Taiteen klusteri ja klusteritaide – missä kulkee taiteen raja

Klusteri politiikan, talouden ja taiteen välineenä – Cluster Policy, Economy and Art: Cluster Articles 2021, part 2

Täyttäessäni 50 vuotta Oulussa ilmestyvä Kaleva kirjoitti minusta artikkelin otsikolla ”Kuuden professuurin mies”. Puolustauduin kertomalla, kuinka elämää on vielä edessäkin ja en pidä itseäni vielä loppuun poltettuna – professuurien määrällä ja julkaisuilla sitä mitaten. Monella tuotteliaimmat vuodet ovat vasta eläkepäivien yhteydessä syntyviä.

Tutkijan kapeutuva maailma saa ikään kuin siivet siitä poikkitieteisestä ihmeestä, jota moneen suuntaan rönsyillyt broadcast voisi myöhemmin tuottaa. Kalevan kirjoituksessa olin arvellut kesällä 2001 juuri kodin ilmapiirin vaikuttaneen tapaani tehdä töitä ja asennoitua verkostoihin, yhteisöllisyyteen, sosiaalisen muistin mukanaan tuomaan maaseudun työkulttuuriin.

Poikki- tai monitieteisyys syntyi tästä ihmiseksi syntymisen noidankehästämme. Kun ympärillä oli myös kuvataiteita harrastavia tai jouduit mukaan kilpailuihin, joissa edellytettiin seuraamaan muiden oppimista ja käyttäytymistä runoja lausuen tai lentopalloa pelaten, fyysinen ja henkinen kunto olivat käsi kädessä kulkevaa lapsuuteni ajan kasvuympäristöä. Edelliset sukupolvet kun olivat maksaneet veronsa lampuoiteina vielä luostarilaitoksellekin. Siihen vaadittiin purjekunta ja suuria viikinkimallisia veneitäkin. Pelkkä kaskenpoltto ja tervaporvarina eläminen ei riittänyt. Verottajat kun lisääntyivät sekä idästä että lännestä ja mukana olivat aina aseetkin. Elämä Suomessa ja Kallaveden rannoilla oli saanut kovin ukrainalaisen luonteen ja sisällön.

Sakari Topeliuksen kaltainen hahmo oli minulle tuolloin satuineen ja valtiomiestaitoineen sekä samalla tiedemiehenä ja maantieteilijänä luonnollinen yhdistelmä, jota ihailin. Jos oli vaikeaa ymmärtää tuolloin olevansa 50-vuotias, vielä vaikeampaa on nyt oivaltaa olevansa 70-vuotias, ja että mennyt pari vuosikymmentä ovat olleet tuotteliaimmat vuoteni. Olen päässyt irtautumaan ropoja tiedemiehelle jakavasta järjestelmästämme.

Se ei voi johtua pelkästään kehittyneistä välineistämme, tekoälystä sekä sen kanssa operoiden. Samaa poikaviikaria, jota tuolloin minussa vielä kerrottiin löytyvän, en usko oikein tänään enää löytyvän. Jos tämän ikäinen on kovin idealisti, se on koominen ilmiö, siinä missä nuoren ihmisen idealismin kääntyminen kyynisyydeksi surullista seurattavaa.

Sellaista kehitystä kuitenkin olen omissa oppilaissani havainnut. Surullisinta on kuitenkin se, etten voi viettää nyt syntymäpäiviäni isäni kanssa samaan aikaan. Hän täyttäisi nyt 106 vuotta. Lämmin kiitos hänelle ja äidilleni. En minä heitä valinnut, kuten en mitään muutakaan matkallani kielemme ja kulttuurimme oppien. En valinnut tietäni, tie valitsi minut.

Mennyt vuosi oli kiinalaisittain härän vuosi ja nyt eletään jo tiikerin aikaa. Mennyt vuosikymmen ja alkaen jo 1970-luvulta oli taas omalla kohdallani puhtaiden klustereitten (Cluster analysis) aikaa. Mukana myös lasin vuosikymmenet ja Cystal art. Tämä vuosi nimettynä Euroopassa lasin vuotenamme (Glass Age). Ilman lasia olisimme tieteemme kanssa heikoilla.

Tärkeimmät käsitteet ovat olleet kohdallani lasin rinnalla Cluster Policy ja Cluster Art sekä Cluster Articles. Sen jälkeen Cluster Economy, Clustear Analysis ja Cluster Science. Klusteroituvat alueet ja klusterianalyysi olivat osa klusteroituvia yrityksiä ja kuluttajaklustereita, ekologista klusteria (Ecological cluster) jo paljon aiemmin osana innovaatiopolitiikkaa.


