, menemättä silti väitöskirjojen tasolle. Politiikka on tällaista viihdettämme ja valtaosa mediaamme, sosiaalinen mediamme ei muuta tunnekaan. Vai muistammeko vielä Kekkosen ajan maailmankuvan, jota syötimme toisillemme ikään kuin se olisi ollut totta.
Nuori Eetu Luostarinen johtaa parhaillaan ketjuaan Suomen maajoukkueessa Venäjää vastaan, jossa lätkäjätkien peliä seuraa 60 000 katsojaa. Forssan Lehdessä Reiko Häyrinen (STT) on tehnyt juttunsa saman joukkueen maalivahdista, 28-vuotiaana debyyttiottelunsa maajoukkueessa pelaavasta. Rasmus Tiiroselle peli on siis ensimmäinen maajoukkueessa, ja hän kertoo, kuinka se on yhtä suuri elämys ja kunnia kuin 18-vuotiaallekin. Ettei vaan olisi suurempikin. Jääkiekon pelaaminen ei ole vain sama asia kuin pelata maan ja kansakunnan taloudella, satojen kuntien ja kaupunkien, kansalaisten tarpeita tunnistaen muutenkin kuin teoriassa ja prodcastin kautta juttua tuottaen ministereinämme.
Joukkuedebyytti on kansakunnan suosituimmassa pelissä maajoukkueessa suuri juttu kenelle tahansa. Ensimmäinen kirja kirjailijalle mutta sadas alkaa olla jo jotenkin rutiinia. Ensimmäinen maisterin tai tohtorin tutkintokin on ihan suuri juttu ja seuraavat sitten jo jotain kokonaan muuta. Sama pätee professorin pätevyyteenkin. Jos Herra antaa ministerille salkun hän ei ehkä annakaan lahjoja ja tietoja sen hoidossa. Antaako sitten suurten massojen antama äänimäärä vaaleissa? Oletko koskaan pohtinut ja epäillyt asiaa?
Sen sijaan niistä kertominen on lähellä medioittemme podcast jutustelua, josta on parempi pysyä sivussa. Se kun on pelkkää viihteellistä ja usein Yhdysvalloista meille levinnyttä tarinointia. Jääkiekko arvostamme maaleineen ja pelaajineen aina, tiede ja taide ovat vähän kauempana ja etenkin Forssassa asuen. Forssassa saat olla sivussa ja turvassa, podcast elämän harmaassa massassa ja varoa joutumasta puulaakipelaajien ahdistelun kohteeksi. Näin vakavasti otettava tieto ja tiede etenee kaiken aikaa podcast ihmisten ja ajan elämässä. Yhdysvalloissa tämä on tyypillisempää kuin Suomessa eläen, väitämme huomaamatta, kuinka 50 osavaltiota on eri asia kuin syrjäinen pieni maa Jäämeren kainalossa, Venäjän luoteiskulmassa kovin harvan siitä mitään Yhdysvalloissa tietäen.
Kirjoittelen tarinaa, kirjaa, suvustani, juurista, suomen historiasta samalla. Päivi Luostarisen CV (Curriculum Vitae) on huikea suurlähettiläänä ja YK:n ja EU:n sekä Saksan tuntijana ja nyt Suomen Lontoon suurlähettiläänä. Suvussani on runsaasti poikkeuksellisen menestyneitä ja vahvoja naisia. Diplomaatteja, kirjailijoita, kuvataiteilijoita, elokuvien ohjaajia, kasvattajina pääjohtajien äiteinä, äitisuvun geenejä kantaen jne. Kirkollinen ja hengellinen rälssi on sekin vahvasti edustettuna etenkin oman sukupuuni taustalla ja luonnollisesti sukunimikin kertoo siitä. Olen oppinut arvostamaan naisten taitoja ja osaamista.
Suomen historiaa voi ymmärtää vain alkamalla selvittä sukujen kertomusta ja jo 1600-luvulle ehtiminen paljastaa uskomattomia asioita. Sellaisia, josta historiamme kirjat eivät kerro, mutta narratiiviset kertomukset ja fiktiiviset kirjamme, podcast tänään, vievät meitä sivuun oikeasta tiedosta, tieteestä taustallamme, saati populistisella pulinalla meitä huijaten. Sosiaalisen median räyhääjät ovat kokonaan oma lukunsa.
Kaikki ne kuitenkin viihteenämme muistuttavat juuri omana aikanamme pikemminkin podcast -tyyppistä tarinointia, tieteestä poiketen, josta lihat ja luutkin puuttuvat. Joskus mukana on pelkkää ruotsalaisen miehen tarinointia ilman minkään maailman otetta aiheeseen ja sen henkilöihimme, suomalaisiin ihmisiin ja näiden juuriin, todelliseen ja tieteelliseen totuuteenkin, Kekkosen aikaan ei aina edes siteenä ja viihteen osana tai vallan käytön vahtikoirana.
Kaikille parempi metsä ja luonnon monimuotoisuus, kertoi podcast sitten mitä tahansa maailmalla ja metsiämme haravoiden. Olemme Euroopan metsäisin maa ja meidän on osattava ymmärtää myös mitä metsillä tarkoitetaan ja hiilinielulla. Vain pieni osa elämästä on maan pinnalla, valtaosa on jalkojemme alla, elävän maan osana, jopa kilometrien syvyyteen. Tämän biomassan suuruus, jopa mikrobeina, on satoja kertoja suurempi kuin ihmisen. Elävä planeetta alkaa jalkojemme alta. Se on meidän oivallettava ajoissa viimeinkin. Se on sukupolvien yli kulkevaa kertomusta.
Asettamamme monimuotoisuustavoite parantaa todennetusti metsäluonnon tilaa ja on yksi askel pitkässä kulussa, jossa olemme sitoutuneet toiminnan jatkuvaan parantamiseen. Samalla tulemme yhdessä asiantuntijoiden kanssa kehittämään seuranta- ja todentamismenetelmiä aina haasteellisessa luonnon mittaamisessa, kertoo UPM biodiversiteetistä.
Ensi keväänä metsiin istutetaan taas uusia puuntaimia taimitarhastamme. Näitä puita hyödynnetään vasta tämän vuosisadan loppupuolella. Ylisukupolvisuudesta mieleen piirtyvässä kuvassa syntyy jatkumo, jossa oman elämän rajapyykki ylittyy reilusti. Lapset ja lapsenlapset ovat varmasti keksineet keinoja hyödyntää puuta meitä huomattavasti monipuolisemmin – ja löytäneet metsäluonnostamme kokonaan uusia mahdollisuuksia, joista me emme vielä mitään tiedä. Elävän luonnon kirjo luo tälle löytöretkelle perustan, jatkaa UPM ja siihen on helppo lisätä isovanhempieni tarina, Enso Gutzeitin johtajana Ilmari Luostarisen pelastuminen aikanaan suvun purjekunnan veneen hukkuessa ja hänen isänsä, alle kymmenvuotiaan Olli-pojan pelastuessa Kallaveden hyisistä aalloista. Kaikki liittyy kaikkeen ja tässä kierrossa emme me tietämme valinneet vaan tie se valitsi meidät.
Mari Mykkäsen ja Ollin lasten ja nyt jo neljännen polven alkaessa hoitaa osuuttaan pohtien seminaarissa, Antti Mykkäsen johtamassa, yhdessä Ritva Viljasen, Eero Heinäluoman, Ann Selinin, Päivi Laajalan, Heidi Hautalan, Harri Saukkomaan, Mari Kiviniemen, Tarja Halosen, Merja Yli-Anttilan, Antti Rantakankaan, Anu Kantolan ja Anders Blomin kanssa, kuka päättää politiikan esityslistan Euroopassa, Suomessa, kunnissamme, kuka ymmärtää sen kielen, onko politiikka valehtelua vai myös totta, puhutaanko ohi vai kohti, ymmärretäänkö oikein vai väärin, voiko suomalaista politiikkaa myös läpivalaista? Ja jos voisi, nämäkö sen tekevät meidän muiden puolesta?
Vai hoitavatko sen puolueiden sijaan etujärjestöt, mediamme, viestintä-toimistot, somettajat, päivystävät dosentit, politiikan kieltä ymmärtävät tutkijat ja tiede, demokratian rapauttava gallupdemokratiamme vai ehkä sittenkin hybridiyhteiskunnastamme kumpuavat uudet digiajan nuoret ja näiden tapa käyttää innovaatiopolitiikan uusimpia välineitämme. Muistelmiani kirjoittaessa nämä palautuvat mieleeni ja oma osuuteni tässä ketjussa on kovasti vaatimaton. Poliitikoista tehdyt muistelmat ovat luettuna koomisia, jossa yksi henkilö vaikuttaisi ratkaissen joskus jopa sodan ja rauhan käänteet. SE että nykyinen media jatkaa samaa linjaa on käsittämätöntä puppua.
Leena serkkunani toi aikanaan Suomeen modernin taiteen oikein rytinällä parin kollegansa kanssa ja kaikki he olivat naisia. Se ei ollut este, mutta tuskin siitä oli erityistä apuakaan ja tukea juoppojen miesten rinnalla. Podcast kerronta sekä kansalliset tarinamme, kuvataiteessa etenkin maalauksen verbaaliseksi kieleksi kääntäen, kun tuolla sunnalla ovat kaikkein suurinta propagandaa ja humpuukia. Leena jos kuka sai siitä osansa ja hänen oli sitä myös jaksettava ja siedettävä.
Tätä ylläpitävä roskanpuhujien ja kirjoittajien joukko on Suomessa kaikkein näkyvin, pelottavin ja veret seisauttava, kun mainitsen käsitteen “cluster art” tai “perussuomalaiset”. Kun tutkijana rohkenet sen sisälle ja alat kirjoittaa, saat tutkijana rinnallasi lauman podcast “tieteen” omalaatuisia kirjoittajiamme, sosiaalisen median räyhääjiä, toimittajia ja poliitikkojamme. Silloin professori Heikki Luostarinenkin joutuu hänkin Tampereen yliopiston medialaitoksensa johdossa häpeilemään juuri näitä toimittajia, joita mahtuu kerrallaan vain yksi yhdentoista henkilön hissiin. Sitä seuraa on syytä kavahtaa, hänenkin.
Yhteenveto: Suomalainen häpeä, heikko itsetunto ja kiusaamiskulttuurimme
Matti Luostarinen On 28 Nov, 2017
Seurasin keskustelua suomalaisesta itsetunnosta. Se on tiettävästi edelleen huono. Koska se on huono, olemme sen asiantuntijoita. Se on mahdottoman arvokas asia. Tiedämme mitä tarkoittaa häpeä ja sen kokeminen heti lapsesta ja hamaan hautaan saakka. Yökyöpeleille luettavaksi aiheesta, jonka tunnemme niin hyvin. Lainaan suoraan tekstiä, jonka löysin netin sivuilta:
Kiinnostus häpeän psykologiaa kohtaan on kasvanut nopeasti parina viime vuosikymmenenä. Helen Block Lewis on yksi häpeäpsykologian merkittävistä pioneereista. Hänen mukaansa häpeän huomiotta jättäminen psykoterapioissa ja psykoanalyyseissa on ollut syynä moniin epäonnistumisiin. Häpeä on fenomenologisesti eräänlainen sisäänpäin tapahtuva räjähdys tai romahdus (ks. Lewis 1987), joka lamauttaa ja pysäyttää. Psykoterapeutti tai analyytikko syyllistyy monesti tietämättään siihen, että hän saattaa potilaan tuntemaan häpeää.
Häpeä kuuluu ihmisen elämään, sillä se muistuttaa siitä, miten epätäydellisiä ja erehtyväisiä jokainen meistä on. Häpeä ohjaa myös toimimaan erilaisissa ryhmissä ja kulttuurissa niissä toivotuilla tavoilla. Häpeää voi kuitenkin olla liikaa, jolloin se haittaa omaa elämää.
Liiallinen, elämää kahlitseva häpeä rajoittaa elämää – häpeän tunne sanelee, miten voi elää, toimia ja tuntea, se on jatkuvasti läsnä – siitä voi tulla osa identiteettiä, jolloin kokee olevansa ihmisenä puutteellinen, huono ja kelpaamaton, se saa valppaaksi ja varuilleen – se herkistää tarkkailemaan ja arvioimaan omia ja muiden tunnetiloja ja käyttäytymistä. Silloin toimii muiden ihmisten odotusten mukaan, eikä kuuntele omia tarpeita ja toiveita.
Häpeää on vaikea tunnistaa ja usein se sekoittuu syyllisyyden tunteeseen. Usein saatetaan puhua esimerkiksi riittämättömyyden, kelpaamatto-muuden, huonommuuden tai alemmuuden tunteista, vaikka taustalla olisikin juuri häpeä. Häpeä voi myös verhoutua suruun, vihaan, ahdistukseen, mustasukkaisuuteen tai läheisriippuvuuteen.
Häpeän juuret ovat lapsuudessa ja nuoruudessa, kuten nyt koko geneettisesti opitut ja suljetut toimintamallimme. Näin häpeän tunteet syntyvät jo lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista. Kun häpeää ei pysty kohtaamaan, se torjutaan tavoilla, jotka tuntuvat itsestä toimivilta ja hyväksyttäviltä. Tunne siitä, ettei ole vanhemmille riittävän tärkeä ja arvokas ja ettei pysty täyttämään vanhempien odotuksia synnyttää häpeää. Myös monet lapsen henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten persoonallisuus, temperamentti, luonteenpiirteet sekä kyvyt ja taidot vaikuttavat siihen, miten syväksi kokemus muodostuu.
Häpeä vaikuttaa monella tapaa, joista kaikkia emme edes tunnista sen aiheuttamiksi. Häpeän tunteen olemassaolosta muistuttaa se, miten reagoimme asioihin ja tapahtumiin. Jokin on koskettanut syvällä olevaa häpeän tunnetta, kun reagoimme epäoleellisiin asioihin turhan voimakkaasti suuttumalla, loukkaantumalla tai tuntemalla itsemme hylätyksi tai torjutuksi. Häpeä voi tuntua myös fyysisinä reaktioina: punastumisena, katseen painamisena, jähmettymisenä, puheen salpautumisena, tilanteesta vetäytymisenä ja joskus myös paniikkina, jonka taustalla on myös geneettistä perimäämme.
Tällaisissa tilanteissa voi tulla tietoiseksi omasta kohtaamattomasta häpeästään, joka vaikuttaa moneen asiaan. Se voi altistaa: 1) opiskelu- tai työuupumukseen ja henkiseen väsymykseen, 2) masennukseen ja ahdistukseen, 3) läheisriippuvuuteen, muihin riippuvuuksiin. Päihteet, uhkapelaaminen, pakonomainen liikunta, ostovimma tai muut vastaavanlaiset nopeaa tyydytystä tuottavat tekemiset ovat usein osa häpeää ja sen tuotteita siinä missä syömishäiriötkin. Häpeän asiantuntijaa lukien tunnen olevani pelkästään häpeän kautta toimiva otus. Pelon asiantuntija lisää siihen omansa. Onneksi joku on hankkinut asiantuntijan osaamisensa myös vaikkapa rakkaudesta. Narsismin lähteet ovat tosin sielläkin näkyvä osa tunteitamme tai niiden puuttumista.
Lisäksi kohtaamaton häpeä vaikuttaa seksuaalisuuteen tukahduttaen ja jarruttaen oman kehon hyväksymistä ja nautintoa. Pahimmillaan häpeä voi aiheuttaa jopa kuolemankaipuuta ja itsetuhoisuutta.
Häpeä halutaan piilottaa siinä missä sen aiheuttajat, huomaamamattamme. Häpeä voi olla oire ja sen syyt muualla. Uutta tutkivat ja innovaatioita tuottavat tuntevat nämä tapamme reagoida ryhmäpaineen ja kiusaamisen vaatiessa palaamaan perinteiseen, traditioon. Kyse on konservatiivisen ja säilyttävän yhteiskunnan tai kulttuurin, yhteisön ja myös sen normiston tuote. Poliitikko käyttää tätä hyväkseen siinä missä kiusaava mediakin, trollit tai nykyisin kyberyhteiskunnan sodat.
Häpeän luonteeseen kuuluu se, että se halutaan piilottaa. Koska häpeää on niin raskas ja vaikea kohdata, moni luo torjuntamekanismeja sen peittämiseksi. Niitä voivat olla vaikkapa: 1) erilaiset roolit, kuten esimerkiksi heikon, auttajan, miellyttäjän, johtajan tai pellen rooli tai suojamuuri, joka näkyy täydellisyyden, materian ja jatkuvana suoritusten tavoitteluna. Mediayhteiskunta on korostanut omia arvojaan, joita ovat vaikkapa 2) itsekriittisyys, mustavalkoinen ajattelu, jatkuva syyllisyyden tunne.
Häpeän piilottaminen ei kuitenkaan poista sitä. Päinvastoin: kun itsestä paljastuu jotakin, minkä haluaa salata muilta, häpeä vahvistuu entisestään ja etenkin kulttuurisen muutoksen kohdalla tämä on yleinen tapa vahvistaa perinteistä toimintamallia.
Miten häpeästä voi vapautua? Elämää kahlitsevasta häpeästä alkaa vapautua, kun tunnistaa ja tunnustaa sen ja rohkenee kulkea kohti omia pelkojaan. Häpeä kun on aina vain oire. Silloin on mahdollista poistaa itseltä täydellisyyden taakka ja sallia itsensä olla tavallinen, epätäydellinen ihminen – riittämätön, tarvitseva ja haavoittuvainen.
On tärkeää ymmärtää ja tunnistaa millaisia rooleja on luonut itselleen (esimerkiksi heikon, auttajan, miellyttäjän, johtajan tai pellen rooli), suojautuuko itsekriittisyyden, mustavalkoisen ajattelun tai suorittamisen taakse, mitkä tilanteet ja asiat herättävät voimakkaita häpeäntunteita eli milloin häpeä aktivoituu. Oire kun poistuu samalla kun sen taustalla olevan pelon tunnistaa.
Kun tunnistaa itsestään näitä asioita, voi myös ymmärtää, mitä haluaa peittää ja salata. Mitä sellaista itsestä löytää, joka pitää piilottaa muilta ja itseltäkin näillä keinoin, häpeän tunteilla. Tunnistamisen jälkeen on helpompi alkaa toimia toisin. Kun tunnistaa tilanteet, jotka laukaisevat häpeää, voi alkaa opetella reagoimaan uudella tavalla niissä. Kun tunnistaa roolinsa, voi alkaa vähitellen riisua niitä ja olla enemmän oma itsensä. Voi pyrkiä luopumaan itsekriittisyydestä, mustavalkoisesta ajattelusta ja suorittamisesta sekä hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.
Hyväksy ja anna itsellesi anteeksi, on tavallisin neuvo terapiatyössämme. Häpeästä irti pääseminen ei tapahdu hetkessä, vaan on hyvä antaa aikaa muutokselle. Ilmiö kun ei ole syntynyt reaaliaikaisesti ensikään etkä ole taatusti ainut, joka siitä kärsii. On tärkeä olla itselleen armollinen.
Hyviä apuvälineitä tunteen käsittelyssä ovat kirjoittaminen ja puhuminen. Häpeää aiheuttavat asiat ja ajatukset voi kohdata ensin yksin. Monille on helpointa ensin kirjoittaa omista tunteistaan esimerkiksi päiväkirjaan. Kirjoittamalla voi harjoitella häpeästä kertomista. Sen jälkeen on helpompi kertoa jollekin toiselle, esimerkiksi läheiselle tai ammattiauttajalle. Ammatikseen kirjoittavaa auttavat sanat, tunnesanat on “kesytetty” eivätkä ne aiheuta häpeää.
Häpeän kahleista irtautuu, kun suostuu keskeneräisyyteen ja heikkouteen, rakastaa itseään, se ei ole synti ensinkään, saati merkki narsismista, hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, kaikkine ominaisuuksineen ja puutteineen. Täydellistä ihmistä ei ole. Jännittäminen on luonnollista ja kuuluu jokaisen terveen ihmisen elämään siinä missä viha, jossa tärkeintä on oppia ilmaisemaan vihaa rakentavasti. Tunne itsesi, tunnista masennuksen oireet, tunteilla on aina viestinsä, jolloin oma temperamenttisi ratkaisee, miten niitä käsittelet. Lahjakas sanojen käsittelijä kesyttää sanat kirjailijana ja manipuloi niillä. Lue paljon ja myös vaikeampaa tekstiä.
Häpeä on myös osa uusien ideoiden ja innovaatioiden leviämistä, kiusaamiskulttuuria ja sekä tapamme torjua vanhojen rakenteiden uudistamista. Innovaatiotutkijana tähän on törmännyt yhtenään. Se kuuluu ammattiin siinä missä vaikkapa nyrkkeilijän kyky sietää iskuja suuttumatta. Pyydä anteeksi heti kun häpeä alkaa painaa mieltäsi ja olet voittanut esteen käsitellä häpeää. Se on sivistyssanoistamme vaikein mutta myös toimivin.
Myötähäpeä puolestaan liittyy empatiaan. Se on vain eritysherkän ja siten myös älykkään ihminen taipumus kokea häpeää. Eihän tunnevammainen ihminen koe kumpaakaan. Ei häpeää, ei empatiaa ja vähiten myötähäpeää. Kiusaajan kasvatuksen ja koulutuksen saanut suomalainen tuntee hyvin nämä erityspiirteemme ja iskee niihin medioittemme joka sivulla. Sosiaalinen media on täynnä pelkkää pyrkimystä aiheuttaa ihmisissä häpeää siinä missä Forssan Lehden lyhyet. Samalla kaupunki tyhjenee nopeammin kuin mikään valtuusto tai hallitus ehtii näitä tyhjän raksuttajien vahinkoja korjaamaan. Sitä taantuva työläiskaupunki pitää hyvänä asiana ja populisti poliitikkona niin kauan kuin puolue lopulta hajoaa mahdottomana käyttää sekä valtaa että olla sen taantuvana ja häpeää ruokkivana oppositiona.
Kiusaajan ammatti on ollut aina arvostettu ja pakinoitsija vailla vastuuta sanoistaan aiheuttaessaan kollektiivista häpeää vanhan teollisen tai agraarin yhteiskunnan tai yhteisön sisällä, käyttäen näin samalla valtaa ja torjuen uuden syntymisen, innovaation ja sen leviämisen, diffuusion.
Savolainen pilkkaa muita mutta ei millään siedä pilkkaa, joka osuu omaan nilkkaan. Kertoi Sakari Topelius Maamme kirjassa. Se on säilynyt mutta jalostunut ja nykyisin sille pyritään nauramaan peläten samalla joutumasta pilkkakirveen kohteeksi. Häpeän tuottaminen on medioissamme vallankäytön väline numero yksi. Median ”prodcastit” kun ovat narratiivista kerrontaa, jossa taustalla on liki aina juuri häpeä.
Stand -up komiikka toi lavoillemme aluksi pelkästään häpeää kokevat ihmiset ja näiden tavan kertoa omista heikkouksistaan, häpeästään. Näin stand -up oli tapa hoitaa itseään ja siis yksi terapian muoto. Terapeuttisesti kirjoittavat toimittajat, kirjailijat ja koomikot, näyttelijät, on ollut aina osa suomalaista kulttuuria.
Jotkut käyttivät siinä ujoina ja häpeilevinä myös päihteitä ja sitä pidettiin luonnollisena ilmiönä. Uusi ammatti siinä löi itseään läpi syrjäisessä Suomessa ja agraarissa kulttuurissa, Forssan kaltaisessa kaupungissa ja jälkiteollisessa muuttuvassa yhdyskunnassa. Samalla se liitettiin päihteisiin ja syntyi Someron kaltaisia yhteisöjä taiteilijoineen, päihteineen. Päihde ja kulttuuri, taide ammattina, liitettiin toisiinsa, siinä missä omituisesti ja boheemisti käyttäytyvä ihminenkin.
Sama ilmiö pätee innovaatioon ja sen syntyyn sekä leviämiseen, diffuusioon. Innovaattori leimatiin vanhassa kulttuurissa aluksi poikkeavaksi ja hänen seuraamisensa oli mallina riski joutua kokemaan häpeää. Näin vanha rakenne ja sen ylläpitäjät puolustivat omaansa joko laiskuuttaan tai tyhmyyttään, tapana säilyttää ikivanha toiminta- tai roolimalli ja sen kulttuuri. Kiusaaminen on siten vain väline ja oire uuden innovaation saapumisesta korvaten vanhan. Nykyisin globalisaatio tuo sen mukanaan lähes kaikkeen kohtaamaamme eikä sitä kuuluisi pelätä. Pelko on terroristin ase. Usein sekoitetaan häpeä ja katumus, jotka ovat kuitenkin aivan eri asioita, ja vaativat erilaista lähestymistapaakin.
Kun häpeä liitettiin uuteen toimintamalliin, innovaatioon, sitä kokeva mukamas katui poikkeamistaan vanhan kulttuurin vaatimalta tieltään ja katui syntiään. Uusi innovaatio oli siis samalla myös normiston rikkova ja moraaliton. Sitä tuli katua. Ilmiö liittyy kollektiivisena lähelle jäljittelytaipumusta, väkivallan ja uskontojen yhteyksiä ja ranskalaisen Rene Girardin “mimesistä”. Näin palaamme kirjoitukseni alkuun ja kehä umpeutuu. Kolme avainkertomusta ja neljäs otsikkoon. Tarinan opetus on juuri tässä.
MTT (Luke) tutkimuslaitoksena, innovaatioita ammatikseen hakevana ja akateemisia ihmisiä täynnä olevana pakkomuuttajana Helsingistä sydän-Hämeen sisälle, organisaationa, joutui 1970-luvlla ja 1980-luvun alussa koko ajan katumaan, häpeämään ja lopulta poistumaan moraalittomana LAITOKSENA Jokioisten kunnasta. Suurena yksikkönä se taisteli aikansa tätä hämäläisten rakentamaa häpeää ja katumusta, kiusaamista vastaan, mutta muutti lopulta hallintonsa ja toimintansa pääosin Helsinkiin.
Sitä edelsi kuitenkin syvät kriisit, psykososiaaliset tapahtumat ja traumaattiset kokemukset. Siitä tehtiin väitöskirjakin, joka sittemmin piilotettiin näkyviltä. Girard oli kirjoittanut aiheesta useita kirjojakin. Maatalouden tutkijalle ne olivat vain vieraita ja vaikeitakin. Poikki- ja monitieteinen osaaminen ja kulttuuri puuttui kokonaan. Sama pätee tietysti mihin tahansa vieraan kulttuurin edustajaan, joka joutuu suomalaisen vihapuheen kohteeksi. Kollektiivinen pakkomuutto on kokonaan eri asia kuin yksilöinä tapahtuva pakkomuutto, joita tutkin mm. allasmuuttojen yhteydessä osana mm. ihmisten terveyttä ja selviytymisstrategioitamme, spatiaalista identiteettiämme ja myös juuriamme.
Jokainen innovaatiotutkija tuntee nämä ilmiöt ja niiden luonteen sekä kuinka niihin olisi vastattava, jolloin ilmiö ei muutu jäljittelytaipumuksen kautta (mimesis) terrorismiksi. Silloin kun kyse on kollektiivisesta toiminnasta. Ranskalainen akateemikko Rene Girard havaitsi etenkin väkivallan ja uskonnon väliset suhteet tätä kautta. Hän havaitsi nämä ilmiöt kirjallisuuden tutkijana ja romaanien analysoijana. Niihin on syytä tutustua ja pyrkiä ulos tästä suomalaisesta kierteestämme. Pandemia kun syventää sitä kaiken aikaa ja samalla mukaan ovat tulleet sosiaalisen pääomamme Urho Kekkosen ajan valheet.
Innovaattori ja toisinajattelija ei ollutkaan enää syntipukki vaan uhri ja mimeettisen konfliktin kautta uhrattava, ellei hän osannut hävetä ja nöyrtyä, katua tekojaan. Sijaisuhraaminen oli pakanallinen ilmiö, syntipukki, jonka juutalaisuus ja kristinoppi oivalsivat ensimmäisenä. Tosin juutalaiset maksoivat tästä kovan hinnan toisen maailmansodan keskitysleireillä.
Syrjäisenä maana innovaatiot ovat tulleet meille aina myöhään ja myös kopioituina, jolloin niiden vastaanottaminen on ollut aina diffuusien ja leviävä ilmiö. Nokian kaltainen luomus taas rikkoi tätä, siinä missä taiteessa vaikkapa 1960-luvun lasinpuhaltajamme ja muotoilijat, Leena Luostarisen kaltaiset kuvataiteilijamme ja heidän rohkeutensa. Syy siihen miksi minä innovaatiotutkijana lasitaidetta kerään on siten keskeinen osa työtäni. Aloitan siitä mihin muut ovat lopettaneet. Samalla se on myös sijoitus sellaiseen, jota on tehty häpeämättä, usein kiusattuna, ja jonka arvo syntyy sen historiallisesta taustasta siinä missä kuvataiteilijan työt Vincent van Goghin tapaan niitä tuottaen.
Meillä on taipumusta hyväksy alkuperäinen innovaatio jälkikäteen. Tämä pätee niin Nokian kännyköihin kuin kuvataiteisiinkin. Modernin taiteen ensimmäiset työt ja tekijät ovat uskomattoman arvokkaita. Omana aikanaan kuitenkin pilkattuja ja häväistyjä. Vai oliko Messias pilkattu ja häväisty vai kiitelty ja arvostettu aikansa eliitin toimesta tai rahvaan? Miksi hän joutui ristille? Miksi hänen seuraajansa joutuivat ristille ja kutsumme marttyyreiksi? Juutalaisuus ja kristinoppi merkitsivät paradigmaista käännekohtaa. Ne kyseenalaistivat häpeän, häpeään liittyvän pelon, ahdistuksen, arkaaisen pakanallisen uhraamisen. “Syntipukki” häpeämässä sai uuden näkökulman ja paljasti uhraajien todellisen motiivin. Siinä kaksi riitelijää uhrasi kolmannen, syyttömän ja ulkopuolisen.
Kun Jörn Donner kertoo olleensa jo nuorena miehenä feministi, se on ihan hyvä merkki miehen viisastumisesta, kun hän lähestyy 90-vuoden ikää. Se kertoo myös, kuinka vielä vanhuksena voi omaksua uutta, olkoonkin että nuorena miehenä oli aikansa tuote ja esitti rooleja ja kuvasi elokuvia, jotka olivat sidottuja omaan aikaansa, kaukana feministin työstä naisia samalla alistaen, halveksien. Jos joku tuntee siitä häpeää, häntä matkineena, se ei ole enää tarpeen. Donner oli aikansa kuvaaja, ei toki uutta luova innovaattori.
Toimittaja ja elokuvan tekijä on aikansa kuvaaja. Kirjailijan ja taiteilijan kuuluisi olla aikaansa edellä. Tieteilijän kohdalla taas se on ehdoton vaatimus. Myös sietää tästä syntyvät paineet häpeilemättä, saati peläten oman aikamme trolleja, populistisia pulisijoita, saati toimittajia presidentti Mauno Koiviston kuvaamana sopulilaumana.