Sitra koordinoi ohjelmaa, jossa Suomi aiotaan nostaa terveellisen ravitsemuksen edelläkävijäksi maailmassa. Hankeeseen on koottu koko ruokaketju tutkimuksesta teollisuuteen ja kauppaan. Pelkästään tutkimusta tehdään elintarvikealan omien laskelmien mukaan noin 30 laitoksessa, joista MTT on luonnollisesti merkittävin.
Teemana laitosten välinen yhteistyö ja yritysten sitouttaminen prosessiin on etenkin funktionaalisten elintarvikkeiden myös kansainvälisen brändin rakentelussa mitä kannatettavin. MTT:n kohdalla on väsyksiin saakka korostettu ketjua ”pellosta pöytään” ja kuluttajanäkökulmaa. Tutkijalle se on vain ylivoimainen tehtävä. Tarvitaan toimivaa klusteroitumista.
Käytännössä kuluttaja on kiinnostunut pöydän antimista, ei niinkään pellosta tai teollisista prosesseista. Hinta kiinnostaa myös ja luomu ei tällöin ole aina hintansa väärtti kuluttajan mielestä. Pelkällä puhtaudella ei myydä väittää kauppias. Ei myöskää tiedolla, joka liittyy tuotannon alkupäähän ja teollisiin prosesseihin. Niistä metropolialueiden kuluttaja on valovuosien päässä. Tämän korjaamisessa tutkijan työ on usein epätoivoista ponnistelua ja aika menee hukkaan. Toki MTT:n omalla talousaluella Forssan lehti seuraa kiitettävästi tutkijoiden ponnistelua lähiruuan, funktionaalisten elinarvikkeiden, Loimijoen puhdistamisen tai Elonkiertopuistomme esittelyssä. Lounaishänmäläiset ovatkin Suomen valistuneinta kuluttajajoukkoa ja tuottajat tietävät mitä tehdä pelloillaan. Tai ainakin kuuluisi tietää.
Ehkä turvallisin tapa tarjota suomalaista ruokaa kansainväliseen makuun ja keittiöön hoituu sen omilla ehdoilla. Tällöin ei toisteta edellisen EU -puheenjohtajakautemme ruokaskandaaleja. Oma kansainvälistymisemme tällä sektorilla tapahtuu hitaasti olkoonkin että makutottumuksemme muuttuvat ja Helsingin ravintoloissa tapaa Michelin-tähtiä. Samalla jo yli viidennes elintarviketeollisuuden liikevaihdosta tulee maan rajojen ulkopuolelta. Ruokaa voi kehua puhtaaksi ja siinä maistuu – jos maistuu – pohjoinen luonto ja yöttömän yön aromit.
Oleellista on ruuan liittäminen tarinaan, jossa on muutakin kuin peltoa ja teollista prosessointia, korkeaa osaamistamme. Hämäläisillä – etenkin forssalaisilla – näitä tarinoita löytyy. Joskus on vaikeaa erottaa fiktiota faktasta. Nämä tarinat on kyettävä liittämään osaksi ruokakulttuuria ja pöydän antimia. Tällöin ruoka on Sibeliuksen hemmotteluherkku, Väinö Linnan tapa valmistaa Taipaleenjoen grilliyllätykset ja coktailit, Wahrenin tuomat pumpulienkelien kiusaukset tai vaikkapa Erkki Liikasen evakkolahjat reessä nautittuna. Hämeen aistikkaasti katetut pöydät, tarjoilun teemat, kokous- ja taukotarjoilut, graavatut siiat ja metsäsienisalaatit, paahdetut oman tilan einekset ja säräjuurekset, tilajuustot ja -viinit, omenapiiraat ja maustejäätelöt saisivat näin maailmankuulun maineen jopa ilman lakkoja ja karpaloita, perinneruokia. Kaikki eivät niistä maailmalla todellakaan pidä. Makutottumukset kun ovat kovin paikallisia ja mahdottomia muuttaa. Tärkeää on että laktoosi -intoleranssista kärsivät saavat kaikki ruokalajinsa turvallisessa muodossa siinä missä keliaakikotkin.
Meille suomalaisille luonnon läsnäolo on osa sielunmaisemaamme; välttämätön ja terapeuttinen osa elämäämme. Ekopsykologit hoitavat jo terveyttämme. Sen tulee näkyä menusuunnittelussa, kattauksessa, pöytäpuheissa ja ruokalahjoissa. Ruoka ei ole vain fyysinen tapa hoitaa terveyttä. Lisäksi monet sairastuvat syömällä väärin tietämättään. Kansantaloudelle tämä on yksi täkeimmistä korjattavista ja huonosti hoidetuista kokonaisuuksista – ehkä tärkein.
Ruokakulttuurin vaalijoiden on koottava Hämeessä ja muissa maakunnissamme voimansa siinä missä ruuan valmistajien ja kaupan. Pellolla työskentelevät ja teollisen prosessin osaavat tutkijat ovat aivan liian pragmaattisia, ryppyotsaisia ja itse ruokakulttuurin pöydän puoleinen osa on markkinointia osaavien käsissä. Ja tätä kautta pääosa koko elintarvikeketjumme menestymisestä.
11.3 2006
Matti Luostarinen