Mennyt vuosikymmen 2010

Menneen vuosikymmenen varjot

11.10.2022

Mennyttä vuosikymmentä on monessa yhteydessä luonnehdittu menetetyksi. Olen itsekin syyllistynyt kirjoittamaan kirjan menetetystä vuosikymenestä jo paljon ennen pandemiaa ja Ukrainan sotaa. Sen kansikuvassa komeilevat Vladimir Putin ja Donald Trump. Kirja painettiin Saksassa. Suomessa se ei olisi onnistunut.

Politiikassa se merkitsi Suomelle yli kymmentä eri hallitusta. Sote soppaa ole keitetty, ja ennen sitä kuntaliitoksia, mutta huonolla menestyksellä. Lopulta päädyttiin ratkaisuun, joka etenee jo käytyjen aluevaalien jälkeen alkaen hoitajien lakolla. Itse olisin toivonut toisenlaista aluejakoa ja aluehallinnolle huomattavaa itsenäisyyttä samalla hiven Sveitsin mallin mukaan eläen kantoneineen.  

Uusi vuosikymmen sai Suomessa naisvaltaisen hallituksen ja hallitus kannettavakseen globaalin pandemia. Pandemia rinnalle Venäjän aggression ja sodan Euroopassa, Ukrainassa.

Edessä on rakenteiden välttämätön muutos ja taantuma, velkaantuminen.  Jos tähän energiakriisin ohella syntyy työttömyyttä sekä jo laukkaava inflaatio, kurjuusindeksin korjaaminen on haasteistamme hankalin velkaantumisen rinnalla. Monet ilmastomuutokseen liittyvät korjaukset siirtyvät nekin. Kuljemme kriisistä toiseen ja aikamme menee niiden korjailussa.

Yritän taustoittaa tapahtumia hakien jokaiselta menneen vuosikymmenen vuodelta tätä ilmiötä taustoittavan yhden tai enintään kaksi kirjoittamaani artikkelia, aiheeseen mielestäni ratkaisevalla tavalla vaikuttanutta suurempaa ilmiötä. Siis menneen vuosikymmenen aikana laiminlyötyjä ilmiöitä samalla.

Valitsen ne vuosittain kirjoittamistani noin kolmensadan artikkelin joukosta YHDEN varoen samalla kovin päällekkäisiä ilmiöitä tai asiakokonaisuuksia.    

Näin siksi, että en usko ongelmiemme syntyneen pelkästään yhden tai kahden asian summana. Kyllä niitä kymmenen löytyy tai mieluiten täysi tusina. Mukana on taustoja, joista sivusin jo yhtä Aleksis Kiven päivänä. Vuosi oli 2011 ja aiheena joulukuun lopussa antamani ”palkinnot” omille medioillemme.

Mediayhteiskunnan synty ja sen toiminta, myös kiittäminen, on mielestäni yksi näistä noin kymmenestä 2010-luvun mainittavista suurista ilmiöistä. Mediayhteiskunta loi ilmiön, jossa sen tapa käyttää valtaa on ollut aiempaa merkittävämpi ja siihen sopeutuminen on vaatinut aikaa hybridiyhteiskunnan kouristelussa.

”Hybridiyhteiskunnan kouristelu” on jopa yhden kirjani nimessä mainittu ilmiö yhdessä ”illuusioyhteiskunnan ja eurodämmerungin” rinnalla. Kirja on painettu Saksassa vuonna 2011.

Tämän kirjan tekstin en enää palaa kuten en muittenkaan noin 30 kirjan tuona aikana julkaistuina artikkelikokoelmina ja esseinä. Käsitteet ”Cluster articles” ja ”Cluster policy” on nekin esitelty, siinä missä ”Cluster art and art of cluters” omina kirjoinaan. Näihin en enää puutu.

Vuodelta 2010 valitsin kirjoitukseni, joka koski tiedeuskoamme ja siihen syntynyttä kritiikkiä. Tämä on koskenut etenkin tieteen filosofiaa ja sen korvautumista taloudella ja teknologialla sekä erikoistieteillämme.

Jotkut filosofimme ovat tästä myös huomauttaneet. Varmasti myös aiheesta. Kokonaisuus ei saa pirstaloitua ja vailla filosofista taustaansa. Siinä tiede ja etenkin sosiaalisen median tiedeusko joutuu muuten koville ja emme enää arvosta yhteiskuntamme synnyn juuria. Meistä tulee kovin pinnallisia ajattelijoina.

Tiedeusko koetuksella

22.06.2010 – 2022.11.10

Uusimman tiedebarometrin mukaan noin 60 % eurooppalaisista uskoo olevansa hyvin tai melko hyvin perillä tieteen ja teknologian saavutuksista. Suomalaiset lukeutuvat tähän keksiarvoon. Tiede- ja tutkimuskomissaari Maire Geoghegan-Quinn on erityisen ilahtunut tuloksesta, jonka mukaan noin 80 % eurooppalaisista on kiinnostunut tieteen ja teknologian saavutuksista, kun vastaava prosenttiluku vaikkapa urheilun tai politiikan kohdalla on huomattavasti alhaisempi.

Jo kauan on tiedetty kuinka suomalaiset ovat kiinnostuneita medioittensa tiede- ja ympäristösivuista ja toki myös teknologiasta, ainakin Nokian osakkeistaan. Pandemian myötä kiinnostus kasvaa myös lääketieteeseen, rokotteisiin ja sotien myötä niiden kulkuun ja kulttuuriseen taustaankin. Näin media ohjailee samalla kiinnostuksemme kohteetkin. Me myös käyttäydymme sen ohjeitten mukaan tai protestoimme.

Jostakin syystä tämä, protestit ja moniääninen sosiaalinen media, ei kuitenkaan vielä näy suurten medioitten sisällössä, WSOY takkuaa ykköspomonsa hollantilaisen Jackues Eijkensin ja Anna Baijarsin kanssa tietämättä mitä tehdä, ja erottaa kaiken varalta ykköstykkinsä Sofi Oksasen. Tämä taas edustaa, ironista kyllä, juuri sitä linjaa, jota yhtiön johto on ajamassa, kertoo Eijkens itse Helsingin Sanomien pitkässä haastattelussa (HS 22.6. 2010).

Hollantilaista jalkapalloako?

Kiinnostavan persoonan, joka Sofi Oksanen taatusti on, ympärille tulisi haastattelun mukaan rakentaa ammattimaista ja kaupallista kustannustoimintaa, jossa kirjan ohella mukana on myös myytävänä kirjailijan persoona, samaan tapaan kuin politiikassa on ollut jo kauan puheenjohtajan persoonan kohdalla ja tiede tulee kaukana perässä.

Vallankumous syö lapsensa myös hollantilaisessa johtamiskulttuurissa, jossa Ejkens kertoo jopa olevansa kirjallisuutta lukevana kaunokirjallisuutta välttelevä persoona.

Hän lukee talousuutisia ja seuraa siellä printtimedian tilaa tulevaisuudessa, joka on jo tässä ja nyt, digiajan uutta kirjaa ja sen menestystarinaa, jolla menee jo lujaa, uutta kirjailijan brändia ja imagoa, jota on ymmärrettävä sosiaalisen median tuotteena ja sinne se taustoittaen takavuosien puolueiden imagon rakentajien työtä opiskellen.

Pelestäkö kirjapainojohtaja?

Voisikohan jalkapalloa vähän harrastava mies johtaa Ajaxia, Hollannin jalkapallojoukkuetta, Portugalin, Brasilian tai Argentiinan huippuja? Ei voisi eikä sellaiseen ole mentykään, se kun olisi valtava imagotappio Argentiinalle ilman Diego Armando Maradonaa, Jumalan kultaista kättä. Sellaista kättä ei pidä purra puhui mies mitä tahansa.

Ehkä WSOY:n kohdalla onkin kyse muusta kuin menestysjoukkueen kokoamisesta silloin, kun Jackues Eijkens palkattiin tehtäväänsä, jossa nyt irtisanotaan seuraavana 20–30 ihmistä vuoden takaisten irtisanoutumisten jälkeen. Totuus on etsittävä jostain muualta kuin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan haastattelusta (HS 22.6). Näin siksi, että sillä on merkitystä yhteiskunnallisessa keskustelussa laajemminkin.

