Onko poliitikko ikuinen lapsi, joka virpoo, varpoo, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks? Kuinka moni nyt eduskuntaan pyrkivä kykenee hoitamaan edes oman taloutensa kunnialla saati kansakunnan? Kuinka moni osaa edes keskimääräiset taidot yhteiskunta- ja valtiotiestä, tuntee edes lukion oppimäärän globaalista tai kansallisesta lainsäädännöstä, maantiedosta, yhdyskuntasuunnittelusta, tärkeimmistä talouden ja luonnontieteiden avainkäsitteistä, saati lukee ja kirjoittaa useammalla kulttuurikielellä? Kun kaikkea tätä, ja paljoa muuta vaaditaan, jos maata aiotaan kammeta kasvu-uralle.
Kirvesmiehen, sirkkelisahurin ja insinöörin kädentaidot kunniassa
Vaalimainontaa teitten varsilla seuraten huomaa kuinka jo eduskunnassa istuvat ja varttuneimmat ehdokkaistamme saavat itselleen joukon avustajia, jotka ripustavat suuret mainoslakanat pääteittemme varsille ja pelloille, latojen seiniin. Omin käsin nämä eivät kykenisi sellaiseen, ellei olisi kirvesmiehen taitoja. Tässä vaiheessa erottuvatkin juuri yksin puurtavat yrittäjät ja etenkin juuri kädentaitoiset mainostensa pystyttäjät sekä mediaosaajat.
Rinnakkain teitten varsilla on tikun nenään pystytettyä viritelmiä, puitten oksilla sateen uuvuttamia yrityksiä ja jämerämmän kiinnityksen hankkineita, mutta heikolla matematiikalla ja fysiikan osaamisella rakennettuja nuupahtaneita, autoista roiskuneen loan peittämiä edustajiemme kyhäelmiä. Kalastajan taidot puuttuvat ja nieluton rysä tai katiska ei ole oman aikamme tuote ensinkään.
Kallis ja hyvin tehty tuote, mutta väärässä pakassa, ei auta sekään yrittelijästä ehdokastamme eduskuntaan. Mukana on oltava myös esteettistä tajua ja osaamista. Maisemaa ei saa pilata omilla hengentuotteilla niiden kasautuessa saman verkkoaidan kylkeen pilkaten kalliin mainostoimiston tekemää työnäytettä.
Näiden rinnalla on sitten sähköisiä tauluja ja koko ajan vaihtuvaa kasvoa sekä radiosta ja televisoista tulevaa viestiä, kallista mainosaikaa. Parhaat ovat puolueen ja sen kerääminen rahoittajien maksamia ja valtaosa usein yksittäisen ehdokkaan mainontaan tarkoitettua tuotetta. Sen jatkuva toistaminen tekee siitä kuitenkin rasittavan.
Kuka hullu haluaa poliitikoksi?
Tätä poliitikko ei mainitse valtiontalouden tarkastusvirastolle vaalirahoitusilmoituksessaan omaksi mainoksekseen, vaan ainoastaan itse mielestään kustantamat tuotteet, räntäsateessa nuupahtaneet esitteensä.
Ei edes silloin, kun on liki ainut vakavasti otettava ehdokas puolueessaan ja puolueen puheenjohtaja on hänen tärkein äänten kerääjänsä medioissamme. Toki mainitsematta jäävät myös tuhannet työtunnit ja ajetut kilometrit.
“Kuka hullu haluaa poliitikoksi“, kysyvät Ville Blåfield ja Reetta Räty kirjassaan aivan aiheesta. Kirja on ihan hyvä luettavaksi vaikka siitä puuttuu tämä oleellinen, tuhansien ihmisten työmäärät ja intohimo, ei vain kansakunnan “kusitolpaksi” lupautuminen.
Maalta tulevilla ehdokkailla ja maanviljelijöillä on erilaiset yhteisöt ja tukiryhmät kuin kaupunkien kasvateilla. Tosin erot alkavat olla pieniä mutta kyllä ne toki näkyvät maaseutumaisemassa.
Omalla ammatilla käden taitajana puusepän töissä, insinöörinä tai yrittäjänä verkottuen näkyy menestyksessä tuoda itseään näkyville. Tässä sirkkelisahuri on edullisemmassa asemassa kuin sisätöissä ikänsä viettävä hoitaja tai opettaja. Median ja mainostoimiston tunteva on hänkin paremmassa asemassa kuin kehnosti oman aikamme mediat tunteva ehdokas.
Kirjoja tekevät, mediasuvun jäsenet, ovat hekin eri asemassa kuin niitä lukeva tai hivenen selaileva poliitikko. Luovuus tulee sekin näkyviin mainonnassa ja uuden innovaation kehittäjä on jo edellä muita ja jää aluksi huomaamatta. Vasta kun tuote on demosta kehitelty pidemmälle sillä voi saalistaa paremmin ääniä seuraavissa vaaleissa.
Poliitikon työ on puhumista ja puhumista osaavat vaikkapa opettajat ja monet muut puhetyöläiset. Väittelytaito ja hyvän puheen pitäminen ei ole oikein oman aikamme laadukkainta osaamistamme ja ilman tätä taitoa ei pidä lähteä kylmiltään kameroitten eteen. Vaikutelma kun on kuten Timo Soinin kirjasta, pystyyn nostetun piisamin oloinen esitys.
Puheenjohtajansa näköinen puolue
Mediatilan osto rinnan ehdokkaasta tehdyn mittavan jutun kanssa on rakenteellista korruptiota ja sitäkin näkee nyt paljon. Takavuosina toimittajat olivat yliedustettuina eduskunnassa ja tapaa heitä tänäänkin sinne pyrkimässä. Mainonnassa ja ilmoittelussa ehdokkaiden oma osaaminen alkaa irtautua ulkopuolisten antamasta tuesta ja lopputukoksena on äänestäjän valinta, jossa itse ehdokas on vain medioittemme tuote, ei enää oma itsensä. Tässä julkimot ovat oma joukkonsa ja heidän käyttö oli takavuosina paljon nykyistä yleisempää.
Loppusuoralla yksittäisen ehdokkaan oma panos alkaa jäädä marginaaliin ja massamediat ottavat vallan kertoessaan, millaisia arvoja poliitikko edustaa puolueensa edustajana ja näin hän saa uudet kasvot, puoluejohtajan näköiset.
Vielä syystalvella hän oli toritapahtumissa omilla kasvoillaan ja mukana oli vain puolueen paikallisosaston toimittama vaatimaton telttakatos ja hivenen halpaa krääsää jaettavaksi kilpaa kahdeksan eduskuntapuolueemme yhteisessä ja liki tasavertaisena vaikuttaneessa kisailussa. Moni ensikertalainen sai ilmiöstä kokonaan väärän kuvan joka oikeni vasta kurkien tanssin alkaessa. Oma työ olikin hetkessä mennyt harakoille talven ja kaamoksen pakkasessa, räntäsateessa värjötellen.
Suurten keskusten vaalit
Mediayhteiskunnan vaalit ovat tapahtumana Hämeessä yhtäällä maaseudun ja toisaalla suurten keskusten tapahtuma. Kun valtaosa äänestäjistä on sulloutunut pariin maakuntakeskukseen, vaalit ratkaistaan siellä silloin kun läpimenijöitä on puolueessa kaksi tai kolme henkilöä. Heidät voi melkoisella varmuudella kertoa ja etukäteen asunpaikasta lähtien ja taustaryhmät tuntien.
Muutokset ovat pieniä ja maalla, kirkonkylissä ja pienissä maaseututaajamissa tehty työ turhaa puuhastelua. Takavuosien maaseudun suuren ajan, kylien Suomen sekä teollisten yhdyskuntien syntyessä vaalien luonne oli kokonaan toinen.
Hämeessä on toki jäljellä myös vanhaa yhteisöllisyyttä ja ehdokkaat pyrkivät kiertämään myös pieniä kuntia ja niiden toritapahtumia, rohkaistakseen näitä jatkamaan menneen maailman ylläpitoa ja sen tupailtoja, pilkkikilpailuja.
Kylmä totuus siitä, että Lahdessa asuva ehdokas, Hämeenlinnasta tuleva kilpailija toimittajineen, mediasukuineen, keräävät maakuntamedian heille ojentamat voitot ja Suomen taajamoituminen sekä laiminlyödyt luonnonvaramme, niiden käytön osaamattomuus, on tämän onnettoman kehityksen loppunäytöstä. Sitä ruokkii onneton mediamme, joka varjelee omaa levikkialuettaan ja muutamaa tuttua ehdokastaan.
Metropolialueen vaalit
Avainehdokkaat asettuvat lopulta metropolialueelle, Helsinkiin ja Uudellemaalle, jolloin ero sen ja muun Suomen välillä korostuu entisestään. Suomalainen elämänmuoto on muuttunut lyhyessä ajassa ja mediapolis kerää kaikki ehdokkaamme esittelyyn neljän minuutin ajaksi.
Neljä minuuttia kaikkien ehdokkaittemme suomalaista oman aikamme tiedostuskulttuuria vaaleissa keväällä 2015 jää historiaan omalaatuisena näytelmänä, farssina. Siinä maaseutumme ehdokkaat pääsivät samalle lähtöviivalle metropolialueen edustajiemme kanssa.
Tuon startin jälkeen kaikki muuttuikin ja lopulta mukana olivat medioissamme vain ne noin 200 ehdokasta, jotka lopulta valittiin edustamaan maataan Sibelius Akatemian tilapäisiin tiloihin.
Hämeestä heitä tulee sinne 14 ja heidän nimiensä kertominen olisi ollut alusta saakka mahdollista vain paria tapausta lukuun ottamatta. Näin samat henkilöt jatkavat, ellei nyt joku jää syystä tai toisesta pois vaaleista tai hänen paikalleen tulee keskustalainen ehdokas, joka on aiemmin pudottanut eduskunnastamme jytkyn seurauksena.
Sellaista sattuu kerran vuosikymmenten saatossa mutta korjautuu jo seuraavissa vaaleissamme. Keskustan ehdokkaat panostavat näihin vaaleihin enemmän kuin muut yhteensä gallupvoittonsa innoittamana. Se muistuttaa lottoamista, jossa potin kasvaminen tuplautuen nostaa lottoajien määrää moninkertaiseksi.