Mediayhteiskunnan aivopierut

Sosiaalisen median myötä joudun tekemisiin tänään ihmisten kanssa, joilla on kerrottavanaan maailmalla joko eeppisiä, dramaattisia, lyyrisiä tai didaktiivisia totuuksia. Takavuosina ne tulivat minulle tuossa järjestyksessä ja perinteisen median jakamana. Jakajia oli vain yksi. Ei tuhansia ja kaikilla erilainen vaihe elämässään sekä koulutus, joka ei ole aina erityisen mediakriittinen.

Ensin oli uutinen

Niinpä ensin oli uutinen, joka tuli lihaksi, jossa kerrottiin pääsääntöisesti jo 1970-luvulla kuvien kautta ja television toimesta jotain tapahtuneen. Uutisen lukijan vakava ilme erotti uutisen viihteestä. Jos kyseessä oli erikoislähetys tapahtuma oli merkittävä.

Kansa kokoontui televisioittensa äärelle hiljentymää ja syntyi yhteisöllinen tunne vaikkei televisio ollutkaan sama. Kanava sen sijaan oli. Kun ei ollut kuin yksi uutiskanava eikä kukaan muuta edes kaivannut.

Eeppistä vaihetta, uutisen syntymää, esiteltiin kartoilla ja ehkä myös muulla grafiikalla. Seurasi dramaattinen vaihe, jolloin toimittaja katosi kuvasta ja tapahtumien seuraajat vietiin, draaman kaarta samalla nostattaen, kuvien kautta dokumentoiden ja vakuuttaen fiktion olevankin faktaa.

Kuvien rajaukset olivat tarkoin harkittuja ohjauksessa. Kohteet pohdittu loppuun saakka ja haastateltava oli keskellä tapahtumia tai siltä sen ainakin tuli vaikuttaa. Oli ymmärrettävä, miten kyseessä oli todellinen ja uskottava uutinen. Ääni Pariisista ja Lontoosta oli kultivoitunut.

Draamasta lyyriseen suruun

Elokuva ufojen hyökkäyksestä Yhdysvalloissa oli niin toden tuntuinen että kansa ryntäsi kaduille ja Suomessakin radio teki murron. Tänään ufojen hyökkäys, edes televisiomme pääuutislähetyksessä, ei saisi aikaan erityistä paniikkia. Elokuvana se pitkästyttäisi ja saisi aikaan surffailua kanavalta seuraavalle. Veriset örkit ja vampyyrit, haudasta nousseet haamut, pitkästyttävät nekin.

Kauhun ja komedian raja on yhä vaikeammin kuvattavissa ja draaman kaari ei saisi koko ajan katketa surffailuun ja mainoksiin, netissä kymmeniin tarinankertojiin, juonettomiin.

Kun kyse oli onnettomuudesta, 1970-luvun draaman kaari muuttui myöhemmin lyyriseksi kerronnaksi, jossa kuvat olivat surumielisiä, kynttilöitä suosittiin ja ehkä musiikkia joka toi hartaan ja osaaottavan tunnelman kuin hautajaisissa kirkossa. Lyyristä vaihetta lähestyttiin myös toimittajan kysymyksin läheisiltä tylliin, miltäs nyt tuntuu?

Tämä sama draaman kaari siirtyi myös vaikkapa urheilukisoihin, joihin ensin valmistauduttiin koko urheilua seuraavan kansan toimesta valmentautumista seuraten ja eeppisesti ymmärtäen, kuinka jotain suurta on kohta tapahtumassa. Alkoivat keihäskarsinnat ja kisoja kohden kasautuva draaman kaari karsiutumiseen ja lyyriseen “miltäs nyt tuntuu”  tuttuun kysymykseen.