Relatiivinen totuus

Ehkä totuus on siis relatiivinen ja hollantilainen puhujana on lähellä uutta postmodernia konstruktivismia, jossa kognitiivinen relativismi ja relatiivinen moraali selittyy, monen yllätykseksi, vaikka feminismillä? Siis vaikkapa Sofi Oksasen ja Anna Baijarsin sukupuolella, jossa urheilumies jättää lukemisen muille ja tukee 200 prosenttisesti toista näistä naisista, kuten hän lehdessä kertookin ja poistuu pelaamaan golfia. Sen hän osaa ja se riittää toistaiseksi.

Kriittinen suomalainen

Vaikka suomalaiset seuraavat tiedettä, he eivät usko sen mahdollisuuksiin ratkaista luonnonvarojen loppumisen ongelmaa. Suomalaiset eivät usko myöskään tieteen kykyyn itse korjata aiheuttamansa teknologiset ongelmat ja niiden aiheuttamat noidankehämäisesti kasvavat uudet ongelmat. Yli 70 % suomalaisista arvioi, että tiede ja teknologia vahingoittavat ihmisen moraalitajua ja peräti 63 % epäilee niiden jopa uhmaavan ihmisoikeuksiamme. Tämä tulos on syytä ottaa vakavasti.

Suomalaiset ovat Euroopan kriittisimpiä tieteen tarkkailijoita ja vain 17 % uskoo luonnontieteiden kykenevän joskus antamaan täydellisen selityksen luonnon ja maailmankaikkeuden toiminnasta. Se on selvästi alhaisin Euroopassa. Samoin kuin suomalaisten kriittisyys taikauskoon. Suomalaisilla ei ole uusimman tieteen barometrin mukaan onnennumeroita lottoriviään täyttäessään. Tähän minä en kuitenkaan usko, niin moni käyttää lottokupongin täytössä koneen sijasta omia numeroitaan, niitä usein toistettuja syntymäaikojaan. Robotiikka ja siis teko äly paljastaa ikävällä tavalla myös totuuden suuria massoja käsiteltäessä. Älä valehtele tutkijoille, tietokonetta käyttäville.

Hyväuskoinen hollantilainen

Suomalaiset uskovat muita eurooppalaisia enemmän tiedemiesten tutkivan vain kapeita oman alansa kysymyksiä, eivätkä kykene näkemään ongelmaansa laajemmassa yhteydessä. Ero vaikkapa unkarilaisiin on noin 30 prosenttia. Vastaavasti hollantilaiset uskovat liki yhtenä kansana kehityksen korjaavan jo aiheutetut vahingot, kun taas Suomessa tällaiseen uskoo vain joka neljäs vastaaja.

Kehitys ei meillä enää kehity. Edessä on aika, jota kutsutaan myöhemmin menetetyksi. Robotikka ohjaa laitteitamme ja taloutta, teknologiaa ja sitä on hyvä oppia käyttämäänkin. Tutkainta vastaan potkiva aiheuttaa vain itselleen vaikeuksia. Robotiikkaa ei valmistella erikseen suomalaisille ja meidän tiedekriittiselle elämällemme. Olemme vain ulkona kuin lumiukot.

Ehkä tämä selittää hollantilaisen hyväuskoisuuden tulevaisuudesta ratkaisemassa myös Suomen kustannusalan ongelmat uutta tekniikkaa odoteltaessa. Mereen padottu ja rakennettu maa on uuden tekniikan varassa jäiden sulaessa ja meren pinnan kohotessa yli patovallien. Siinä sokea tiedeusko on petollinen väline, ellei samalla saada aikaan kansainvälisiä sopimuksia ilmastomuutoksen suunnan kääntämiseksi. Onneksi Jackues Eijkens ei ole johtamassa hollantilaisten maankäyttöä ja maataloutta. Kyllä he selviävät merensä kanssa eläen.

Tsekin kansa taas uskoo kuinka tiedemiehet saavat jonain päivänä aikaan täydellisen selityksen maailmankaikkeudesta, kun taas skeptikot Suomessa ovat ylivoimainen enemmistö, yli 80 % kansasta. Sosialismin opit jättivät niin ikään jälkensä myös vaikkapa Bulgariassa, jossa puolet kansasta olettaa maapallon luonnonvarojen olevan ehtymättömät, kun taas Suomessa tähän uskoo enää vain joka kymmenes itseään pettävä kansalainen. Omituista että tällaisiakin ihmisiä vielä on Suomessa niinkin paljon. Tähän tiedevihamieliseen skeptismiin robotiikka vastaa ikävällä tavalla hyläten oppositioon jääneet jälkiomaksujina. Innovaattorit ja heitä seuraavat visionäärit voittavat aina.

Tieteen relativismi

Tieteen relativismilla (relativus, suhteellinen) tarkoitetaan suhteellisuusajattelua. Siinä oletetaan jokaisen asian olevan suhteellisen johonkin toiseen seikkaan nähden ja samalla tällaisesta riippuvainen. Niinpä ihmiset voivat vaikkapa ymmärtää ja arvioida omaa käyttäytymistään tai uskomuksiaan sidoksissa ainoastaan omaan historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Suomessa se näyttäisi poikkeavan nyt ikävään suuntaan ja suosien jälkiomaksujia. Demokratiassa se merkitsee konservatisimia.

Usein puhutaan relativismin sijasta totuusrelativismista, esteettisestä relativismista, kulttuurirelativismista, moraalisesta relativismista ja lopulta tieto- ja totuusrelativismista. Paljon käytettyjä käsitteitä ovat myös objektivismi, subjektivismi ja perspektivismi tai kriittinen realismi, metodologinen instrumentalismi, skeptismi sekä fallibilismi. Ne on syytä opettaa suomalaisille ajoissa jo peruskouluiässä.

Kun relativismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan totuus, todellisuus tai moraali ovat riippuvaisia yksilöistä, yhteisöistä, kulttuureista ja kielestä, fallibilismi on tieteenfilosofinen näkemys, jonka mukaan tietomme eivät ikinä voikaan olla varmoja, vaan aina alttiita virheille, mutta myös virheellisyyksien korjaamiselle.

Suomalainen maailmankuva muuttunut rajusti

Jostakin syystä suomalainen maailmankuva on muuttunut hyvin yleisellä tasolla relativistiseksi. Se ei koske vain rajoittuneesti vaikkapa moraalia, vaan kaikkea kokemaamme, myös tiedettä.

Kun relativismi liittyy läheisesti käsitteitä subjektivismi, konstruktivismi ja sosiaalinen konstruktivismi, jossa relativismi todellisuuskäsityksenä liittyy myös läheisesti käsitteeseen postmodernismi. Tässä prosessissa näyttäisimme kulkevan muuta Eurooppaa edellä, joitakin Itä- ja Etelä-Euroopan valtioita jopa tavalla, ettemme voi ymmärtää toisiamme lainkaan. Se tarkoittaa etenkin Venäjää ja sen ennustettavuutta. Emme enää ymmärrä heitä ja heidän liikkeitään.

Oikeammin meillä on mahdollisuus ymmärtää heitä, tietyn prosessin läpi kulkeneina, mutta heillä ei ole vähintäkään mahdollisuutta ymmärtää meitä. Olemme lähellä niitä antiikin ajan sofisteja, jotka opettivat kuinka asioiden totuudenmukaisuus tai eettisyys, omassa maailmankuvassamme myös esteettisyys ja objektiivinen universaali totuus ylipäätään mukaan lukien moraali, riippuu tilanteesta.

Protagoraa lainaten “Kaikkien arjen asioiden tarpeen mitta on ihminen, sellaisena kun asiat ollessaan ovat, ja kun niitä ei ole, myös silloin”. Olemme vieneet pragmatismimme, individualistisen oppimme, jo yli järkevän tason yltiöpragmatismiksi, ja siinä on mukana ripaus inhorealismiakin ja kyynisyyttä. Se näkyy kohta sellaisina laiminlyönteinä, jotka vaativat ajoissa ilmiön synnyn ymmärtämistä etenkin kouluttajiltamme, medioilta ja robotiikan rakentajilta.


Relativismi ymmärretty väärin

Poppelia (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset 2000) lainaten tieteen tulokset ovat suhteellisia vain sikäli, että ne ovat tieteellisen kehityksen tietyn vaiheen tuloksia ja täten ne voidaan kumota tieteen edistyessä. Tämä ei merkitse kuitenkaan sitä, että totuus olisi suhteellinen, relatiivinen.

Se merkitsee ainoastaan sitä, että useimmat tieteen tulokset ovat luonteeltaan hypoteeseja ts. välttämättömiä, joiden empiiriset perustelut eivät ole vuorenvarmoja ja joita voitaisiin tämän takia muuttaa milloin tahansa ja vain koska olemme muodikkaan kriittisiä. Tämä olisi syytä kirjata sosiaalisen median ohjelmiin ja suomalaisia varten erikseen. Kun sähköiskuja ei voi antaa vääristä valinnoista silloin on käytettävä muita keinoja. Niitä on robotiikalla paljon.

Tiedesodan vanha kahtiajako

Tiedesodalla (Science War) tarkoitetaan kahden koulukunnan taistelua, jossa vastakkain ovat olleet vuosikymmenet luonnontieteiden asemasta ja argumenteista kiinni pitävät tiedekonservatiivit; yleensä fysiikan, matematiikan, kemian ja insinööritieteitten fundamentalistit, jotka pitivät yllä 1700-luvun valistusajan tiede- ja teknologiauskoa.

Tuon uskon mukaan tiede tuottaa koko ajan uutta objektiivista tietoa luonnosta ja sen toimintamalleista. Niinpä vaikka työ on monelta osin kesken, tutkimuksessa saadaan koko ajan tuloksia, jotka ovat ikuisia totuuksia osoituksena ihmisen rationaalisen järjen voimasta ja kyvystä ratkoa todellisia ongelmia.

Kun tiedettä tekevät inhimilliset ihmiset ja tiede on läntisen kulttuurin sankaritarina, tiedekonservatiivien näkökulma on ymmärrettävä ja siinä noudetaan oman aikamme inhimillisiä ja sosiaalisia sääntöjä. Samalla tieteellä ja teknologialla on ollut koko ajan vahvistuva asema teollistuvassa yhteiskunnassamme, vaikka alammekin sitä Suomessa jo epäillä sankoin joukoin.

Ehkä näin on ollut aina. Emme sitä vain tienneet ennen sosiaalista mediaamme. Relativistien ikävät kysymykset alkavat suorastaan romuttaa tätä perinteistä kulttuuria. Muoti-ilmiötä siitä ei pidä kuitenkaan tehdä. Se pilaa koko kansakunnan talouden ja johtaa taantumaan.

Tiedesodan toisena osapuolena ovat esiintyneet absoluuttisen totuuden ja kumuloituvan tieteen relativistit. Etenkin humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat pitäneet luonnonlakeja tutkijoiden suhteellisina totuuksina, joiden määrittämiseen osallistuvat tutkimusryhmät omissa sisäisissä neuvotteluissaan. Näin tieteelliset välineet kyllä kuvaavat todellisuutta, mutta todellisuus ei ole autonominen ja ihmisen ulkopuolinen todellisuus, vaan ihminen itse kuuluu tuohon määrittämäänsä todellisuuteen.

Relativistit epäilevät myös tieteen jatkuvaa kuvitteellista etenemistä. Vaikka tutkimuksella voidaankin tuottaa uutta tietoa luonnosta ja sen toiminnoista, tiede ei varsinaisesti edisty, vaan jokaisena aikakautena tutkijat vastaavat oman aikakautensa esittämiin kysymyksiin. Tässä on tietysti perää, olkoonkin että kysymykset ovat nyt juuri tämän ajan ongelmia koskeviakin. Se riittää vallan hyvin omalle ajallemme hakea sille ja sen ongelmille vastauksia.

Vanhojen kaunojen uudelleenlämmittelyä

Tiedesodassa kyse on vanhoista kaunoista, jossa mukana on myös paljon väärinymmärryksiä poikkitieteisen työn puuttuessa. Rajan yli kurkotettaessa on syntynyt pelkoja ja väärinkäsityksiä, usein tahallisiakin.

Erityisesti käsite “sosiaalinen konstruktio” sai aikanaan objektiivista tieteen totuutta ja sen menetelmiä puolustaneitten suunnalta liki kirosanan merkityksen ja muistutti kirkkokuntien käymää kiistelyä puhtaasta opista.

Näin hedelmällinen työ tutkia tieteen rakenteita, käytäntöjä ja tieteen asemasta yhteiskunnassa yleensä pysähtyi kahden rintamalinjan sotaan. Ehkä paras tulos saavutettiin kuitenkin havaittaessa, kuinka tiedekonservatismi oli yleistä kaikkien tieteen osa-alueitten kohdalla, ja sillä oli vakiintunut asema myös vaikka historiatieteissämme. Se selittää myös vaikkapa itänaapurimme käyttäytymistä ja aggressioita.

Samalla havaittiin, kuinka tiedekonservatismista tai tiedeuskosta ei ole mitään hyötyä luonnon- ja teknisten tieteitten sisällä, päinvastoin. Rintamalinjan tarkoituksellinen pönkittäminen vain tappoi luovaa ja innovatiivista tutkimusta, jossa uusi teknologiatutkimus oli pisimmällä ja tarvitsi ihmistieteiden tukea. Tähän minäkin uskoin ja aloin jatkaa luonnontieteistä kohti ihmistieteitä molemmissa väitellen. On mahdotonta sanoa, onko siitä minulle hyötyä tai haittaa. Oleellista on, että teen sitä nyt saksalaisten kanssa ja Yhdysvalloissa.

Tiedeusko osa todellisuutta

Todellisuuteen liittyy aina yhtä paljon uskoa, luottamusta kuin objektiivista tietoakin. Näin pyrkimys karsia konservatiivinen tiedeusko ei ole järkevä ratkaisu sekään, eikä johda parempaan lopputulokseen uskonpuhdistuksen tapaan.

Tiedeusko on todellisuutta joka tapauksessa yhteiskunnallisessa toiminnassamme määrittävä pakollinen osa eikä sitä pidä paheksua. Yksilöt ja yhteisöt hahmottavat asioita ja ilmiöitä aina subjektiivisesti, vaikka ne olisikin tehty ankarien objektiivisten kriteerien mukaan. Etenkin ihmisen ja hänen yhteisöjensä tutkimuksessa objektiivisen totuuden tavoite on mahdoton “absoluuttisena” totuutena. Ihmisen irrationaalisuus jo tutkijana on osa sitä todellisuutta, niiden menetelmien valintaa, joita hän käyttää tutkimuksessaan.

Ja sitten tulivat robotit ja tekoäly, kaiken mullistanut maailmankuvakin, paradigmainen muutos. Hyväksy ajoissa ja kaikki on kohdaltasi kunnossa.

Legitimoitu totuus

Tiedeyhteisön legitimoima totuus on sekin epäilyttävä ja koskee yhä enemmän vaikkapa julkaisuja, joita tuotetaan päivittäin tuhansittain netin sisällä ja avoimissa verkoissa kenen tahansa luettavaksi ja kritiikin kohteeksi samalla joutuvissa prosesseissa.

Tässä prosessissa meillä jokaisella on omakohtainen kokemus, aistihavainnot ja vuorovaikutus käytössämme ja ne poikkeavat aina toisistaan. Rakennamme kukin oman pienen yhteissummamme todellisuudesta, johon lopulta uskomme. Netissä totuuksia on siis yhtä paljon kuin on sen tulkitsijoitakin, ihmisiä. Tämä relativismi koskee myös taidetta, moraalia jne.

Tieteellisenä pitämämme kokemus on vain yksi osa kaikkea muuta todellisuutta, jota pidämme arvossa. Suomalaiset arvostavat tieteellistä kokemusta etenkin lääkäreiden kohdalla ammatteja arvioidessamme. Tällöin henkilökohtainen ja yhteisön kokemus lomittuvat toisiinsa ja arvostuksen takana on kykymme hahmottaa tiedettä, joutua sen kanssa kosketuksiin.

Lääkäri tutkijana on läheinen arkipäivän kokemus toisin kuin vaikkapa heitä kouluttava professori yliopistotukijana. Hän voi olla hyvinkin hajamielinen mielikuvissamme valitessaan koulukuntaansa tieteen tekoon. Tästä minulla on poikkeuksellisen paljon kokemusta eri tiedekunnissa poikkitieteistä työtäni tehden.

Folkloristinen kokemus

Vielä enemmän avaruusteknologia tai hiukkaskiihdytin ovat laboratorioina vieraita, ja kokemuksen etäisyys vie prosessin ulos arkielämästämme. Näin meillä ei ole mitään syytä usko siellä saavutettavan jotain sellaista, joka johtaisi meille arvokkaiden ongelmien ratkaisuun. Tiedemiesten löydökset ratkaisemassa maailmakaikkeuden ongelmaa ei ole kiintoisa, ei järkevä rahoitettava ja silloin mahdoton tehtävänäkin. Ydinenergiakin on poliittinen ja taloudellinen kysymys, emmekä joudu kosketuksiin sen jätteiden kanssa henkilökohtaisesti, eikä sekään lukeudu arkipäivän kokemuksiimme.
Folkloristinen kokemus on suomalaisena kokemuksena vahva. Emme usko, jos emme omin silmin näe. Yhteisöt taas eivät analysoi tai verifioi todellisuuttaan. Syntyy henkilökohtainen luottamus tai usko, jossa tieteellinen maailmankuva on vieras.

Siinä omat aistit, muisti, muistot ja mielikuvat johtavat parailmiöihin ja uskomuksiin, jolloin tieteellinen totuus näyttäytyykin modernille ihmiselle postmodernissa maailmassa usein epätotena ja vääränä totuutena, alamme käyttää noitia ja idän mystiikkaa hoidossamme. Onneksi lääkärimme kouluttajineen ovat pragmaattista joukkoa.

Parailmiötä ruokkii puolestaan tieteen muutenkin kriittinen suhtautuminen omaan itseensä, sen perusluonne. Postmodernissa yhteiskunnassa meidän täytyykin suhtautua epäillen saamaamme tietoon, ja näin sekä relativismi että skeptisyys kasvavat.

Kyseessä on emotionaalisesta toiminnasta, jolla ei ole juurikaan yhtymäkohtaa kriittiseen realismiin tieteenä. Se on vain pinnallinen muoti-ilmiö, ei juurikaan muuta, mutta sen merkitys on vakavan tieteen teolle ja rahoitukselle dramaattinen.

Samaan aikaan kun moderni yhteiskunta tuottaa koko ajan uutta tietoa, meidän on suhtauduttava siihen kriittisesti. Kalle Michelsen (www.tieteessätapahtuu.fi) kysyy kirjoituksessaan, onko vika tieteessä vai meissä ihmisissä, yhteiskunnassa, jossa elämme? Voin vastata Kallelle kirjoittamalla aiheesta kirjan.

Historiallinen taustansa

Samalla hän vastaa kertoen, kuinka tieteeseen on aina kuulunut suhtautua hieman epäillen, mutta aina tähän epäilyyn ei ole suhtauduttu myönteisesti. Keskiajalla maailmankuva oli hyvinkin yhteinen ja hyväksytty, tieteellinen tutkimus ja Rooman kirkko muokkasivat siitä hyvinkin yhteisen totuuden.

Englannissa yläluokkaiset herrasmiehet harrastivat tiedettä, ja se oli kodikasta sekä osa näiden herrasmiehiin henkilöityvää todellisuutta. Vasta laboratoriot, alkemistit ja lopulta tiedeyliopistot eriyttivät tieteen muusta yhteiskunnasta ja alkoivat muodostua 1800-luvun pelisäännöt samaan aikaan kun jalkapallokin sai omat lakinsa. Jalkapalloa seurataan vain paljon innostuneemmin kuin tiedettä.

Samalla muotoutuivat myös tiedeyhteisöt, akatemiat, tiedekunnat ja laitokset, alati pirstaloituva tiede ja liigat, jossa pelattiin ja kaikilla pelureilla ei ollut samaa arvostusta tai taitoa, jokaisella yliopistolla tai maalla yhtä hyvää joukkuetta, jonka objektiivinen symboli ulospäin oli aluksi juuri laboratorio. Luonnon ilmiöt eristettiin sinne ja tutkittiin objektiivisessa ympäristössä.

Subjekti ja objekti eriytyivät

Aluksi subjekti ei vaikuttanut objektiin, jolloin lopputulos oli objektiivinen ja joskus mukana oli Maradonan Jumalan käsi apuna. Myöhemmin tämä käsi kiellettiin ja alkoi kiistely kerettiläisyydestä, inkvisitiosta. Kaikesta huolimatta maapallo pyöri radallaan ja auringon ympäri. Joku paloi kuitenkin noitana roviolla.

Subjektiivinen havainto ja objektiivinen tutkimus erotettiin toisistaan ja esiin kaivettiin Rene Descartesin kuvaama deduktiivinen ihme, enkelin hänelle unessa ilmoittama 30-vuotisen sodan tiimellyksessä. Tieteellisen tutkimuksen ihanne oli saanut läntisen mallinsa. Descartes sai kirjassani ”Arctic Babylon 2011” poikkeuksellisen merkittävän aseman.

Syntyi ihmisestä riippumaton autonominen ilmiö. Samalla objektiivinen ja spekulatiivinen selitysmalli, subjektiivinen ihminen, siirrettiin sivuun jopa arkistoja penkovana ja ihmisen työstä kertovana. Silloinkin kun arkistot olivat ihmisen tekemiä, kokoamia ja säilyttämiä, hänen valikoimiaan hengen töitä ja tuotuna siirtomaista tätä varten koottujen tutkijoiden ja eurooppalaisten tiedeakatemioiden helmaan.

Tiede räjähti käsiin

Demokraattinen maailma romutti luonnontieteisen maailman ja teknologiauskon viimeistään atomipommien räjähtäessä Japanissa. Alkoi syntyä epäileviä kysymyksiä siitä kenen historia, kenen valta, keneltä löydetty tieto, kenen arvomaailma tai kumman sukupuolen kokoama totuus? Demokraattisessa yhteiskunnassa ihmisillä on oikeus tietää mitä heidän rahoillaan tutkitaan ja kenelle, mitä tarkoitusta se palvelee? Alkoi kylmän sodan kausi ja varustautumisen aika “Big Science”.

Kun näitä kysymyksiä tuli riittävän paljon ja uusmedia alkoi levittää myös internetin kautta tietoa ilmaiseksi, vanha tieteen tekijöiden privilegio alkoi murtua. Alkoi kasvaa vaatimuksia kokonaan autonomisesta ja itse itseään säätelevästä tieteestä kuten myöhemmin taiteesta tai kirjallisuudesta, hollantilaisesta tavasta varjella salaisuutta WSOY:n suojissa lymyillen kuten Descartes aikanaan Hollannissa palellen. Syntyi mytologinen kertomus siirrettäväksi Ruotsin hoviin, kuningattarelle kerrottavaksi.

Vieläkö omana postmodernina aikanamme tieteen sota jatkuu, jolloin 90 % suomalaisista ei usko tiedemiesten saavuttavan päämääräänsä täydellisestä totuudesta ja 70 % katsoo tiedemiesten tutkivan vain kapeita kysymyksiä kykenemättä yhdistämään ongelmiaan laajempiin kokonaisuuksin? Onko tiede menettänyt tiedesodan aikana asemansa, ja onko aika koota voimat luottamuksen palauttamiseksi niin yksiöiden kuin yhteisöjen tasolla? Mehän elämme yhdyskunnissa, jossa kaikki ympärillämme alkaa olla tieteen tuotetta, sen sovelluksia.

Läpinäkyvyys ratkaisee

Se miten läpinäkyvästi tiedettä tuotetaan, on tässä tapauksessa, uudessa sosiaalisessa mediayhteiskunnassamme ratkaisevampaa, kuin jatkuva hyödytön väittely tiedekirjojen näennäisestä todellisuudesta.

Koko tiedeyhteisöjen tuottamaa kirjallisuutta luetaan netissä äärimmäisen vähän, vain muutama kerta vuodessa julkaisua kohden. Epäilevät suomalaiset eivät näytä enää uskovan tieteen voittokulkuun salaperäisen näköisissä laboratorioissamme tai pölyisissä arkistoissa lukien, tulkiten, analysoiden, välillä unohtaen ja nukahtaen.

Törmäämme siihen median kuvaamana vain kerran vuoden aikana Nobeleja jaettaessa koomisena muistona menneen maailman elämästä. Oikeammin törmäämme tieteeseen koko ajan syödessämme, koneitamme käyttäen ja maatalouden tuotteita hakien, lääkkeitä hankkien tai television avaten, ikkunasta ulos katsoen. Olemme sokeita tieteen merkityksestä puhuttaessa.

Michelseninä lainaten tieteen teko on totuuksineen inhimillistä työtä, jota tekevät inhimilliset ihmiset, jotka ovat samalla yksilöitä ja yhteisön jäseniä. Näin monet totuudet ja todellisuudet sulautuvat netissä yhteen tiedoksi, joka on totta tai tarua ja sen luonteen ratkaisemme me itse, omassa kokemuskentässämme ja tietokoneemme ääressä, uutta tai vanhaa mediaa hyödyntäen sekä tieteen tuotteita syöden ja näpelöiden. Tiede ja sen tuotteet ovat harvinaisen läpinäkyviä ja arkipäiväinen ilmiö piilolinssienkin takaa sitä seuraten.  

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts