Avoin haava ja maabrändin pilaajat.

Avoin haava ja maabrändin pilaajat.

Vuosi 2010 oli taitekohta rakentaa suomalaista maabrändiä, muuttaen se kohti uutta Cluster art and Art of Custers -aikaa. Samalla edessä oli hybridivaihe, jonka ohimenoa odotellen sekä kirjoille ja blogeille, esseille, kuvataiteellemme, jäi vuosikymmen aikaa muuttaa paradigmaisesti vaihtuvan maailmankuvamme mieleiseksemme.

Kirjoitin tuolloin ja maalasin sekä veistin noudattaen niitä oppeja joita poikkitieteinen koulutukseni ja maailmalta hankitut välineet kokemuksineen olivat kartuttaneet.  

Alku oli verkosto- ja klusterirakenteiden globaalia kokoamista digiajan tarjoamin menetelmin mutta jatko tapahtui yksin ja ilman apua. Yksin kun etenet nopeammin mutta yhdessä jaksat pidemmälle, pitää kyllä paikkansa mutta ei oikein sovi sellaiseen tieteen ja taiteen klusteriin, jossa et voi paeta poikkitieteisenä prosessina monitieteiseen tai tieteiden väliseen yhteistyöhön.

Näin joudut hoitamaan myös oman koulutuksesi yksin ja ylittämällä siinä rajoja, joita aiemmin pidettiin liki mahdottomana. Tieteiden väliset sodat, ”Big Sciece War”, kuvaavat miten vaikeaa se voi olla silloin kun kyseessä on monikulttuurinen prosessi sekä luonnontieteiden laboratorioiden yhdistäminen ihmis- ja kulttuuritieteiden välineistöön sekä maailmankuvaan. Sitäkin uskaliaampaa on ylittää rajoja, jotka ovat osa sosiaalista pääomaamme ja sen muistia. Pelkkä filosofia ei siinä nykyisin riitä.    

Yritän avata tätä prosessia marraskuussa 2010 kirjoittamallani kahdella peräkkäisellä esseelläni. Työ oli tuolloin voimakkaimmassa vaiheessaan ja suuret miljoonia ihmisiä koskevat aineistot nekin tietokoneen jalostamassa muodossa. Se oli hyvin tuotteliaista aikaa ja jatkui yli koko vuosikymmenen. Samalla irtauduin tuolloin tyystin perinteisestä työrutiinista, hallinnosta, koulutuksesta, kokouksista, rahoituksen hausta ja raportoinnista, kongressivierailustani jne. jne.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Liskonaisesta lintumieheen tai päinvastoin

Sukupuolikortilla lyödään miehiä ja vääränlaisia naisia, kirjoittaa sosiaalipsykologi Katriina Järvinen Helsingin Sanomien sunnuntaidepatissa (HS 28.11). Suomessa ihmisten on nyt vaikea tietää, koska on oltava “sukupuolisensitiivinen” ja koska “sukupuolineutraali“. Miehet käyttävät omissa verkostoissaan valtaa toisiinsa, sulkevat vähänkin uutta maailmaa mukanaan tuovat ulkopuolelle, ja vielä enemmän heitä hakataan päihin niin kotona kuin työelämässä naisten toimesta, arvelee myös antropologina tutuksi tullut Järvinen. Onneksi hän on samalla kirjoittajana nainen. Osa naisista on erityisen ärhäköitä myös omilleen ja etenkin perinteisille arvoille omistautuva, kodista ja lapsista puhuva nainen on tänään heikoilla. Hän joka taatusti tässä pelissä häviää on lapsi, kertoo vihainen kirjoittaja. Juuri siksi joku lähes 20 puolueestamme ottaa ajaakseen perheen asiaa; kodin, isänmaan ja uskonnon.

Totalitaarinen valtioko?

Historioitsija Mikko Laakso (HS 28.11) jatkaa professori Risto Heiskalan (HS 15.11) käynnistämää keskustelua yhteiskunnasta, joka muistuttaa masentavaa 1970-luvun suomettumisen tunkkaisen ajan elämää. Uuden mallin ja paradigman havainneet toisinajattelijat on työnnetty marginaaliin, heille jää lähinnä vain viihteellinen pohtijan tehtävä, ja valtaa käyttää yhden suunnan politiikka, jossa kaikki suurimmat puolueemme ovat mukana. Poliittis-ideologisessa elämässä ohjaa euro, kaikki on pelkkää kustannustehokkuutta, joka käytännössä tarkoittaa varallisuuden siirtoa vauraampaan osaan maata ja kansaa, jolloin yhteisen kakun kasvattajana kunnostautuneet ovat pelkkä rasite vanhassa hyvinvointivaltiossa.

Kun työttömyys on jo vakiintunut yli neljännesmiljoonaan, köyhin viidennes etääntyy rikkaimmasta viidenneksestä, seuraa myöhemmin levottomuuksia, arvelee Mikko Laakso. Autokouluissa opetetaan mitä yliopistoissa tulisi opettaa, kärjistää historioitsija, totalitaarisena valtiona Suomen otsikoiva keski-ikäinen ja protestina vaaleja odottava historioitsija. Häntäkin varten löytyy montakin puoluetta, isänmaan asialla, köyhien puolesta.

Pelottavia otsikoita

Lehtijutun on oltava mielipiteenä Hesarissa iskevän ja otsikot ovat ikään kuin Pohjois-Koreaa esitteleviä, eikä niistä oikein tahdo tunnistaa, missä maassa talveaan viettää ja lumen peitosta autoaan etsii. Kulttuurisivulla on sentään kuva Hugo Simbergin upeasta taulusta, jossa kaksi poikaa, selvästi suomalaisia, kantavat sielun maisemaansa, haavoittunutta enkeliä. Se on kuva syfilikseen kuolleen taiteilijan ehkä tärkeimmästä työstä, koko sivun kattava.

Hugo Simberg eli aikana, jolloin maailma muuttui hetkessä ja sitä leimasivat rajujen vallankumousten ajat, väkivaltaiset maailmankuvien muutokset ja pelko oli konkreettinen yhdessä nälän ja kuoleman kanssa. Tuossa maailmassa yhdistyivät mytologia, unet, haaveet ja kauhut yhdeksi ja samaksi taruhahmoksi, Simberg siirsi ne tauluihinsa, pyrki kesyttämään ne iloisina ja hauskoina hahmoina. Näin meille on aina kerrottu, ja samalla annettu väärää informaatiota. Ei Hugo Simberg, viipurilaisen virkamiesperheen yksi nälkäisistä 17 lapsesta niin helppoa ja hauskaa elämää viettänyt ja meitä silloin syntymättömiä, nyt ylipainoisia suomalaisia etukäteen viihdyttänyt.

Gallen-Kallelan oppilas

Hugo Simberg sai koulutuksensa pääosin Akseli Gallen-Kallelan oppilaana Ruoveden erämaa-ateljeessa, mutta ehti toki olla muutaman hetken myös taideyhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissakin. Siellä oli toki jo uusia aatteita eurooppalaisista virtauksista ja symbolismi oli aikansa elänyt ilmiö. Simberg oli jäämässä yksin kuviensa kanssa eikä mielestään kehittynyt ja otti yhteyttä alan suomalaiseen mestariin Akseli Gallen-Kallelaan.

Simberg käytti paljon kameraa ja siirsi kuvia modernin taiteilijan tapaan seuraten samaan aikaan aikansa tiedettä ja poliittista elämää. Myöhemmin mieliala alkoi horjua, syfilis oli tuolloin tyypillinen tauti ja toipumisajat hermosairauksista tuskallisia. Ei Simbergin elämän kuvaus paljon poikennut vaikkapa Vincent van Goghin tavasta elää ja taistella toimeentulostaan. Ilman ulkopuolisten apua se olisi loppunut lyhyeen.

Avoin haava

Simberg ei antanut nimeä maalaukselleen “Haavoittunut enkeli” ja taulu herätti aikanaan myös närkästystä siinä missä Tampereella tehdyt freskot kirkkomaalauksina ja ehkä eniten köynnöksenkantajat. Lars Sonckin suunnittelema jugend -henkinen tuomiokirkko on Magnus Enckellin koristelema, mutta katto- ja lasimaalaukset tulivat Hugo Simbergiltä tilattuina. Sitä pidettiin silloin rohkeana tekona.

Enkelikuvat olivat tyypillisiä symbolisia hahmoja tuon ajan taiteessa, eikä kovin vieraita olleet pirut ja suomalaisen hallan kuvaaminen ja “kesyttämien” tai kuolema ja sen hahmot puutarhassaan puuhastellen. Niiden tulkinta oli vain toinen kuin mitä usein nykyisin näkee tai kokee, jolloin lasten tapa suojella “enkeliään” on ehkä ensi näkemältä omituinen eikä päinvastoin, kuten kiiltokuvissa näemme ja sen oikeaksi kuvittelemme ja koemme.

Omalaatuinen nero

Simberg tunsi toki freudilaisen ajattelun, jossa joukkopsykoosit kuvasivat joko kateuden kaltaista hysteriaa ja suhdetta suureen johtajaan, tulevaan kommunismiin ja kansallissosialismiin sekä sen suuriin edustajiin, Hitleriin, Staliniin ja Leniniin. Ilmiön purkaminen Venäjällä on vieläkin ongelmallista ja vasta omana aikanamme nykyinen Venäjän presidentti Dimitri Medvedev on ottanut sen ohjelmaansa.

Johtajalle alistuva laumaeläin oli myös Rudolf Hessin usein käyttämä käsite ja natsien propagandakoneisto tunsi kuinka yhteisöllä ei ole moraalia tai se on sidoksissa orjuuttavaan alistamiseen sekä masokistiseen elämään. Niin Saksan kuin Venäjän propagandakoneistolle se ei ollut kieroutunutta halua olla alamainen vaan tyly tosiasia, jolle myös tiede ja taide olivat alisteisia, ja Simbergin oli ansaittava myös leipänsä, eikä taide ollut siinä pelkkää koristeellista viihdettä. Näin Simberg koki olevansa myös julistaja, poliittinen vaikuttaja, ei vain taiteilija ja kaukana viihdyttäjästä.


Oman aikansa vaikuttaja

Kun Simberg maalasi enkeleitään, hän maalasi samalla samaistumiseen liittyvän tavan oivaltaa yhteinen piirre, jonka freskon tai taulun katsoja oivaltaa enkelikuvissa ja niiden merkityksessä suojeltaessa hysteerisen samaistumiseen liittyvää pelkoa ja sen synnyn taustalla piilevää viettiä. Jokainen joka alkoi kapinoida, olisi toisinajattelija, suljettiin tämän yhteisön ulkopuolelle. Tässä Simberg oli koko uransa ajan omien kokemustensa vanki eikä vaihtanut tyyliään vaikka kokeili toki muutakin.

Simberg pyrki tietoisesti tai huomaamattaan maalaustensa avulla purkamaan alkanutta raivoa ja aggressiota syrjäytettyjen pelkona ja ahdistusta helpottaen. Elettiin aikaa, jolloin myös demokratia teki tuloaan myös Suomeen, maa alkoi itsenäistyä. Gallen Kallela opetti toki muutakin kuin vain temperamaalauksen tekniikkaa. Hugo Simberg ei toki elänyt suljetussa maailmassa ilman poliittisia intohimoja ja tapaamatta aikansa eliittiä ja seuraamatta tuon ajan medioita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä, tiedettä ja taidetta. Hän oli merkittävä tuon ajan vaikuttaja ja hän tiesi myös sen merkityksen. Suuren kirkon freskomaalaaja viestittä sanomaansa myös tuleville sukupolville.

Demokratia on jalostunutta kateutta

Freudille demokratia oli vain sosiaalisten siteiden jalostunutta kateutta ja siitä syntyvä taide ulos heitettyjen tapa nostaa uutta johtajaa vanhan johtajan yläpuolelle. Tapansa mukaan hän kuitenkin kirjoitti ikään kuin alaviitteitä tekstiensä sisään, joilla hän purki aiempaa vaivalloista pohdintaansa ja myös tämä on mukana Simbergin kuvaamissa hahmoissa. Piiloviesteistä tuli näin symbolinen pakkomielle ja on osa oman aikamme tarinoita salaliitoista ja piilotetuista viesteistä, aarteista joita etsiä.

Simbergin töitä ei voi tulkita liittämättä niitä siihen kokonaisuuteen, jonka osina ne meille usein esitellään. Olen itse tehnyt veistoksia, joissa yksi työ on osa kymmenien töiden kokonaisuudesta, ja usein työt esiintyvät vielä pareittain johtuen uuden symbolikielemme (digikieli) asettamista vaatimuksista.

Niinpä kun Freud kirjoittaa kuinka ihminen on yhtäällä laumasielu ja sellaisena moraaliton eläin, eroottis-poliittinen kudelma, hän halusi samalla nähdä myös teoriansa taakse ja ennakoida tulevaa Simbergin tapaan. Pelkkä kateus ei riitä selittäjäksi, taustalla on myös muuta, ja hän alkaa lähestyä ranskalaisilta saamiaan oppeja, joissa haettiin totuutta Hegelin filosofian tuolta puolen ja “haavoittuneen enkelin” ja mytologian kautta. Syntyi käsite “avoin haava”, jossa Simberg pääsi töissään symbolistina Euroopassa eittämättä poikkeuksellisen pitkälle. Alkuperäinen “idea” ei ole kuitenkaan eurooppalainen.

Yksinäinen mestari

Enkelien ja lasten käyttäminen hahmoina, avoimen haavan esittely, oli vain tuon ajan suomalasille konkreettinen ja näyttäytyi rienaavana rinnan Simbergin monien muiden kovin konkreettisesti vielä tänäänkin kuvattujen aikansa filosofiaa ja sen sosiopsykologiaa esittelevien teostensa kanssa.

Simberg oli todella Suomessa yksin ja taiteemme ehkä suurin nero olettaen, että taiteen tehtävä on kuvata “kirjaa” ja hakea sille sellaisia symboleja, josta tehtävästä ehkä parhaiten ovat selviytyneet Salvador Dalin kaltaiset surrealistiset nerot ennen kuvan täydellistä vapautumista ja avautumista sekä nykyisin Charles Sandisonin kaltaisten tilataiteen tuottajien täyttäessä sitä tehtävää, jolle Simbergin tapaiset nerot jättivät kohtuuttoman aukon symbolismin mestareina. Juuri heidän kauttaan meillä on taipumusta tulkita kaikkia kuvataiteita osana symbolirakenteita ja hakea niille “selitystä”, analysoida niitä.

Symbolitaiteen uusi tuleminen

Simbergin symboliikan ja Sandisonin taiteen yhdistää freudilaisen ajattelun muuttuminen oleellisesti vaiheessa, jolloin tekniikka mursi taiteiden esitystavan ja se irtautui kehyksistään gallerioissa tai kirkkojen freskona, julkisten tilojen koristeena. Samalla symboliikka katosi ja mukaan tuli uusi sellainen näkökulma, jossa globaali taide ja sen internetin yhdistämä media, tiede, taide ja sosiaaliset prosessit reaaliaikaisina, eivät sisältäneet enää uskottavaa yhtymäkohtaa freudilaiseen teoriaan joukkokäyttäytymisen julmuuden jäljillä. Vielä vähemmän pohdittaessa taidetta palvelemassa kirkkoa, teollista tai agraaria yhteisöä, perhettä ja sen alkuperäistä sosiokulttuurista traditiota.

Yli vuosisadan takaa syntyvät symboliset työt ja niiden psykologiset, filosofiset oppirakennelmat, sekä tuon ajan taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet eivät oikein avaudu tämän ajan ihmiselle ja niiden tulkinta on irti omasta viitekehyksestään.

Halu elää ikuisesti

Freud tiesi tämän ongelman siinä missä Simberg ja molemmat halusivat jättää töihinsä avoimen haavan, olla niitä nimeämättä ja lisäämällä niihin sellaisia joko lisämerkintöjä tai sivulauseita, myyttisiä osia, jotka antaisivat niille uskottavuutta myös muuttuvan yhteiskunnan uudessa paradigmassa, sosiaalisen median ja kansalasimedian, yhteisömedioitten yhteiskunnassa tänään eläen.

Tässä Freud on onnistunut miltei paremmin kuin oman aikansa kuvataiteilijat, ja se kertoo hänen työnsä olevan edelleen ajankohtaista, vaikka sen ymmärtäminen pääosassa aasialaista kulttuuria on miltei mahdotonta siinä missä haavoittunut enkeli, kuoleman puutarhan omalaatuinen yhteisö, ei tahdo avautua enää edes suomalaiselle kuvataiteen ystävälle. Sen sijaan ne luovat uutta kulttuuria ja palvelevat kokonaan uudessa viitekehyksessä, ovat tekemässä näkyvää paluuta historian lehdiltä oman aikamme käyttötaiteena. Tässä ajan ja paikan tutkijaa, historioitsijaa ja antropologia, sosiaalipsykologia, oman aikamme ilmiöt uuden paradigman palvelussa näyttävät hämmentävän ja ärsyttävän. Tällaiset puheenvuorot täyttävät tämän päivän Hesarin ja median mielipidevuodatukset.

Lähettänyt Matti Luostarinen klo 20.04 0 kommenttia

perjantai 26. marraskuuta 2010

Maabrändi – Sosiaalisen meadian paradigma

Mika Waltarin Sinuhe oli esillä kiinnostavalla tavalla vuonna 2007 poikkeuksellisesti Ateneumin portaikossa. Tietokoneella tehty valoteos toi mieleen tilataiteen tai mediataiteen, omalla kohdalla etenkin klusteritaiteen. Syynä oli sattuma. Olin samaan aikaan kirjoittamassa ulos toista osaa sosiaalisen median yhteisöllisistä rakenteista, ja etenkin innovaatioprosessien kulusta, symboleiden limittyessä kulttuurista toiseen käsiteanalyysiä soveltaen. “Living Rooms” oli ensimmäinen idea tulevasta, jossa käsiteanalyysiä avataan helppotajuisemmin kuvataiteen keinoin. Tätä samaa tapaa toki myös alkuperäiskansojen kielessä ja sen musiikillisessa tai kuvataiteen esitystavassa.

Vaeltavat sanat

Charles Sandisonin työssä tiekoneella ohjelmoidut sanat vaeltavat ympäri pimeää huonetta, globaalia kokemusta, avaruudessa toistensa kanssa kisaillen ja vuorovaikutuksessa toisiinsa, reaaliaikaisesti. Sanat etsivät toisiaan kuin dna-rakenteen aminohapot ja niitä avustavat rna-rakenteen omat viestinviejänsä.

Sanoista syntyy elämää, uusia sanoja, jotka rakentavat lauseita, ikään kuin geenien sosiaalisia vastineita meemeinä, jotka kisailevat keskenään paremmuudesta. Lopulta kaikki katoaa tai muuttaa muotoaan, syntyy uusi teoria, malli, ehkä lopulta vanhan hävittäen viruksen lailla ja heräten uuden paradigman kautta, entistä maailmaa vahvempana. Sanat mies, nainen, lapsi, ruoka, vanha, kuollut.. jatkavat vaellustaan.

Tampereella asuva kuvataiteilija Sandison vastaanotti presidenttimme ojentamana tämän vuoden merkittävimmän kuvataidepalkinnon Ars Fennican. Skotlannissa Glasgow School of Art -taidekoulussa 1988-1993 koulutuksensa saanut lahjakas ja hieman kapinallinenkin taiteen tekijä ja “Kieli maailman pelinä” oli saanut ansaitsemansa huomion.

“Huono voittaja”


Palkitun valinnut kuraattori David Elliot käytti kieltä, jossa puhuttiin luomistyön mikrokosmoksesta, taiteilijan tavasta leikellä, pirstoa, limittää kerroksittain ihmeellisessä maailmankaikkeudessa. Loputon määrä yhdistelmiä ja takana vain kevyt jumalallinen henkäys, sumu tai lumisade, tähdet sen takana.

Enemmän kuin Elliotin sanat minua puhutteli voittajan arka tapa esiintyä. Hän kertoi, kuinka maailmalla on paljon huonoja häviäjiä, mutta hän on poikkeuksellisesti huono voittaja. Vaimo oli kuitenkin kannustanut ja kehottanut esiintymään tavalla, jossa voittoa ei tarvitse hävetä. Hävetä voittoaan on hyvin suomalainen tapa, brändimme.
Sillä yritetään selvitä kiusaajistamme, joille voitto on heidän ja tappio jonkun muun.

Tunnen Glasgowia ja Skotlantia hyvin. Oulussa opiskelimme 1980-luvulla kulttuurin ystävinä, miten köyhästä teollisuuskaupungista monine ongelmineen tehdään Euroopan ensimmäinen kulttuurikaupunki panostamalla pelkästään korkeakulttuuriin. Sitä vietiin joka kadunkulmaan, sairaaloihin, vankiloihin. Jos nyt sellaista kulttuuria, korkeakulttuuria, vielä löytyy siinä sosiaalisen tai yhteisöllisen median uudessa paradigmassa, jota Charles Sandisonin työ minulle esitteli, ja joka löytyy uusimmasta kirjastani, juuri kustantajalta saamastani vuosien työstä.

Edinburgh ja geenit

Toisen kerran törmäsin skotteihin MTT:n tutkijana ja seuraten dna -molekyylin liikkeitä jalostettaessa lampaita ja nautoja myös suomalaiseen navettaan ja laitumille. Olin törmännyt niihin kyllä jo lapsena, Ayrshire-karjaan Ylä-Savon ja kotini pelloilla. Sumuinen maisema ja tähdet sen takana ovat nummien tuotetta ja Irlannissa vieläkin vaikuttavampi osa maisemaa kuin Skotlannissa.

Liikkuva sumu ja tähdet ovat suurenmoinen elämys ja sama löytyy, kun katsoo mikroskooppiin tai kaukoputkeen. Ihminen on puolivälissä mikro- ja makrokosmoksen välissä ja sanat avutonta hapuilua tulkita tuota rajallisin aistein avattavaa uutta ulottuvuutta, uutta maailmankuvaa, paradigmaa.


Skotit ja Tweedjoki

Kolmas kerta skottien kanssa kisaillen tapahtui EU-kautemme alkaessa. Pohdimme silloin kuinka yhdistäisimme suomalaiset jokiohjelmamme yhdessä heidän ja irlantilaisten vastaaviin ohjelmiin. Syntyi eurooppalainen jokilaaksojen yhteinen verkosta ja ympäristöohjelma, joka sai myöhemmin EU:n Liferahan ohella myös palkinnon tuon ajan EU:n kärkiohjelmien joukossa. Tuohon aikaan liittyi myös sykähdyttävä juhla, skottien itsenäisyyspäivä, Edinburghin linnassa ja kohtalon oikku tavata Sean Connery, alias James Bond, se ainut oikea. Olen kertonut tämän pommiuhkasta syntyneen tapaamisen ja kiltin hankinnan aikaisemminkin. En kerro enää.

Hämäläinen kademieli Forssassa ja Jokiosissa on raateleva kokemus vuosikymmenien ajan sitä sietäen. Mitä vähäisempi vätys, sitä näkyvämmin tämä haluaa palkita esimiehensä pelot ja kiusanteon nostattaen raivonsa suorastaan pelottavaksi liikkua ilman Sean Conneryn taitoja Hollywood -maailmassa maalaisympäristössä. Se muistuttaa ihmisten puolueen kokousta ja sellaisia kokouksia täytyy välttää, hyväksyä kiusaamiseen kuuluva lupa olla niistä ulkona. Joskus eristäminen on Jumalan siunaus. 

Glasgowista Tampereelle

Suomessa on syytä pyytää anteeksi olemassaoloaan hieman samoin kuin Skotlannissa. Charles Sandison tuntee olonsa Tampereella varmaan yhtä kotoisaksi kuin työläiskaupungissa Glasgowissa. Niinpä voittaja kertookin Ars Fennican kiitospuheessaan, kuinka taideteos ja sen idea syntyikin oikeastaan ulkopuolella kouluttajan, Glasgowin School of Art ahdistavan elämän.