Nämä olivat kuitenkin jo edellisten vuosikymmenten tuotteita ja molemmissa väitöskirjoissani (PhD ja ScD) ne mainitaan myös heti otsikossa ja osana kolmatta tutkintoa (D.Art). Klusterianalyysi oli siten läsnä koko ajan omassa työssäni ja myös harrastuksissani, uuden digiajan tietokoneitten klustereissa ja myös kuvataiteessa ja musiikissa, sukumme median siirtyessä digiaikaan 1980-luvun alussa Etelä-Savossa ja ensimmäisenä Suomessa mediatalostamme alkaen. Helsingin Sanomat siirtyi digiaikaan kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Suuruuden ekonomia on pelkkää hitautta.


Se on sitä nyt myös Euroopan tärkeimmissä rahoitusinstrumenteissa ja niiden innovaatioissa. Se on ollut paradigmainen ja maailmankuvat muuttava ilmiö. Se on myös ratkaisevassa osassa juuri nyt geopoliittisessa kriisissä ja sen laukaisemisessa, Venäjän sodassa Ukrainaan yhtenään piinaten. Joskus Venäjällä tämäkin alennustila oivalletaan ja muututaan lähemmäs sivistysvaltion elämää.

Emme voi toimia enää globaalisti tai lokaalisti regionaalisten alueitten sisään sulkeutuen ja ulkopuolella yhteisten klustereittemme myös vaikkapa huippu-urheilussamme (Sport Cluster). Olemme klusteroituneet toisiimme tavalla, jossa perinteiset aseet on unohdettava sotineen. Joka niihin tarttuu, aseisiin, varmasti myös niihin hukkuukin.

Klusterirakenteiden ulkopuolella ei ole enää luovaa ja innovatiivista tulevaisuutta, tiedettä ja taidetta, politiikkaa ja hyvinvointia, demokraattista yhteiskuntaa. Se on härän vuoden perintöä ja opimme sen viimeistään pandemian aikana ja geopoliittisessa kriisissämme.

Prof. PhD,ScD Matti Luostarinen is Doctor of Philosophy (University of Oulu) and Doctor of Political and Social Sciences (University of Turku). He has worked as professor, special scientists and research manager over hundred universities, research centres and firms, international organizations and clusters, also Academy of Finland, EU organizations, science parks organizations and other regional, national and international organizations. He has written over 5000 scientific or popular articles and 120 monographics books. He is also artist (cluster art) and write novels and blogs (Social media economy and strategy).www.clusterart.org

Poikkitieteisyys ei ole pelkkää monitieteistä lukutaitoa vaan perustieteitten yhdistämistä.

Paikallinen (lokaali) ja globaali ei ole enää kaksi eri asiaa vaan sama reaaliaikainen ilmiö

Globaali ja paikallinen ovat samaan aikaan läsnä tieteen popularisoinnissa, ihmisen mittaisessa maailmassa, tiedemiestaiteilijan luovassa innovoinnissa, klusteritaiteessa, taloudessa, politiikassa sekä mediatieteitten ja etenkin sosiaalisen median taloudessa ja strategiassa. Professori Luostarisen luetuin kirja kuvasi jo 2000-luvun alussa juuri tulevan uuden median taloutta ja strategiaa (Social media economy and strategy) sekä tulevan hybridiyhteiskunnan kouristelua, geopoliittisia tulevia ongelmiamme ajan ja paikan tieteitten paradigmaisen muutoksen seurauksena.  Tänään nämä ongelmat näkyvät Venäjällä, Ukrainassa mutta myös Kiinassa ja Intiassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Ne näkyvät myös viruksissa ja niiden tavassa levitä.
Perinteinen uutistyö ja uusi media-aktivismi (sosiaalinen media) eivät vain lähesty toisiaan vaan muodostavat jo saman yhteiskunnallisen tehtävän.

Oma uusmedian käsitteistömme vaatii nyt päivittämistä, ja tästä on syntynyt monelle kokonaan uusia harrastuksia tai toimeentulon lähde mutta myös tapa käyttää valtaa. Sosiaaliset mediat, digikulttuurit, uudet aktiiviset kuluttajaryhmät ja niiden kuvaukset, tiedemiehen poikkitieteinen tapa ottaa haltuun globaali ja samalla paikallinen, uusia mediayhteisöjä luova aikamme epäilemättä tärkein ilmiö, on esitelty sekä oman kotisivuston että aiemmin miljoonin bloggaajien tutkimustulosten avulla ja valossa.

Media ei ole enää vain keskustelun herättäjä ja tiedon jakaja vaan yhä selvemmin myös uuden tiedon tuottaja ja käsittelijä kaikilla tasoilla, töissä, kotona, lasten ja heidän vanhempiensa elämässä. Asiasisätöiset blogit, sosiaalisen median välineet, ovat vallitsevia ja ne lisääntyvät koko ajan elämämme kaikilla osa-alueilla.


Tähän teemaan on syytä paneutua kunnolla, poikkitieteisesti ja ymmärtäen median muuttuvaa luonnetta yhteiskunnassamme.

Jotta sitä voi ymmärtää oikein on syytä itse olla mukana sen jatkuvassa tiedontuotannossa ja kukin omalla persoonallisella tavallaan lahjojaan näin kartuttaen ja verkottaen, neuvoo monen tiedekunnan tohtori, kuusi kertaa professorin pätevyyden hankkinut poikkitieteinen uuden mediayhteiskunnan varttunut erikoistutkija, professori Matti Luostarinen.

Uudet innovaatiot ja kyky elää niiden ehdoilla tuottaa vaikeuksia ikäihmisille.

Vanhat mediat ovat muuttuneet seuraten uusia ja tämä on pettymys heille. Uutinen ja sen “totuus” ei olekaan sitä mihin on aiemmin opittu. Perinteinen media ei voikaan sitä enää välittää ikään kuin Jumalan sanana uudessa mediaympäristössä, jossa uutinenkin on tehtävä ja sillä on monet kasvot.

Uudessa kasvottomassa mediassa olemme sukupuolettomia olentoja ja jopa naisen asema, sukupuolemme, on muuttunut osana uutta digiaikaamme. Käsittelemme sitä väärin ja kovin kapeasta yhden tieteenalan näkökulmasta. Media on syvässä kriisissä osana vallan käyttöä ja mielipidevaikuttamista.

Tutkijan näkökulmasta kuitenkin vain mikromillin päässä totuudesta oleva luonnonlaki on väärä. Niiden käyttö johtaa sovelluksina katastrofiin. Näennäistä tietoa sinkoilee kuitenkin aivan toisella tavalla kuin vuosikymmen sitten ja kaikki on lopulta kyvyssämme osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun itsenäisesti äärimmäisen erikoistuneitten tieteitten fragmentteja yhdistellen.

Juuri tähän tehtävään me tarvitsemme apua. Mediayhteiskunnan kriisi hybridinä uhkaa myös demokratiaamme ja sen uskottavuutta. Emme näytä edes oivaltavan, mistä Venäjän ja Ukrainan välinen sota oikein syntyi. Olemme niin vaikeasti ulkona globaalin maailman elämän ja omassa paikallisessa sosiaalisen median loassa rypien, ettemme voi hankkia edes pientä määrää sellaista monen tieteen tuottamaa perustietoa, jota robotit kyllä tuottaisivat meille ilmaiseksi.

Sen sijaan ne jakavat juuri sitä tietoa, joka saa meidät humaltumaan juuri niistä muutamista avainkäsitteistä, joita käytämme. Näin tyhmyys tuottaa vain uutta tyhmyyttä ja ruokkii tällä samalla käsitteistöllä ja kuvilla robottien avulla myös mainoksemme valiten.

Niinpä meiltä vaaditaan nyt myös kokonaan uutta poikkitieteistä medialukutaitoa. Haemme itse tietomme ja tuotamme sitä, eikä meitä voi sumuttaa kuten takavuosina. Olemme siirtyneet uuteen robottien media-aikaan, jossa sekä tuotamme että kulutamme mediamme kilpaillen samalla sen ”uskottavuudesta” ja mieltymyksistämme jokaisen kohdalla erikseen. Meistä on hetkessä muokattu fakki idiootteja.

Sellaisen maailman muuttaminen on kuitenkin kenelle tahansa kohtuuton tehtävä koko ajan muuttuvassa ja uutta tietoa luovassa niin paikallisessa kuin globaalissa ympäristössämme. Tarvitsemme apua, jollaista olemme oppineet hankkimaan joko paikallisena, yhden asian ilmiöinä (esim. lääketiede), tai globaalina, stereotyyppisinä yleistyksinä ja harhoinamme (poliittinen puhe), pahimmillaan geopoliittisena sumutuksena ja pelotteluna. Peruskäsitteen nimi on klusteri (cluster).

Klusteri (cluster) tarkoittaa taloustieteessä yritysten ja yhteisöjen muodostamia maantieteellisiä keskittymiä, jotka ovat muodostuneet toisiinsa sidoksissa olevista toimialoista ja niihin liittyvistä muista toimijoista, jotka ovat merkittäviä kilpailun kannalta.

Klusteriajatus perustuu siihen, että verkostoyhteyksillään organisaatio voi tuottaa hyötyä itselleen ja koko verkostolle. Mukana olevat saattavat olla eri aloilta, sijaita toisaalla, mutta siitä huolimatta löydetään jokin yhteinen tapa hyötyä yhteistyöstä ja saavuttaa synergiaa. Yhteistoiminnan kannalta on otettava huomioon, että klusterissa on mukana myös kilpailevia organisaatioita. Tämän vuoksi yhteistoiminta saattaa olla jossain suhteissa kiellettyäkin (vrt. kartellisäännökset).

Tehokkaan klusterin tärkeimmät ominaisuudet ovat tuottavuuden kasvu, innovaatiokyky ja strateginen kyvykkyys. Klusterimaisen toiminnan synergiavaikutus näkyy juuri näissä tekijöissä. Kun useat tahot kehittävät yhteistyötään voidaan saavuttaa yhdessä suuruuden ekonomian etuja ilman usein sen tuomaa raskautta.

Klusteriteorioita taloustieteissä on käytetty etenkin kilpailukykyselvityksissä, joissa on selvitetty, miksi eri maissa toimivat yritykset pärjäävät toisia paremmin. Klusterianalyysissä ja siihen liittyvien kilpailukykytekijöiden kartoituksessa käytetään usein Harvardin yliopiston professorin Michael E. Porterin kehittämää ns. timanttimallia. Se on käsitteenä jo ikääntynyt mutta toimii edelleenkin.

 Timanttimalli koostuu neljästä perusosasta ja kahdesta ulkoisesta tekijästä. Perusosat ovat yrityksen strategia, rakenne ja kilpailutilanne, tuotannon tekijäolot, lähialat sekä kysyntäolot. Ulkoiset tekijät ovat sattuma ja valtiovalta. Näiden tekijöiden vaikutus voi olla yritykselle joko edistävä tai jarruttava. Ne maat menestyvät parhaiten, joissa näiden perustekijöiden muodostama kilpailuetutimantti on edullisin.

Kauppa- ja teollisuusministeriön tilaamassa Kansallinen teollisuusstrategia-tutkimuksessa tunnistettiin Suomessa kahdeksan erilaista klusteria. Tunnistuksessa painotettiin teollisuus- ja vientinäkökulmaa. Lisäksi klusterit luokiteltiin, joko vahvoiksi, keskivahvoiksi, potentiaaleiksi tai latentiksi klusteriksi.

Missä kulkee elämän ja taiteen raja – klusterit taiteessa? Jaakko Rönkkö on tehnyt vuonna 1979 syntyneestä Kirsi Pihasta narraation, joka on tyypillinen oman aikamme taiteilijalle ja taiteen rajojen hakijalle Suomessa. Siinä korostetaan ihmisen ja yksiön sekä yhteiskunnan välistä törmäystä. Ilmiö ei ole uusi mutta tapa kertoa se on tähän aikaan sijoitettu ja hyvin psykologinen kokemus yksilön ja yhteisön välisestä törmäyksestämme klusteroituneessa yhteiskunnassa ponnistellen. Olen itse kuvannut sen hybridiyhteiskunnan kouristeluna, ponnisteluna ulos siitä kokemuksesta, jossa elämme samaan aikaan yksilöinä globaaliksi muuttuneessa yhteisössä mutta samalla klustereiden pakkopaidassa. Tiede kykene lähestymään sitä parhaiten tekoälyn kautta ja tuottaen yhtäällä unenomaisia virtuaalisia kokemuksia mutta samaan aikaan sellaista hävitystä, josta mediamme tuotavat meille tuskaa katkeamattoman virtana Ukrainan sodasta alkaen. Picasso kuvasi tämän sisäisen kokemuksensa purkamalla sen tuskaiseksi maalaukseksi, taiteeksi, joka ei ollut esteettinen elämys ensinkään. Guernica (baskiksi Gernika) on espanjalaisen taidemaalarin Pablo Picasson kubismia edustava öljymaalaus vuodelta 1937. Samana vuonna tapahtuneesta Guernican pommituksesta innoituksensa saanut työ on yksi hänen tunnetuimpia maalauksiaan. Se on nykyään näytteillä Madridin Museo Reina Sofíassa. Mustavalkoinen, kooltaan 776 × 349 cm maalaus on Picasson suurin. Se valmistui vuonna 1937 pidettyyn Pariisin maailmannäyttelyyn, jonka jälkeen maalaus kiersi eri puolilla maailmaa päätyen lopulta New Yorkin Museum of Modern Artiin vuonna 1939. Picasson toivomuksesta maalaus palautettiin Espanjaan vasta vuonna 1981, kun kenraali Francisco Francon sotilasdiktatuuri oli päättynyt ja maalle säädetty demokraattinen perustuslaki. Guernican mukaan tehty gobeliini oli vuosina 1985–2009 näytteillä New Yorkissa YK:n turvallisuusneuvoston istuntosalin sisäänkäynnin yhteydessä. Alun perin vuonna 1955 Yhdysvaltain entiselle varapresidentille Nelson A. Rockefellerille valmistunut gobeliini poikkeaa väritykseltään hieman alkuperäisestä maalauksesta. Nykyään se on nähtävillä San Antonion modernin taiteen museossa. Guernica kuvaa inhimillistä kärsimystä ja sen aihe on peräisin Espanjan sisällissodan aikana 26. huhtikuuta 1937 tapahtuneesta natsi-Saksan ilmavoimien pommituksesta, joka tuhosi Baskimaassa sijaitsevan Guernican kaupungin lähes kokonaan. Hyökkäyksessä kuoli arviolta 1 700 siviiliä. Guernican pommitus oli siihenastisen sotahistorian suurin ja tuhoisin ilmapommitus. Kirsi Pitkäsen (s.1979) kuopiolaisessa Galleria 12:ssa kesäkuussa pitämä näyttely sisälsi kaiken oleellisen hänen tähänastisesta taiteilijan toimestaan. Installaatioita, readymade-esineitä ja performanssia hyödyntävän Sentin venytyksen teema oli raha ja valta. Näyttelyn suora yhteiskuntakritiikki muuttui murhaavaksi teosten sisältämän mustan huumorin myötä. Yhteiskunnallisten päätösten teon tärkeinä paikkoina toimivat sekä vessanpytty että tikkataulu. Takahuoneen koululuokassa opetettiin kansalaisnöyryyden periaatteita ja myynnissä oli sekä Nuhtelu– että Rahanpesu-saippuaa. Nastoilla päällystetty Työläisen istuin oli aitoa proletaarista dadaa. Lainaan suoraan Jukka Rönkön kirjoittamaa tekstiä lähtemättä muuttamaan siitä sanaakaan. Rönkkö on avannut Pitkäsen kokemuksen tavalla, joka muistuttaa oman aikamme tuskaa mutta nyt Guearnicasta annettua kliinistä Wikipedian kuvausta monin verroin paremmin.

Riidankylvö-installaatio, jonka aineksina oli näyttelyn aikana kasvanut ruohopläntti ja luonnollista kokoa suurempi jalkapallo päätti näyttelyn Kuopion torilla tapahtuvaan, ohikulkijoita haastavaan pompotteluun. Kaupunginvaltuusto on juuri tehnyt päätöksen lämmitettävän nurmen hankkimisesta keskuskentälle samalla kun opetusmenoja karsitaan lomautuksin.

“Koen yksilön ja yhteiskunnan olevan vastakkain. Siinä on kasvoton kone yksilöä vastaan. Haluan puhua niiden suulla, jotka eivät pysty tai osaa ilmaista siinä asiassa itseään. Olenhan itsekin eräs tällainen kohde. Vastakkainasettelu kuulostaa naiivilta, mutta karrikointi ja ääripäiden esiin tuominen ovat tapani puhua asioista. Käytän teoksissani groteskia huumoria – kohteita sille ei tarvitse yhteiskunnasta erikseen etsiä. Kuvaus on loistava tapa avata oman aikamme taidekäsitystä, joka lähestyy omaa kokemustani hakien Australiasta alkuperäiskansan, aboriginaalien taidetta mutta vuosikymmeniä sitten. Samaan törmäsin myöhemmin lukuisia keroja Aasissa ja Afrikassa. Nyt se alkaa olla myöhäistä.

Toinen minua jatkuvasti rassaava teema on se, että ihmiset näyttävät toimivan kuin unessa tärkeitäkin päätöksiä tehdessään. Haluan esiintymisilläni häiritä tätä välinpitämätöntä poissaoloa. Tikkataulu-teokseen suhtautuminen on minusta ihmisten yleisen asenteen kuva. He tulevat galleriaan ja näkevät tikkataulun: aha – heitetäänpä tikkaa. Vasta myöhemmin he tajuavat, että kukin saatu osuma on viereisessä ohjeistuksessa sijoitettu edustamaan jotain valtion budjetin menoerää ja alkavat kysellä teoksen yhteiskunnallista ulottuvuutta.” Julistaja-performanssi on kiertänyt muutaman vuoden Suomea festivaaleilla ja muissa joukkotapahtumissa. Se sai alkunsa lehtien Kuuma linja -kommenteista, joita Kirsi on seurannut kymmenen vuoden ajan. Tekstejä lukiessa syntyi matkasaarnaaja-perinnettä hyödyntävä hahmo, joka toteuttaa missiotaan megafonin välityksellä.

“Se on absurdia tekstiä, jota ei tarvitse erikseen muokata. Niitä lukiessani ihmettelin, miten ihminen, joka näkee kommentin kirjoittamisen vaivan, suoltaa sinne kaikkein pohjimmaisen koiranpaskan ja matalimmat ennakkoluulot. Siitä alkoi itsestään kehittyä roolihahmo. Sen esiintymisasu on perinteinen tuulipuku. Julistaja esiintyy julkisilla paikoilla ja tapahtumissa ja kuuluttaa megafonilla paikalla olevalle yleisölle kuumalta linjalta poimittuja mielipiteitä. Ajatus typeryyksien huutelusta viralliselta esiintymislavalta oli alun perin vitsikäs heitto. Hahmo alkoi kuitenkin vaatia lihaksi tulemista ja ensiesiintyminen oli Kuopiossa ANTI-festivaalissa vuonna 2006.” Olen kokenut tuon saman ja saanut palautetta myös alan psykologeilta. He ovat kieltäneet minua kertomasta mistä ilmiössä voisi olla kyse. Ymmärrän heidän työtään ja olen nyt vaiti. Verbaalinen viesti tai aggressiivinen hävitys ei ole maalauksen kaltainen Australiassa tuotettu nerokas musiikki tai afrikkalainen maalaus.

Palaute on ollut moninaista välinpitämättömyydestä raivoon. On käsketty hypätä alas, on moitittu rumaa esiintymisasua ja paheksuttu sitä, kuinka joku uskaltaa tulla julkiselle paikalle huutelemaan sellaisia törkeyksiä.
“Sehän on heidän omaa puhettaan! Tämä ironia menee kyllä monille perille. En ole kuitenkaan niin naiivi, että kuvittelisin esiintymisilläni olevan herättävää tai asioita korjaavaa vaikutusta. Luultavasti ne, joita nämä asiat eniten koskevat, tajuavat ja välittävät kaikkein vähiten. Piilotajuntainen viesti on käsite, jota oman aikamme tekoäly ymmärtää meitä paremmin. Olettaen että osaamme sitä käyttää. Kun se lähestyy meitä päivittäin sosiaalisen median metelin sijaan hyvin hoidettuna kuvana ja tekstinä, piilotajuntaisen viestinämme, meidät on myyty ja meille myyty samalla.

Tärkein ulottuvuus on se, että ilmaisen itseäni tasavertaisena kansalaisena ja haastan muita ihmisiä vuoropuheluun. Minua kiinnostaa elämän ja taiteen rajapinta. Milloin performanssi lakkaa olemasta esitys ja muuttuu aidoksi vuorovaikutukseksi? Mikä on elämän ja taiteen ero, vai ovatko ne sama asia?” Ne ovat sama asia mutta toinen syvempi toista. Sen oivaltaminen tekee entistäkin varovaisemmaksi, ellei sitten ole tekoälyllä varustettu robotti.

Julistaja-hahmolla on ollut mediaroolikin. Paikallisradio pyysi Kirsiä aamulähetykseen haastateltavaksi. Kun ei halunnut avata sisintään yleisölle hän ehdotti lähetykseen Julistajaa laukomaan Kuuman linjan totuuksia. Viikon ajan kommentteja kuultiin joka aamu muutaman minuutin ajan. Palautetta alkoi tulla pian – pääosin ennakkoluuloja tukevaa. Jakson päätyttyä ja studiovieraan paljastuttua fiktiiviseksi hahmoksi radiotoimittaja joutui käyttämään aikaa oikoakseen kuulijoiden mm. kierrätykseen suuntaamia ennakkoluuloja.

Viimeisin performanssi liittyi Kuopion kuvataiteilijaseuran 50-vuotisjuhliin kuluvan vuoden keväällä. KAK-kulturelli arvokuljetus vei kuukauden ajan, joka lauantai kultaisissa vaunuissa kauppatorilta satunnaisesti poimitun kansalaisen Kuopion taidemuseon eteen, levitti hänen eteensä punaisen maton ja johdatti hänet juhlanäyttelyyn, jossa Kirsi ojensi kyydittävälleen juhlarahan, jossa teksti: Ars Libera 50 v. juhlaraha – puristettu taiteilijan selkärangasta.

“Idean sain vuoden takaisella Aasian matkallani, jossa istuin rikshan kyydissä. Halusin nostaa katsojan jalustalle ja johdattaa hänet henkilökohtaisesti taiteen luo. KAK-lyhenne on tarkoituksella valittu kuvaamaan nykytaiteen kohtaamiseen liittyviä ennakkoluuloja. Yllätyin hieman kohtaamastani hämillisyydestä. Palaute oli positiivista mutta ihmiset eivät tienneet miten käyttäytyä. Taidelaitokset ovat kaukana tavallisesta kansasta eikä taiteen vastaanottaminen ole yksinkertaista. Jotain vikaa on instituutiossa, jota on niin vaikea lähestyä. Huikean hien havainto. Olen itsekin sitä ihmetellyt. Jotain vikaa on sellaisessa instituutiossa, jota on niin vaikea etenkin miehenä lähestyä. Olen ottanut heitä käsipuolesta ja kertonut miten työtä on tehty ja millainen tekniikka on vuosikymmenisen uurastuksen tuote. Ja he ilahtuvat kuulemastaan ja ostavat tauluja enemmän kuin emäntänsä ikinä. KAK-performanssi. En tee taidetta taideyhteisölle, enkä kommentoi taidehistoriaa. Koen mielenkiintoisemmaksi kommentoida maailman tapahtumia ja olla niissä mukana. En halua sitoutua mihinkään poliittiseen puolueeseen tai taiteelliseen suuntaukseen. Tämän ammatin valitsin siksi, että se antaa suurimman mahdollisen vapauden toimia vapaana kansalaisena. Taiteeni syntyy olemassaolon ja ympärilläni juuri tällä hetkellä olevien ihmisten ja asioiden kautta. Minulle tämä on luonteva rajaus, koska tietämykseni taiteilijana olemisesta ovat suppeat ja kokemukseni nuorta. Juuri tuo nuorempi kokemus auttaa pysymään ulkona sellaisesta pinnallisesta kuonasta, joka on vuosisataista tuotetta. Sitä voi toki syventää mutta silloin avuksi on hankittava muutakin kuin vain keinotekoista ja kovin pinnallista puuhastelua. Minua on auttanut poikkitieteinen yhdistely ja melkoinen työmäärä tutustuen sellaiseen, joka on kovasti iäkästä.

Opiskelin Kuopion muotoiluakatemiassa erityistekniikkojen linjalla ja valmistuin sieltä vuonna 2004. Tuotteiksi aiotut teokseni saivat siellä aina tilallisen muodon ja tein lopputyökseni synkähkön performanssin. Hain Kuvataideakatemiaan jatko-opintoihin mutta en päässyt. Kun esiintymistilaisuuksia alkoi tulla yhä enemmän, ajattelin että se tieto mikä minulla on nyt, on riittävä taiteilijana toimimiseen – opinhan jatkuvasti lisää työskentelyni kautta.

Työtapani on suoraan arkipäivään liittyvä ja teokseni saavat aiheensa ja muotonsa sieltä. Niillä ei ole syntyessään valmista tekotapaa vaan se kehittyy prosessin myötä. Saan toki vaikutteita taiteilijoilta. Harro Koskisen yhteiskunnallinen tuotanto on hyvin vaikuttavaa, samoin Roi Vaaran performanssit. Kaikkein lähinnä minua on kuitenkin Fluxus-liike ja heidän tapansa tuoda arkinen tapahtuma uuteen ympäristöön. Jonkin tavallisen oleminen odottamattomassa paikassa valaisee maailmaa tavalla, jolla on pysyvä tilaus nykypäivässä. Luen jatkuvasti lehdistä tämäkö muka taidetta -kommentteja vähänkin uudenlaisista esitystavoista.

Taiwanilaisen Tehching Hsiehin elämänsä likoon paneminen performansseissaan vaikuttaa minuun. Hänen vuoden mittaiset sellissä olemisensa, vuosi ulkona tai vuosi sidottuna toiseen ihmiseen ovat omistautumisessaan järkyttäviä taiteellisia tekoja.” Juuri tämä kohta kirjotuksessa pysäytti. Tunnen taiwanilaisia ja myös henkilöitä, joiden tausta on taiteellinen teko sinänsä. Ottelu toivotalkoiden puolesta, 2009. Kirsi Pitkänen toimii taiteilijajärjestöissä – se on luonteva jatke hänen muulle toiminnalleen. Hän ei koe juopaa Helsingin ja muun Suomen välillä, eikä ole kokenut ennakkoluuloja siellä esiintyessään. Hän pitää kuitenkin tosiasiana sitä, että kun päätöksentekopaikat ja keskinäiset henkilösidokset ovat etelässä, niin apurahojen saantiin muualle tarvitaan kovat meriitit. Hän ei ole tyytyväinen taiteen nykyiseen statukseen ja työttömyysturvauudistus saa häneltä vihaisen kommentin.

“Jo sana ‘apuraha’ viittaa almuun, aneluun ja yhteiskunnan armoilla olemiseen. Samasta kassasta ne tulevat valtion virkamiesten palkat kuin taiteilijoidenkin apurahat. Tämä nykyinen brändääminen ja tuotteistus edellyttää jatkuvaa tavaran suoltamista ja myyntitoimintaa. Joka ei tee tiliä tuotannollaan, ei ole taiteilijakaan.   Taide käsitteenä on varmasti monelle rasite ja sitä voi ja tulee välttää. Se kun tuo esille juuri tuon kulttuurisen kerjäläisen ja almujen hakijan apurahoina tai boheemin elämän narrina. Jo käsite ”apuraha” on omituinen. Ylimääräistä rahaa olisi johonkin siirrettävä tai sijoitettava ja se voisi olla juuri köyhäinapu, olkoonkin ettei komeitten julkisten rakennusten koristelijoille tahdo löytyä enää työtä takavuosien tapaan eläen, ja elävöittäen julkisia rakennuksiamme. Miksi muuten näitä ropoja jaetaan tieteelle, taiteelle ja urheilulle samasta kukkarosta? Veikkausvoittovaroistamme? Onko keskiluokkaisen yhteiskunnan tapa nöyryyttää tarkoituksellinen vai vahingossa syntynyt?

Työttömyysturvauudistus ei ole edes uudistus vaan herääminen siihen tosiasiaan, että vapaan ammatin harjoittajan perusoikeudet ovat muiden kansalaisten vastaavia oikeuksia huonommat. Kyllähän se on selkeyttänyt pelisääntöjä, mutta minusta se on selkeyttänyt niitä byrokratian ja liikojen rajoitusten suuntaan, lainkaan huomioimatta taiteilijan ammatin erityislaatua.   Teoksiahan syntyy riippumatta siitä, onko merkitty työvoimatoimiston rekisterissä työttömäksi tai työllistetyksi. Liian vähän on asiaa mietitty, jos taiteilijan ammatin sulauttaminen yhteiskuntaan nähdään kyttäämisenä, virastoissa laukkaamisena ja jatkuvana paperien täyttämisenä.   Entäpä jos kasvatat lapsistasi taas kerran sotilaita ja heille palkka-armeijana Naton? Palaamme jälleen siihen mistä aloitimmekin. Nyt vain globaalimpana kuin aiemmin.

Virastojen alkuperäinen tarkoitus on kai ollut kansalaisten palvelu. Nykyisin niiden tarkoitus näyttää olevan oman toimintansa ylläpitäminen ja täydentäminen. Haen koko ajan keinoa, jolla voisin elää ja työskennellä vapaasti olematta apurahakoneen tai kaupallisen niskaan hengittämisen armoilla. Kansalaispalkka olisi instituutioihin sitoutumattomalle toimiva ratkaisu. Se takaisi taiteilijalle mahdollisuuden toimia ehdoista vapaana, itseään toteuttavana yhteiskunnan jäsenenä.”

Jaakko Rönkkö
By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts