Lasitaiteilija ja etenkin lasilinnuistaan tunnettu professori Oiva Toikka on kuollut. Toikka tunnettiin toki paljon muustakin kuin linnuistaan. Hän oli suomalaisen taidelasin käsittelijänä nero jonka jättämä perintö on haastava myös monessa muussakin kuin pelkän lasin käsittelyssä.
Omalla kohdallani Oiva Toikka oli merkittävä innostaja myös ekologisen klusterin ja klusteritaiteen synnyssä sekä innovaatiopolitiikan käden taitojen esittelijä. Hän oli nuutajärveläisenä yhtäällä paikallinen ja samaan aikaan globaali käsite myös taidetta ja tiedettä yhdistettäessä.
Oivan rohkeus oli tarttuva ilmiönä ja sellaisena lahja, jonka harva meistä omistaa. Häntä jäljiteltiin ja haettiin muotokieltä, jonka sanoma oli yhtäällä 1960- ja 1970-luvun lasitaiteemme suurissa vuosikymmenissä mutta samalla myös muotoilussa, jossa lasin tarjoamat elementit oli mahdollista yhdistää tieteen kieleen ja myös väreihin, digiajan muuttuessa kohti uutta vaihetta ja valon myötä avautuvaan uuteen teknologiaamme.
Sen kielen perusta oli luonnosta haettua ja sen Oiva hallitsi ilman alan koulutusta. Oiva Toikan myötä historiaan siirtyy samalla aika, jossa suomalaiset olivat maailmalla ehdotonta kärkeä myös sellaisen kielen käytössä, joka edellytti tieteen ja taiteen rapainpitojen yhdistämistä. Myöhemmin, digiajan myötä, tietokoneen tarjoaman megadatan ansioista tämä kieli siirtyi myös puhtaasti uudeksi esteettiseksi kokemukseksemme arjen elämässä ja usein huomaamattamme siitä ideamme hankkien.
Eniten tästä kertoo Oivan poismenosta viestivä ajankohta, toinen pääsiäispäivä. Kyse oli hyvin poikkeavasta ja suuresta ihmisestä. Läpikuultava lasi tarjosi sellaisen ylimääräisen ulottuvuuden, elementin, johon muut veistotaiteen tai kuvataiteen keinot eivät kyenneet.
Hänen taiteensa ei ole kuollut. Taiteilijoissa on se hieno puoli, että heidän työnsä jatkaa elämäänsä. Toikka teki aivan uskomattoman taitelijauran, galleristi Carl Forsblom luonnehtii professori Oiva Toikan pitkää uraa.
Englantilainen taidehistorioitsija Jack Dawson on arvioinut, että Toikkaa tuntui ajavan eteenpäin vapaa ja riehakas mielikuvitus, joka ei piitannut sen enempää rajoista ja vaaroista kuin esteettisestä johdonmukaisuudestakaan.
– Luonto on minulle loputon inspiraation lähde, ja lasi luonnollisena materiaalina sen parhaita tulkkeja, Toikka linjasi.
Toikan mielestä linnun sulavat muodot soveltuvat hyvin lasille. Lasissa on hänen mukaansa samaa hohtoa kuin lintujen höyhenpeitteessä, ja lasin väriskaala on yhtä mielikuvituksellinen kuin lintujen.
Toikka ( s. 1931) nimitettiin vuonna 1993 Suomen valtion taiteilijaprofessoriksi. Hän oli yksi Suomen merkittävimmistä lasitaiteilijoista.
Toikka on työskennellyt muotoilijana Arabialle ja Marimekolle. Hän on toiminut myös lavastajana ja puvustajana oopperalle ja teattereille muun muassa Helsingissä.
Vuonna 1963 hän tuli Nuutajärven Lasin palvelukseen ja on siellä luonut sekä lasiveistoksia että käyttölasia. Monet hänen lasisarjoistaan ovat myös kansainvälisesti merkittäviä.