Lukkarin koulussa

Neljäntenä vaiheena uutinen siirtyi didaktiiviseen aikaamme, jolloin 1970-luvun telavision katsojalle annettiin ohjeet kertoen, mitä tästä tapahtumasta opimme. Se oli peritty vanhan koululaitoksemme kautta ja vaikutti jotenkin viisaalta ja hyödylliseltä. Yleisradion oli oltava jotenkin hyödyllinen.

Jos tätä tapaa käytettäisiin edelleen netissä, vastaus olisi “so fucking what?”  Tätä kieltä ei kuitenkaan käytetty vielä Kekkosen Suomessa vaan tuolloin juuri neljäs vaihe oli hartaan lyyrisen vaiheen jälkeen yhtä tärkeää kuin paluu kirkonmäeltä tai lukkarinkoulusta.

Jotain oli visapäisen kansan kalloon mennyt ja nyt kysyttiin mitä se voisi olla. Kysyjänä ja koko draaman kaaren rakentajana oli joukko toimittajia ja heidän kameroitaan.

Vanhan media-ajan iltarusko

Syntyi varhainen mediayhteiskunta ja mediaonnettomuudet, mediadraama,  mediavaalit, gallupdemokratia ja medioiden ohjaamat markkinat sekä talousmuoto, jossa kansa oli viety mukaan neljännen valtiomahdin virtuaalinäytelmään.

Suomessa opittiin ohjaustyö jopa muita paremmin ja saimme kameramiehemme ja ohjaajamme mukaan myös suurten monikansallisten tapahtumien televisiointiin olympialaisista alkaen. Spektaakkelin hallinta oli suomalainen tuote. Suomalaiset kun istuivat seitsemän kuukautta talvella pelkästään televisioittensa ääressä pimeässä maassaan. Joitain hieman parempaa oli keksittävä ja tuotava maailma olohuoneeseen.

Kukaan ei tätä 1970-luvun maailmaa kritisoinut ja se sai elää rauhassa aina 2000-luvun alkuun saakka. Suomalainen Nokia menestyi sekin kunnes synty internet ja sen myötä sosiaalinen kansalaismedia, sen talous ja strategia.

Mediaan sidottu kulttuuri

Mediasta oli tulossa jättimäinen järjestelmä, jolla ymmärrettiin koko viestintämme kenttää, myös fiktiota ja viihdeteollisuutta. Journalismilla tarkoitettiin muutakin kuin faktapohjaista yhteiskunnallista aineistoa viimeistään silloin, kun kuka tahansa esiintyi toimittajana kansalaismedian areenoilla.

Mediaan sidottu tuotanto ja tuotantokulttuuri vei mukanaan koko talouden ja yhteiskunnallisen myös sosiaalisen ja kulttuurisen käsityksemme sekä sen instituutiot. Myös kolme muuta valtiomahtiamme.

Journalismista tuli suurteollisuutta ja liiketoimintaa, yhteiskunnallista keskustelua ja lopulta demokraattiselle yhteiskunnalle välttämätön julkisuuden tila ja foorumi. Näin riippumatta siitä, mitä osaa yhteiskuntatodellisuudessa instituutio palveli. Se ei voinut edes piiloutua mediayhteiskunnan asettamilta vaatimuksilta joutumatta syvän paheksunnan kohteeksi.

Itseriittoinen kritiikki

Vielä 1970-luvulla journalismi edusti itse itseään omassa kritiikissään. Journalismilla olivat omat normit ja oma tapa hakea eettisiä ja moraalisia rajojaan. Journalismia tutkiva kritiikki oli hyve, jossa eettisiä normeja seurattiin tai ylläpidettiin kuten pappiskoulussa teologisessa tiedekunnassa.

Näin journalismia voitiin  jopa vertailla ja puhua hyvästä journalismista. Journalismilla ja sen kritiikillä haluttiin tarkoittaa Suomessa samaa asiaa kuin mediakritiikkiä, vaikka näin ei maailmalla ollutkaan. Suomessa journalismi oli sama asia kuten vaikkapa maantiedossa regionaalinen ja spatiaalinen tai politiikassa politics ja policy.

Vielä 1980-luvulla oli naistenlehtiä ja niiden hömppäjuttuja, joita pidettiin vähempiarvoisina kuin talousuutisia. Kesä oli mediahiljaista aikaa, koska poliitikot olivat lomalla ja maassa ei voinut tapahtua mitään, mistä tehdä narratiivinen kerronta ja saada sille neliportainen, aiemmin kuvaamani kaari alkaen eeppisestä “miksi näin“ kysymyksestä ja edeten draaman kaaren kuvaukseen “mitä nyt tapahtuu“ sekä jatkaen lyyriseen, surumieliseen loppunäytelmään kynttilöineen ennen didaktiivista “mitä me opimmekaan?” kronologisessa järjestyksessä sopuleitamme toimittajina liikutellen.

Sopuleiden aikaan

Vertikaalisen ja kronologisen, aikaan sidotun ja historiallisen järjestyksen rinnalla kulki maantieteellinen, korologinen ja horisontaalinen media maakuntalehtineen. Se toisti samaa STT:n ja Hesarin tarinaa ja syntyi maakuntahenget ja alueet, sepitteelliset tarinamme ja niiden ylläpitäjät, maakuntien satraapit,  joista kansallishenki oli merkittävin. Amerikkalainen pragmatismi oli kouluopetuksemme tärkein pedagoginen ohjenuora myös medioissamme ja maaseutu muuttui tylsäksi laatikkotalojen nykyiseksi museoksi päätien varrella.

Symbolit olivat maakuntakirjallisuuden ja lehdistön, poliittisen median, ylläpitämää marinadia yhdessä maakunnan muiden instituutioiden kanssa eläen. Vielä niinkin myöhään kuin 1990-luvulla kulki toimittajien sisäpiiriheitto kuinka on toimittaja ja taloustoimittajia kuten on nakkeja ja talousnakkeja.

Vielä 1970-luvulla kyse oli uutisten arvostuksesta ja maailmankuvasta. Aluksi mediaa ei pidetty osana todellisuutta vaan sen kuvaajana. Kun media yritti lopulta kuvata itseään siitä tuli fiktio fiktiosta eikä sellaista kukaan oikein uskonut tai ymmärtänyt simulointina. Suomessa tällainen Jaakobin paini oli kuitenkin mahdollista.

Kun journalismin idea alkoi selvitä sen kirjoittajille, samalla selvisi, kuinka se tappaa kokoa ajan moraalisia arvoja, epä-älyllistää ja massoittaa, pilaa koko eettisen ja moraalisen yhteiskuntamme.

Journalismin vaikutus demokraattiseen päätöksentekoon oli intellektuellia halveksivaa ja puhtaasti viihteellistä. Se teki myös politiikasta puhdasta viihdettä ja näytelmää. Samalla selvisi sekin kuinka länsi hallitsee medioita ja luo kovin omalaatuisen globaalin maailmankuvan.

Mediakratia, mediavalta, oli oikeus kritisoida muita mutta olla itse sen ulkopuolella. Journalismikritiikissä toimittajat kirjoittivat tutkijoina toisilleen kuten pappiskoulun dogmaatikot omassa tiedekunnassaan. Pappiskoulun kasvateilla oli sentään Raamattu ja Jumalan sana. Mediakoulun oppilailla ei ollut mitään.

Illuusioyhteiskunnan hybridi

Median intressiryhmät ovat omalaatuisia. Ne ovat taloudellisia, poliittisia ja joskus myös uskonnollisia. Yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat myös taustalla mutta melkoisen marginaalisina.

Journalismin kritiikin tavoitteena on yksinkertaisesti parempi journalismi. Aivan kuten kokin tavoitteena on parempi ruoka tai taksinkuljettajan parempi ajotaito. Taksin tapauksessa mukaan tulee myös palvelu ja ajetut kilometrit. Journalismin kohdalla parempi journalismi on täysin abstrakti käsite. Miten mitata polttomoottorin ja sähkömoottorin suorituskykyä samassa hybridiautossa?

Mediayhteiskunta oli tullut rakenneinnovaation kauteen ymmärtämättä miksi ja mitä siitä seuraa vanhalle mediayhteiskunnalle. Kukaan ei huomannut kysyä draaman ja tragedian jälkeen mitä me tästä opimme?

Kun uusi mediayhteiskunta illuusioyhteiskuntanamme alkoi näyttää kasvojaan, journalismi kohdalla alettiin puhua tavasta ylläpitää edes jotenkin yhteisesti ymmärrettävä puhetta ja arkijärkeä taistellen kuppikuntia ja byrokratisoitumista vastaan.

Kun mutkikas yhteiskunta muuttui toimittajalle liian vaikeaksi kuvata, selkeys peittyi kyyniseen vaiheeseen ja mukaan tulivat jälleen 1970-luvun gonzot ja näiden tapa ampua kaikkea mikä suinkin liikkui ja josta sai varmasti osumia ampuen ikään kuin katkaistulla pumppuhaulikolla.

Kumuloituva tieto ja poikkeamat – innovaatiot

Uudessa illuusioyhteiskunnassa syntyi hybridi, jonka kuvaaminen oli mahdotonta perinteisen kausaalisuhteen kautta. Ongelmien syy-seuraussuhteet kun eivät ole selviä ja yksiselitteisiä. Lisäksi niillä on taipumusta kumuloitua ja poikkeukset tuottavat residuaaleja, virhepoikkeamia. Virhepoikkeamat ovat innovaatioyhteiskunnan suuria löydöksiä. Media kadotti ne ja hukutti taloudellisen kasvumahdollisuuden.

Kun palaute tulee vuosien saatossa, reaaliaikainen media kadotti myös viisautensa ja alkoi tyhmentää ja yksinkertaistaa yhteiskuntaa. Se lisäsi vain löylyä pirstomalla kokonaisuudet ja synteesin osasiin ja lopulta muutamaan sanaan ja kuvaan. Näin lähestyttiin täydellistä idiotismia huutamalla kuitenkin viisauden perään. Siinä tyhjät tynnyrit kolisivat eniten.

Jokaisella ongelmalla on ristiriitaisia ratkaisuja ja sellaisia tavoitteita, jotka eivät palvele kaikkia. Näin yhteen asiaan kerrallaan keskittyvä mediayhteiskunnan journalismi kadotti kokonaan punaisen lankansa ymmärtämättä lainkaan muuttuneen paradigmaisen maailman luonnetta. Asioiden välinen riippuvuus jäi epäselväksi eikä sitä edes tunnistettu etsittäessä  vanhoja kausaalisia riippuvuussuhteita.

Kun aikaperspektiivi katosi, miljoonat tuottivat tietoaan samaan aikaan ja seuraten mitä sattuu tietoa olettaen kaiken liittyvän kaikkeen, nykyisyys sai valtavat mittasuhteet mutta menneisyys ja tuleva katosivat kokonaan.

Samalla kun arvot ja normit katosivat haettaessa yhtä oikeaa ratkaisua, syntyi sokeita pisteitä eikä ristiriitoja edes uskottu olevan.

Pappiskulu kasvatit eivät ymmärtäneet, mikä on 2000 miljoonan itsenäisen mediantuottajan maailma ja kuinka se prosessoi tietoa globaalisti tai paikallisesti.

Näin lopulta mikä tahansa oli yhtä oikea tai yhtä väärä ja eniten hyväksyntää sai tieto joka nostatti peukaloita eniten hyväksymisen merkiksi. Journalisti löysi paikkansa ja media totuutensa ja poliitikko äänestäjänsä, ilmoittaja asiakkaansa.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts