Onnittelut 125 -vuotiaalle Hesarille

Presidentti Niinistö arvostelee hallitusta ja puhuu mielikuvapolitiikasta, jossa asiat on ikään kuin tehty vaikkei mitään olekaan tapahtunut. Samaa puhuu entinen pääministeri Esko Aho, jonka aikana maa vietiin unioniin lyhyemmässä ajassa kun nykyisin saadaan aikaan sote -ratkaisu. Maata hallitsevat media-ajan mediapoliitikot, joista joku on syntynyt toimittajaksi, poliittiseksi broileriksi tai on mediasuvun jäsen ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasosen tapaan.

Mielensä pahoittaja

Tommy Lee Jones esitellään Helsingin Sanomissa näyttelijänä, joka on kuin Antti Litja suomalaisena mielensä pahoittajana. Siinä esitellään miestä, joka voisi olla myös Clint Eastwood muuttumassa westernsankarista vuosien myötä kohti petettyä vanhusta ja yrmeää konservatiivista eläkeläistä, miehenkörilästä. Kaikki muuttui lopulta eikä mitään jäänyt, kuten Aatos Erkon vuosina ja eläen suvussa, jota esitellään nyt Helsingin Sanomissa viikosta toiseen juhlien vanhenevaa printtimediaa ja sen yrmyilyä.

Mikä meni vikaan Eastwoodin ja Litjan, Tommy Lee Jonesin elämässä? Jones kertoo kuinka hänellä on isoäiti, äiti, vaimo, tytär ja jopa tyttärellä tyttöjä, joita hän rakastaa ja hän kuvittelee että he ovat naisia. Vika ei voi olla hänessä eikä Rambossa, joka saapuu Vietnamista ja kotiuduttuaan Yhdysvaltoihin panee sileäksi Forssan kokoisen hiljaisen ja taantuvan käpykylän ihan vain osoittaakseen olevansa olemassa ja osaavansa Vietnamissa oppimansa keinot selviytymiselle kiusaavien ihmisten kourissa lähtemättä karkuun.

Forssalainen mediaperheen kasvatti ministerinä kertoo, aivan oikein, kuinka hän on uuden sukupolven kasvatti. Siinä sukupuolella ei ole sitä merkitystä kuin yrmyilevän ja elokuvaksi muutetun mielensä pahoittajan elämässä. Uuden sukupolven poliitikko on raikas kuin länsituulen henkäys takavuosien itätuulten tai pohjoisesta puhaltavan viiman kynsissä. Hän voisi olla yhtä hyvin oppositiossa kuin hallituksessa moittien hallitusta saamattomuudesta, möläyttelyistä, ideologian puutteesta, Sauli Niinistön tapaan, mutta varoen mielensä pahoittajan yrmyä ilmettä.

Oli syntynyt käsite suomalaisuudesta Veikko Sinisalon lausuessa Jorma Etton runoa ja Urho Kekkosen sitä lainatessa. Runo oli lainauksen jälkeen niin hyvä että Ettoa alettiin kutsua yhden runon mieheksi. Sitä riskiä on Suomessa varottava. Paksuja kirjoja suomalaiset eivät lainaa ja lue ainakaan poliitikkoina. Se suojelee myös medioiltamme. Kun ne luetaan, aika on jo toinen ja lukijat Tommy Lee Jonesin kuvaamia naisia kolmannessa ja neljännessä polvessa hänen elämänsä synkistäneestä ajasta. Näin kävi toki myös Alksis Kivelle tai Mika Waltarille, kenelle tahansa mielensä pahoittaneelle.

Kun aloitat siitä mihin muut lopettavat, kirjoitat ja maalaat varmasti tuleville sukupolville, et omallesi, aikalaisillesi. Sama koskee tiedettä, sitä oikeaa ja todellista, luovaa ja samalla innovatiivista, totuudeksi muuttuvaa ja paradigman muuttuessa sekä elossa pysyvää että elossa pitävää aikamme tuotetta. Media ei sitä edusta. Se on aikalaisille tarkoitettua ja Helsingin Sanomat on aikansa tuote ja yrmyilyn aihe uudessa ajassa eläen. Lain laatijan olisi poliitikkona kyettävä näkemään myös ohi oman aikansa ja sitä Esko Ahon hallitus ei nähnyt. Rakennemuutosten tarvetta ei osattu arvioida ja sen Aho myös auliisti myönsi. Emuun ja Euroon  poliittisena valuuttana liittyvät ongelmat hän sen sijaan aavisti oppositiossa Paavo Lipposta varoittaen. Se ei auttanut silloin eikä auttaisi tänäänkään.

Suomalainen noidankehä

Sisäistä devalvaatiota haikaileva Suomi menee kilpailukykynsä perässä yhä syvempään taantumaan ja mielikuvapolitiikassa käsitteet ovat yhä ikävämpää kuultavaa. Kun palkkoja alennetaan pienenee myös kulutus, kotimarkkinat kärsivät ja työvoima vähenee, investoinnit katoavat.

Asuntolainojen halu hiipuu, rakentaminen kituu hometaloja korjaillen, asuntojen arvot laskevat nekin. Verotulot vähenevät niin kunnilta kuin valtiolta, julkista sektoria on pienennettävä, rakennemuutos on taas edessä tai verotuksen kiristäminen vuodesta toiseen. Eläkkeet alkavat pienetä nekin ja eläkeyhtiöillä on niilläkin vähemmän sijoitettavaa.

Luonnonvaroista puhuvat muistavat Talvivaaran, kaatopaikaksi muuttuneen kaivoksen, ja ovat hiljaa hekin ennen vaaleja. Ilmastomuutos etenee ja yhä enemmän ihmisiä jää syntymättä. Euroopan väkiluku on vain 5 % globaalista ja vanhukset ovat sen suurin kuluttajaryhmä.

Tommy Lee Jones on yhä kurttuisampi mielensä pahoittajana eikä voi sille mitään, että hänen rakastamansa naiset voivat huonosti hekin. Sylvester Stallonen osakkeiden ja kiinteistöjen arvoa osoittava käyrä muistuttaa hänen aivokäyräänsä ja hän katsoo parhaaksi palata viidakkoon ja pysyä myös siellä. Clint Eastwood nostaa verkkareitaan yhä ylemmäs yli rintakehänsä ja muistuttaa takavuosien Heikki Kinnusta kysellen maastamuuttajan perään “Onks Viljoo näkyny?”

Eurovuosien aitiopaikalla vaikuttanut Olli Rehn kertoo vuosistaan Euroopassa ja sen muutoksista. Vuoden 1995 Eurooppa oli hyvin toisenlainen tapaus kuin nyt, hän muistaa ja myönnän sen itsekin siellä välillä piipahtaen. Ei ole sama Eurooppa mutta ei ole sama myöskään Olli Rehn, viimeisin mielensä pahoittaja. Helsingin Sanomien juhlaliitteeseen tutustuen Eurooppa on myös Suomi ja Helsingin Sanomat ja ne ovat muuttunet rinnastusten ja mielikuvamme suurin vaikuttaja, sitä muokkaava, ei ole enää oma itsensä sekään.

Sinivalkoiselle lipulle eniten kannatusta

Media mielensä pahoittajana sähköisen median ja reaaliaikaisen talouden kourissa on näkyvin seurattava ja helpoin haastateltava. Se ei pääse karkuun ja myöntää pääkirjoituksessaan kuinka sanomatta jätetty sana ei ole vapaa. On oltava nöyrä totuuden edessä ja tiukka ulkopuolisen painostuksen alla myös silloin, kun painostaja omistaa median tai on sen tuote, mediayhteiskunnan lapsi. Sisältä katsoen maailma on erilainen kuin tarkkaillen sitä ulkopuolelta, mediatutkijana. Media ei voi sietää kritiikkiä, mediatutkimusta.

Mediastamme sote -hanke vaikuttaa aikuisten laatikkoleikiltä, jossa on palattu maakuntamalliin, 19 seutukuntaan ja turhiin yliopistollisiin jättialueisiin sekä noin 300-350 peruskuntaan kyläyhteisöineen. Syntyi Päivälehden tapainen 125 vuotta vanha hallintohimmeli. Puuttuvat vain otsikot “Bobrikovilla jättitulot – maksoi verot Venäjälle”, tai “Testaa oletko punainen vai valkoinen”, “Friedrich Karl HS:lle: “Missä on Suomi”. “Vaalikone avattu, nyt myös naisille”. “Päivälehti kysyi, sinivalkoinen lippu sai eniten kannatusta”. Media on nukkunut 125 vuotta ja vain tekniikka on vähän vaihtunut.

Kun tähän lisää homokeskustelumme ja kaivoskaupat, Putinin kiusaamisen ja hänen poistumisensa valtion päämiesten kokouksesta nukkumaan paremmin yönsä lennolla kohti Moskovaa, mielensä pahoittaja on päässyt finaaliin. Tämän ymmärtäminen jää lukijan tehtäväksi. Media pahoittelee sitä kuinka 125 vuotta takaperin tehtiin parempia juttuja. Asiat olivat vain pieniä eivätkä koko ajan tuhansien toimittajien työn alla.

Suomen itsenäisyydellä ei kannattanut aikanaan elämöidä, lehden omat lukijatkin alkoivat tappaa toisiaan, kirjoittaa myös aina valpas ja terävä-älyinen toimittaja Unto Hämäläinen. Vähälumisina talvina kivet kimpoilevat nastoineen renkaista ja tuulilaseja menee enemmän kuin koskaan aiemmin.

Monet ovat ilmastomuutoksen laskut ja seuraukset kun tarkkaan katsotaan ja mielemme pahoitetaan. Lumiraja on joulukuun lähestyessä nyt Sodankylän pohjoispuolella. Levillä lasketellaan tykkilumella ja verkot saavat olla huoletta järvessä. Vuosi takaperin Hämeessä soudeltiin vielä uudenvuoden aattona. Ja sitten tuli karppi joka oli suurempi kuin koskaan ja kenelläkään aiemmin. Koolla on sittenkin väliä, todettiin, mutta ei Hesarissa.

Helsingin Sanomien kriitikko

Vuosien saatossa minua on kutsuttu Helsingin Sanomien kriitikoksi. Sitä mitä rakastaa sitä myös kurittaa ja Helsingin Sanomat on minun rakkain kuritettava. Oikein hyvää 125 -vuotispäivää Hesarille, lukekaa sen mahtava juhlaliite tarkkaan, ottakaa se talteen. Opiskelkaa sen sanoma ulkoa kuten takavuosien Raamattu ja sen selityskirjat, Aku Ankkaakin paremmin.

Mieleenpainuvimmat kuvat ovat pikkukaupungista suuren kaupungin laidalla, Pikku Pietarin Pihasta, modernin ajan synnystä ja tieteensä kanssa painiskelevasta naisesta pohtien naisellisuuttaan. Tarina Sibeliuksesta sykähdyttää sekin siinä missä kaiken kivan kieltäminen, suurten juoksijoiden syntyminen. Paheiden pesä maalta katsottuna ja metropolipolitiikan alku.

Sodissa Hesari seisoi isämaan riveissä lähtemättä kritisoimaan omiamme, Armi Kuusela muutti naisihanteemme lopullisesti. Tulilahti oli kuvaus ensimmäisestä suomalaisesta ihmispedosta, koti muutti Kontulaan ja keski-ikä oli alle 20 vuotta. Elviksen kuolema ei Hesarin toimittajia liikuttanut mutta Kekkosen hautajaiset sitäkin näkyvämmin. Muutettiin mielikuvissamme Sailaksen aikaan ja kurjuuden kuvaukseen, jonka katkaisi Nokian ihme ja Hard Rock Hallelujah.

Tuli iso jytky ja loppu onkin sitten siitä seurannutta kerrontaa, jonka ymmärtäminen vaatii medianlukutaitoa ja Hesari siirtyi sekin lopulta nettiin ja tabloidikokoon. Siitä ei ole paljoa kerrottavaa pahoittamatta lehden mieltä ja sen lukijoiden narratiiviseen kerrontaan rakastunutta, onomatopoeettisen kielemme ytimen ymmärrystä samalla myös suvuttomana kielenämme.

Ruotsalaisilla on han, hon ja hen, meillä on nyt vain tämä ravikansa hyvin tunnistama tölttiraviinkin kykenevä hevosemme, islanninhevosen oloinen ja viikinkikasalle tyypillinen yhden suvun kielemme. Siinä kahdesta opitusta askellustavasta tulee lopulta yksi ja sama taloudellinen tapa liikkua, töltti. Se, että vene on myös kirkkovene ja sen veronmaksajat luostarilaitoksen asukkaita, jäi lehdeltä kokonaan huomaamatta. Maan historia oli muutakin kuin Ruotsista ja lännestä kirjattua narratiivista kerrontaa. Muutos tapahtui kun vene hukkui Kallaveteen juhannuspäivänä vuonna 1850. Persusta tuli Mikael Agricolan kielessä viinikuurna ja Graalin maljasta sen pyhä jatke. Joku ymmärsi sen heti, toinen ei koskaan.

Virhe syveni kun lokaalista ja Euroopasta tuli reaalaikainen ja globaali. Länsituuli muutti kerronnan koko ajan unohtaen, kuinka aurinko nousee sittenkin idästä ja hereillä ovat ensin Aasian kansat ja vasta viimeisenä ihmiset lännessä ja Kaliforniassa. Se on uudessa reaaliaikaisessa robottien ohjaamassa taloudessa omituisen vaikea ymmärrettävä mielensä pahoittajalle. Oikein hyvää syntymäpäivää 16.11.2014, valvomisen sunnuntaina. Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee.

 

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts