Millainen on kuntasi narratiivinen kertomus ja imago?

Kuntavaalit lähestyvät ja monet kunnat ovat tuottaneet itsestään ulkoisen tai sisäisen yrityskuvankin. Imago on tarkoituksella kuntakartalla erottuva ja kunnanjohtajan työ nykyisin kunnan vaakunaa kiillottava. Kun sote vie mukanaan kuntien tehtävistä sen merkittävimmän, yhä enemmän kuntapoliitikot joutuvat paneutumaan juuri kuntansa narratiiviseen kertomukseen, imagotutkijoiden ja mainostoimistojen tekemiin mielikuviin kunnistamme.

Mitä vaaleihin osallistuva haluaa kertoa kunnastaan ja itsestään kunnan vaakunan kiillottajana? Kuntapoliitikot eivät ole parlamentaarikkoja ensinkään eduskunnassa, jossa hallituksella on oppositiokin. Kaikki valitut valtuutetut ovat samassa veneessä ja soutavat samaan suuntaankin. Veneen painolasti on vain paljon köykäisempi sen jälkeen, kun maakunnat ottavat ja kantavat valtaosan aiemmasta kuormasta. Maakunnan keskus hoitaa aiemmasta budjetistakin valtaosan. Uudet valtuutetut hoitavat yhä vähäisempää tehtävää ja pääosin juuri mielkuvaa kotiseudustaan ja sen menestymisestä narratiivisessa kerronnassa pienistä kunnistamme.

Mitä sitten tällä narratiolla tarkoitetaan? Kirjoittaessani muistelmiani esittelin sen ja samalla myös sosiaalisen pääomamme useamman tutkijan kautta sitä avaten. Aiemmin vuonna 2016 kirjoitin aiheesta niin ikään bloginani. Se ei ole sama kirjoitus, jonka muistelmistani voi lukea. Lisäksi muistelmiini on myöhemmin lisätty suuri määrä taidetta ja kuvitusta, joka lisää sen narratiivista luettavuutta (Cluster art and Art of Clusters 70 years). Käsitteet ovat jo vuosikymmeniä sitten kirjoittamastani manifestista ja se on siten ikäiseni ihmisen maailmankuvaa tulkitsevakin. Täytän 70 vuotta heinäkuussa suomalaisen kuvataiteen lipustuspäivänä.

Kuvataiteitten (Cluster art) narratio on hyvin avoin ja antaa mahdollisuuden tulkita vaikkapa omia mieltymyksiään kirjaa lukevan oman kuvataidekäsityksen kautta. Sehän ei ole meillä likimainkaan sama kaikilla saati kulttuurien rajoja ylittäen. Narratio on siten siinä mahdollisimman kulttuuriystävällinen ja globaalisti avoin.

Lainaan suoraan tekstistäni toukokuulta 2016. Jörn Donnerin muistelmakirjaa ja siitä hänen sanomaansa mukaillen, itseään saa lainata. Minä kuitenkin kerron näin tapahtuvan. Donner ei sitä muistelmissaan tehnyt. Sekin liittyy tapaamme ymmärtää narratio ja sen luonne. Donner käsitteli tekstejä toisin kuin minä tutkijana. Minua sitovat tieteen säännöt, toisin kuin sellaista kirjoittajaa, jolla vastaavaa koulusta normistoineen ei ole rasitteenaan. Ilman tieteen asettamia rajoja tekstin tuottaminen on varmasti helpompaa niin sosiaalisessa mediassa kuin Donnerin kirjoissakin.

On 16 May, 2016, Matti luostarinen

Kiinassa käydään läpi mennyttä maailmaa ja Maon aikaa kriittisesti. Se on ollut julmaa aikaa. Suomessa suurin pelon aihe on nuori karhu. Koko maa herätetään hälytyksin karhujahtiin. Miksi ei varoiteta kapakasta poistuvista ja ratin taakse itsensä kampeavista juopoista. Yleinen hälytys soisi ja piippaisi koko ajan ja koko touhun lapsellisuus tulisi ymmärretyksi.

Meillä on todellisia uhkia ja sitten kuvitteellisia ja lapsenmielisille tarkoitettuja narratiivisia kertomuksia. Narratiivinen on käsite, jota nyt opetetaan suomalaisille medioissamme. Olisi tullut opettaa kansakoulussa. Media kun on tulvillaan narratiivista kerrontaa ja siis pääsääntöisesti täyttä puppua, politiikassa populismia. Eniten sitä on politiikan, kulttuurin ja urheilun sivuilla. Vähiten nekrologeissa ja kuolinilmoituksissa.

Aikamme tärkein ilmiö

Narratiivinen kertomus on aikamme ilmiö ja uusi käsite monelle. Itse olen käynyt tätä narratiivista kerrontaa läpi tutkijana. Seurannut erilaisia narratiivisia kertomuksia ihmisiä, tuhnsittain, haastetelleen yli neljän vuosikymmenen ajan. Yleensä ne ovat samansuuntaisia samoilla seuduilla mutta aina löytyy poikkeus ja myös poikkeuksen poikkeus. Ja ne kiinnostavat, residuaalit, virhepoikkeamat yleisestä narratiivisesta kielestä. Niiden takaa kun löytyy aina sellaista, jota salataan, pelätään, mediat kavahtavat, puolueet vaikenevat ja usein se johtaa uuteen sosiaaliseen innovaatioon.

Sen teurastukseen, pois pyyhkimiseen, kun on käytetty luvattomia keinoja, rikoksia ja niiden peittelyä. Petosta petoksen päälle. Jos organisaatio on hierarkinen, tai yhteisön yhdessäolo-organisaatio, yhden polun tavoittaminen auttaa löytämään koko rakenteen, koko rötöstelevän kulttuurin trauman. Terroristit varovat tätä ja toimivat toisistaan usein tietämättä. Maon Kiinassa toimittiin näin. Lopulta terroristit ovat toistensa kimpussa. Nykyisin välinein tätä prosessia voi nopeuttaa. Elämme globaalissa maailmassa, jossa yksi asia on muita tärkeämpi ja Suomessa erityisen tärkeä narratiivinen seurattava.

Narratiivinen tutkimus

Narratiivisessa tutkimuksessa ihmisten toiminnan ja ilmiöiden merkitykset nähdään rakentuvan erilaisissa kertomuksissa, joiden tutkiminen on siksi tärkeää tai sellaiseksi koettu. Jotkut tutkivat kuitenkin virhepoikkeamia, sivupolkua ja residuaaleja. Kuulun heihin hylkäämättä kuitenkaan samalla pääpolkujamme. Joskus nämä poikkeamat ovat erityisen tärkeitä tieteellemme.

Wikipediassa on esitetty narratiivisen tutkimuksen kehä. Tosin ei täydellisenä.

Narratiivi tarkoittaa kertomusta. Narratiivisessa tutkimusstrategiassa ollaan kiinnostuneita siitä, millaisia kertomuksia tutkimuskohteesta kerrotaan tai millaisena kertomuksena tutkimuskohde on olemassa kulttuurissa tai yhteiskunnassa. Strategian perustana on kielen ja kielenkäytön näkeminen ensisijaisena merkitysten tuottamisessa. Se on siis lähellä hermeneutiikka filosofiana.

On muitakin kuin puhuttu kieli ja tämä on nykyisin tärkeää tutkimukselle. Se etenee nyt hurjalla vauhdilla ja muuttaa narratiivista tarinaa sisältä käsin. Näin uusi sukupolvi ei ole aina vanhan narratiivisen tarinankerronnan vankina. Se turhauttaa ikääntyneitä ja saa aikaan yhä enemmän residuaaleja, käyttäytymisen virheitä ja virhepoikkeamia.

Narratologia viittaa hyvin laajaan ja monialaiseen tutkimukseen ja tieteeseen. Se on nyt erityisen pinnalla kiitos sosiaalisen median, hybridiyhteiskunnan sekä kyberrakenteiden käyttämän vallan. Kun seuraavat vaalit tulevat, niiden järjestäminen on aiempaa vaikeampaa. Poliittiset liikkeemme kun ovat hajallaan ja hakevat koko ajan uutta sisältöä, narratiota, syntyneessä kriisissään. Institutionaaliset kriisit ovat aina muita ongelmia suurempia.

Kaikki alkaa kertomuksesta

Narratiivi (lat. narrare) tarkoittaa kertomusta. Narratiivi voi olla suullinen tai kirjallinen, mutta laajassa mielessä narratiiveina voidaan pitää myös mainoksia ja elokuvia, koko mediayhteiskunnan tuotteista syntyvää yhteiskuntaa. Narratiivilla on alku, keskikohta ja loppu. Hyvä narratiivi on juonellisesti eheä, olkoonkin, että se voi olla myös hyvin polveileva ja tulkinnallisesti koko ajan monikerroksisempi. Kirjassani “Arctic Babylon 2011” on yhdistetty kolmen eri kirjani narratiivit yhdeksi ja samalla neljänneksi tarinaksi. Jos sen luki toistamiseen kahteen kertaan, tarina muuttui. Yksi narraatioista kun avasi muita kertomuksia. Tämä kokeiluni oli varmaan ensimmäinen tällainen kirja suomalaisten luettavaksi.

Keskeistä narratiiville on se, että tapahtumat järjestyvät ajallisesti peräkkäin, vaikka tapahtumien järjestyksen ei tarvitse olla kronologinen. Narratiivin kertojan tulee ottaa lukija huomioon ja kertomus on kerrottava siten, että se muodostaa selkeän kokonaisuuden lukijan mielessä. Hyvä narratiivi on ymmärrettävä mutta samalla myös eri tavalla lukukokemuksensa hakevia samaan aikaan palveleva. Jo pelkästään oppimiemme sanojen määrissä on valtavia eroja. Populisti poliitikona käyttää muutamia avainsanoja, lyhyitä lauseita ja toistaa niitä yhtenään. Toki näin tekee myös moni menestyvä viihdekirjailija ja liki jokainen toimittaja. Ihminen ei tahdo päästä irti narratiivisesta rakenteestaan. Se on kiinni oppimisgeeneissämme ja ne sulkeutuvat varhain lapsena.

Vuorelman neljä kategoriaa

Johanna Vuorelma on jäsentänyt kirjoituksessaan narratiivisen neljään kategoriaan. Niitä voisi olla enemmänkin ja paremmin ymmärrettäviä käyttäen narratiivista psykologiaa tukena. Lisäksi nämä kategoriat ovat nykyisin sisäkkäisiä ja monelle jopa oma narratiivinen kudelma vaikeasti hahmotettava. Siis hybridi, joka on kokijalleen liian vaikea ymmärrettävä ilman tukea ilmiön jäsentelyssä. Se selittämiseen voi käyttää vaikkapa ylimääräistä “kirjaa” kolmen muun kirjan tukena (vrt. Arctic Babylon 2011) huolehtien kuitenkin sen kuuluvan samaan juonelliseen kokonaisuuteen.

Elämme liian monen kategorian hybridissä ja meitä pommitetaan tarkoituksella sekoittaen narratiivisen minämme omaelämänkerrallinen kansalliseen ja globaaliin sekä virtuaaliseen narratiiviin. Trollit sotkevat näitä siinä missä sosaalisen median, minkä tahansa median, monet vallakäyttäjät. Näin meillä ei ole enää omaa kertomusta vaan muiden tekemä ja olemme ikään kuin aivopestyjä ja vailla omaa identiteettiämme. Trollit tekevät tätä myyräntyötä siinä missä mainostoimistotkin.

Ensimmäisenä ovat omaelämäkerralliset narratiivit. Tämä lähestymistapa painottaa ”oman äänen” tärkeyttä. Ääni voi kuulua joko tutkimuskohteelle tai tutkijalle – tai molemmille. Erityisesti vähemmistöille ja niille ryhmille, joiden ääni ei ole perinteisesti kuulunut valtavirtaisessa tutkimuksessa, halutaan antaa ääni. Suomessa ja Euroopassa tämä ääni on kokonaan muuta kuin Kiinassa tai Yhdysvalloissa. Kaupungeissa toinen kuin maaseudulla jne. Näin käsite ja manifestini “Cluster art and Art of Clusters” on mm. tätä etenkin suomalaista ongelmaamme avaava.

Narratiivin kertoja voi olla lapsisotilas, afroamerikkalainen aktivisti tai köyhä maanviljelijä. Myös he ovat kansainvälisten suhteiden toimijoita, siinä missä valtiot ja kansainväliset järjestötkin. Näin puurot ja vellit menevät sekaisin ja oma identiteetti syntyy kokonaan muualla kuin korviemme välissä takavuosien niukassa mediaympäristössä eläneenä.

Catharine MacKinnon on kritisoinut lähestymistapaa siitä, että se tavoitteensa vastaisesti entisestään marginalisoi niitä ryhmiä, joiden narratiiveja kerätään moniäänisyyden nimissä. Väitteessä om vinha perä ja se on osa ikävää segregaatiota samalla. Jotkut viisaat poliitikot ovat tähän ilmiöön myös Suomessa havahtuneet väitellenkin juuri kielitieteissämme. Jussi Halla-aho on tyypillinen suomalainen poliitikko, jonka tausta on kokonaan toinen kuin hänen kilpailijoillaan.

MacKinnonin mukaan vallitsevien toimijoiden tarinoita ei kutsuta narratiiveiksi. Niistä on tullut sosiaalista todellisuutta. Afrikkalaisella maanviljelijällä on narratiivi omasta elämästään ja washingtonilaisen ajatushautomon johtajalla puolestaan todellisuutta edustava näkemys Yhdysvaltojen tulevaisuudesta. Inklusiivinen lähestymistapa johtaakin vallitsevan valta-aseman vahvistumiseen. Ilmiö on luonnollinen, mutta harvoin sitä ajatellaan oman maan, maakunnan, kunnan tai kylän kohdalla syntyvänä narrationa ja lähiyhteisön identiteettinä. Maailma on vain se miltä se lähiympäristössä lapsena näyttää ja oppimisgeenimme sulkevat sisäänsä.

Toinen omaelämäkerrallisen narratiivinen traditio liittyy tutkijan oman äänen löytämiseen. Tässä traditiossa lähtökohtana on, että perinteisesti kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on pyritty hiljentämään tutkijan oma ääni, mikä on ongelmallista.

Tutkijan kokemukset ja tausta vaikuttavat kuitenkin olennaisella tavalla tutkimuksen syntyyn ja sisältöön. Omaelämänkerrallinen kirjoittaminen – heittäytyminen aiheeseen koko persoonalla – voi avata aihetta aivan uudella tavalla. Ilmiö on tuttu jo Kreikan filosofien ajalta ja sitä lähestyttiin silloin varoen liioittelemasta omaa ääntä ohi koulukuntaisen narraation. Yliopistot ovat täynnä koulukuntaista ajattelua ja sen tuottamaa valmista narratiivista kertomustamme. Löydämme aina samat luut uudelleen, joita olemme itse kampusalueellemme piilottaneet vuosisatojen ajan.

Tieteissä on aktiivisesti pyritty ottamaan etäisyyttä omaan tutkimukseen. Kirjoitetaan siitä, mitä tämä tutkimus osoittaa, eikä siitä, mitä minä tutkijana osoitan. Omaelämäkerrallinen lähestymistapa narratiiveihin pyrkii eroon tästä. Käytännössä tämä on kuitenkin pääsääntöisesti itsepetosta ja harhaa.
Todellisuus kun on meille aina narratiivia ja se on hyvä myöntää ja käyttää yhtenä tutkimusmetodina ja hakien samalla poikkitieteistä koulutusta. Se on lopulta ainut keino päästä irti näistä tieteenalojen omista harhoista ja niiden ylläpidosta osana omaa urakehitystäkin. Tiedeyhteisöhän muistuttaa poliittista liikettä palkiten juuri oman harhan ja narration tukijoitaan.

Narratiivin myöntävä elämä

Toinen lähestymistapa narratiiveihin lähtee siitä, että hahmotamme todellisuutta narratiivien kautta. Ihmismieli tekee kaoottista todellisuutta ymmärrettäväksi kertomalla siitä tarinoita, jotka rakentuvat juoneen sopivista tapahtumista. Pääsääntöisesti lähtöhetki ja tapahtuma voi olla kaoottisessa maailmasa liki mikä tahansa. Tämä on tuttua vaikkapa oikeudessa, jossa tapaus on rajattava alkaneeksi jostakin ja johtaneen johonkin rajattuun narratioon. Kirjassasni Arctic Babylon eroava pariskunta käynnistää tapaamisensa sairaalassa kompastumiseen käpyyn, käpytikkaan ja Adidas merkkisiin lenkkitossuihin. Ilman niitä tapahtumasarja ei olisi ollut mahdollista, eikä olisi avioliittoa, lapsia joiden huoltajuudesta riidellä.

Olennaisinta on, että narratiivit eivät ole tietoista strategisointia tai oman äänen tuomista esiin vaan tapamme elää. Yksilöiden ja yhteisöjen identiteetit rakentuvat narratiivien varaan. Tämä on syytä oivaltaa etenkin nyt kun narratiiveja syntyy virtuaalisen todellisuuden varaan ja niitä manipuloidaan tarkoituksella.

Niinpä esimerkkinä vaikkapa kansainvälisten suhteiden tutkijan tehtävänä on tällöin osoittaa, millaisten diskursiivisten rakenteiden varassa valtioidentiteetit ja suurvaltaoletukset roikkuvat, ja kuinka niitä horjutetaan.

Kysymys ei ole siitä, miksi valtioilla on narratiiveja, vaan siitä, miten ne toimivat ja minkälaisia vaikutuksia niillä on kansainvälisessä järjestelmässä. Narratiivit aloittavat sotia, mutta ne luovat myös toimivat puitteet kansainväliselle yhteistyölle. Niitä ei kuitenkaan pidä sotkea omaan identiteettiin ja antaa yksilön kasvoja silloinkaan, kun kun hän on Barack Obama tai Putin, Mao Kiinassa.

Siksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen tulisi ottaa narratiivit tosissaan.
Narratiivi on strategiaa, jossa maailman politiikka kietoutuu yksilön elämään ja saa sieltä viisuvoittonsa tai Nobelilla palkitun romaanin.

Valtaa tukeva narratiivi

Narratiivinen käänne kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa viittaa myös siihen, että poliittiset toimijat tietoisesti luovat valta-asemaansa tai päämääriä edistäviä narratiiveja. Tutkijat puhuvat mobilisoivista narratiiveista tai tapahtumien poliittisesta manipuloinnista ja strategisesta kehystämisestä. Monet sodat ja rutot ovat levinneet ja lopulta päättyneet tällaisten poliittisten ja taloudellisten narratioiden ketjuinamme.

Poliitikot ovat tällöin niin sanottuja narratiiviyrittäjiä (narrative entrepreneurs), joiden tarkoituksena on kääntää julkinen keskustelu ajamansa uudistuksen taakse. Tutkijan tehtävänä on osoittaa, millä tavalla esimerkiksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa luodaan uhkakuvia tai minkälaisia narratiiveja löytyy Euroopan unionin ulkosuhteissa. Näin tutkija rajaa itsensä narratiivisen maailman ulkopuoliseksi hahmoksi ja tekee virheen muuttuessaan jumalhahmoksi. Sama pätee politiikkoon, joka ei ymmärrä olevansa osa kertomusta populistisena hahmona, usein myös koomisena. Toimittaja tätä raportoiden on narreista koomisin.

Poliittiset toimijat ovat yhä taitavampia narratiiviyrittäjiä, joten strategisesti suunniteltujen narratiivien tekeminen näkyväksi on todellinen vastavoima hegemoniselle valtapolitiikalle,kirjoittaa Johanna Vuorelma ja liioittelee poliitikon roolia oman aikamme yhteiskunnassa. Narration merkitys oman identiteettimme synnyssä on niin valtava, ettemme tahdo ymmärtää sen merkitystä demokraattisen yhteiskuntakoneiston ja korporaatioiden synnyssä. Rajaamme sen sielläkin oman ymmärryksemme ja siis narration tasolle.

Jos edellinen lähestymistapa lähtee siitä, että emme voi elää ilman narratiiveja, tässä lähestymistavassa olemme niiden uhreja.
Näin narratiivi on myös metodi mutta erittäin petollinen, ellei hyväksy omaa identiteettiään ja narratiota sen synnyssä.

Geneettinen koodisto taustalla

Neljäs tapa hahmottaa narratiivi, Johanna Vuorelman tapaan, ja etenkin kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa, on käsitellä sitä tutkimusmetodina. Pääpaino on tällä kertaa narratiivin rakenteissa paremminkin kuin käyttövoimassa.

Tutkijat ovat kiinnostuneita siitä, mikä narratiivi lopulta on. Jos narratiivi on sama asia kuin tarina tai diskurssi, miksi edes käyttää koko termiä?

Narratiivi on toisin sanoen tulkintaväline, joka koostuu tietyistä rakenteista. Narratiivilla on tietyt kriteerit. Yksinkertaisimmillaan narratiivista puhutaan silloin, kun tekstistä on löydettävissä alku, keskiosa ja loppu, toteaa Vuorelma ja oikaisee oleellisen eli kielen osana hermeneuttista elämäämme. Kielen synty on vain kovin lyhyt kausi geneettistä taustaamme. Tutkija, joka ei tätä oivalla ja käytä metodeissaan, on varmasti harhapoluilla.

Digikielemme ja algoritmit, robotiikka, on kokonaan muuta kuin Vuorelman kokema kielellinen harha. Se kun juuri käynnisti paradigmaisen muutoksen, jossa niin paikka- kuin aikatieteetkin joudutiin korjaamaan. Ihmistieteet ja luonnontieteet olivat käyneet turhaan suuret tiedesotansakin.

Narratiivinen tutkimus ja kerronta medioissamme on tapahtumien juonellistamista, ketjuttamista tai arvottamista. Narratiivi antaa työkalun tekstin rakenteiden avaamiseen ja analysoimiseen mutta myös sisällön elämällemme. Hyvä kirja jää eloon ja oikein hyvä pitää meitä elossa. Kehnot kirjat unohtuvat hetkessä. Toki sama pätee elokuvaan tai musiikkiin.

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentän hahmottaminen eri käänteiden kautta parhaimmillaan selkeyttää vaikeasti hallittavaa artikkeleiden ja akateemisten puheenvuorojen sekamelskaa, kirjoittaa Vuorelma ja on oikeassa. Hän jättää vain puheenvuronsa kesken. Hän ei kerro, mitä siitä seuraa ja mitä tämän jälkeen olisi tehtävä.

Tämä sekamelska kun on myös tapa luoda tai vahvistaa alan hallitsevia rakenteita ja toimijoita esittämällä joidenkin tutkijoiden ja julkaisujen artikkelit käänteentekevinä. Käänteet sattuvat tapahtumaan aina samoissa julkaisuissa. Tämäkin pitää paikkansa ja liittyy pikemminkin geneettiseen koodistoomme kuin sosiaaliseen pääomaan tai muistiin, normistoon tai moraaliin.

Voikin sanoa, että narratiivinen käänne on jo itsessään narratiivi tai oikeammin se on sisään kirjattu koodisto ja geneettinen silta. Ymmärrämme ja hyväksymme sen etologiassa mutta ihmisen kohdalla alamme tutkia ikään kuin geeneistään poikkeavaa nisäkästä hakien. Sellainen on mahdotonta eikä siihen pidä uhrata aikaansa.

Narratiivisen kerronnan voi nähdä osana laajempaa tarinaa kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentästä. Se on myös yksi tulkintamalli kaoottisesta akateemisesta todellisuudesta. Tämän lisäksi termiä voi käyttää strategisesti oman tutkimuksen kehystämiseen tieteenalan keskiöön. Olettaen, että keskiössä majailee saman narraation sisäistäneistä kollegoja, ja myös perimä on kunnossa.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts