Tänään on suomalaisen kuvataiteen päivä. Muistatteko vielä tämän ruotsalaisen taiteilijan nimen, jonka syntymästä tämä päivämäärä sovittiin? Osaatteko kirjoittaa ja lausua oikein? Oletteko nähneet töitä? Onko tuttu kuten Kalevalan kuvittaja Akseli Gallen Kallela. Tai Sibelius monumenttimme tekijä? Miksi kukaan ei näytä liputtavan tänään?
Kuka on kulttuuriministerimme? Onko hän naapurini Sanna Grahn-Laasonen, jonka mies on Laasosen poika Tohmajärveltä ja isä eläkkeellä toimittajan työstään Forssan Lehdessä? Vai onko hän tämä perussuomalainen mutta nyt puolueeton ministeri ja varmasti kuvataiteita ja muitakin tieteitä ja taiteita loistavasti hallitseva, Jyväskylässä muoviämpäreitä jakanut Jussi Halla-ahon kaveri ja Timo Soinin suosikki puolueen puheenjohtajaksi, Sampo Terho?
Mahtavatko ministerit liputtaa tänään? Minä kun liputan. On nimittäin oma syntymäpäiväni ja silloin saa liputtaa. Samalla klusteritaiteen manifesti täyttää kymmenen vuotta sekin ja kirjat, jotka tänään esittelen, syntyivät kaikki sen jälkeen. Niitä on täysi tusina ja ne on myös kuvitettu käyttämättä Gallen-Kallelan apua.
Serkkuni Leena Luostarisen tauluja kävin kuvaamassa mutta en toki omia töitäni varten. Meillä vain sattuu olemaan yhteisiä esivanhempia. Joku muistaa viime vuosisadalta Enso Gutzeitin johtajan Ilmari Luostarisen. Hän oli mukana monessa. Ei vähiten seuraamassa, miten Gutzeitin maille asutettiin Karjalan evakkoja ja kuinka Pohjolan Voima syntyi. Hän sen perustamisasiakirjan kirjoitti ja kertoi, kuinka oma valintani lähteä opiskelemaan biologiaa ja maantiedettä, myöhemmin myös valtio- ja yhteiskuntatieteitä, oli hyvä valinta, mutta tie varmasti pitkä ja kivikkoinen.
Pohjolan Voiman ja Kemijoki Oy:n rakentamat joet kun tuli hoitaa korvauksiltaan kuntoon, lopettaa koskisodat, rauhoittaa loput jokemme ja pohtia, mitä tälle poliittiselle puolueelle tehdään, jonka tarkoitus oli auttaa näitä Karjalan evakkoja ja kylmien tilojen rakentajia rintamamiestiloilla.
Joku Veikko Vennamo ja hänen naapurinsa Karjalasta, Johannes Virolainen, siinä nuorina miehinä saivat omat työpaikkansa ja sitä sai jo lapsena läheltä seurata, siinä missä isovanhempien työtä muutenkin lapset silloin seurasivat, läheltä. Agraari Suomi ja sen elämä kun oli kokonaan muuta kuin tänään hybridiyhteiskunnassa lapsena eläen.
Nyt eletään uutta vaihetta, uutta paradigmaista ja maailmankuvat vaihtavaa hetkeä, jossa evakkoja on maailmalla kohta tuhansia miljoonia ja Suomi on Euroopan Unionin jäsen ja edelleen Neuvostoliiton naapuri. Nimen vaihtuminen taas kerran Venäjäksi ei muuta mitään sen luoteiskulmassa Kremlistä katsottuna. Suomesta katsottuna kun tehdään tolkuttomia virheitä.
Maantieteelle emme voi mitään, kertoi Paasikivi ja jätti kertomatta, ettemme voi mitään myöskään luonnontieteille mutta ihmistieteet ovat jo kokonaan toinen asia. Tiede ja taide niiden yhteisenä välineenä klusteritaiteena tai taiteen ja tieteen yhteisenä klusterina. Se on vaikea asia, mutta niin on myös maailmankuvamme muuttuminen paradigmaisena ilmiönämme. Sitä on syytä lähestyä geeniemme kautta ja perimämme ymmärtäen luonnontieteissä ensin väitellen tohtoriksi. Ettei synny vääriä arvioita ihmisenä, ihmisyhteisönä ja populaationa, kansakuntina, osana luontoamme.
Aivan kulttuurista riippumatta ja lapsesta alkaen geneettisesti periytyvää yhteistä sinfoniaamme tulkiten. Kertoi myös antropologian ammattilainen ja strukturalismin isä, ranskalainen filosofi Claude Levi-Strauss.
Nuorena miehenä hänet tapasinkin, 1900-luvun ehkä vaikutusvaltaisimman ajattelijan modernin antropologian saralla. Näitä juuria on nyt haettu, parhaan taitoni mukaan, ja niistä kirjoitettu kokonaan uusilla digiajan välineillä. Pahoittelen että sen popularisointi on joskus vaikeaa tai mahdotonta.
Tie on ollut pitkä mutta lopultakin vain itsenäisessä Suomessa muutaman sukupolven mittainen – Suomi 100. Finland’s big history 2017. Ota ja lue sen sata esseetä. Kirja alkaa Paavo Haavikkoa muistellen, hänen runojaan. Olen hänelle paljosta velkaa.