Koulusta päästyään hän palasi kotonaan lapsuutensa ja nuoruutensa aikaiseen kokemukseen pelata tietokoneella. Sieltä tämä innovaatio ja suuri visio lopulta avautui, intohimosta tehdä rakastamaansa taidetta, ei muiden ohjeita. Ei kauhusta koulutus- tai työpaikalla eläen, tavasta ahdistella tulevaa mestaria.

Ehkä suurin osa tieteestä ja taiteesta, niitä yhdistävistä elementeistä, tehdään paeten vanhaa konventiota. Psykologian professorimme epäili, ettei mitään hyvää ehkä yliopistoissa ole koskaan keksittykään, saati paradigmaista. Se ei voisi sellaista sallia menettämättä samalla liian paljon rakentamansa kulttuurin kannattajien vallasta, arvovallasta ja siteistä ulkomaailmaan. Se on kuin kuvitelmamme eurosta ja sen sidoksista muuhun abstraktiin mutta samalla olemattomaan.

Konvention sisältä pakenevien tapa taistella vanhan rakenteen vinoja kuvia vastaan on ikään kuin alkua, ja tapa heijastaa sumun lailla takana avautuvaa tähtitaivasta. Sen näkeminen edellyttää sellaista sosiaalista rakennetta, jossa mukana on kiusattu ja kiusaaja, tapa karkottaa mahdollisimman kauas tuosta sosiaalisesta kentästä, jotta uusi voisi avautua.

Moni on kokenut tämän helpotuksen vasta eläkkeelle jäätyään, ja suurimmaksi syyksi suomalaiset kokevat työyhteisönsä onnettomuudessa ja ahdistuksessa juuri esimiehensä, johtajat. Se on hyvin omituinen tutkimuksen tulos ja panee pohtimaan, tarvitaanko sellaista nykykulttuurissa lainkaan? Vahinkoa aiheuttavat ihmiset eivät ole kenenkään eduksi. Ainut todellinen on kuitenkin kokemuksellinen, ei toki dogmi.

Kohti uutta paradigmaa


En ole varma, onko heikon itsetunnon hankkineen ihmisen tai yhteisön tapa kiusata toisiaan välttämättä pelkästään kielteinen ilmiö. Ihminen kokee elämänsä aikana tunteiden kirjon, jossa niiden kirkkaus on osa henkisiä voivavaroja, lahjoja ja kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Kateudella, miesvaltaisen yhteisön tavalla torjua juuri verbaalista kilpailua, vastakkaisen sukupuolen tapaa käyttää käsitejärjestelmiään, on myös syvä tehtävänsä kasvattaa kohti uutta paradigmaa.

Ihmisen persoonan mitätöinti, tehokas eristäminen tai symbolinen vaikeneminen, on globaali ja kaikkialla esiintyvä yhteinen helvettimme. Dogmaatikon on mahdoton ajatella muuta kuin omaa vaihtoehtoa, ja uuden paradigman näkyminen saa yhden asian liikkeen ymmärtävän ja konvergoivan pragmaatikon panikoimaan. Johtajana sellainen ei ole onnistunut edes vankilayhteisössä tai tämän päivän Paaviksi.

Kiusaaja on uhri hänkin

Kiusaaja on välinpitämättömän, alistavan kasvatuksen tuote ja uhri, kirjoittaa Ilppo Aaltonen lehdessään (FL 25.11). Kun kotona, työyhteisössä tai koulussa saa käyttää toista halventaa dialogia, erilaisuus on silloin tuomittavaa ja halveksittavaa. Kasvuympäristön ulkopuolista normistoa käyttävää ei kunnioiteta. Eikä räjähdysmäisesti kasvavassa sosiaalisen, yhteisöllisen kansalaismedian sisällä enää muita olekaan. Kaikki he edustavat uutta, meille vierasta normistoa, jopa tieteellisen maailmankuvamme kohdalla. Se on hyväksyttävä.

On toinenkin syy ja se on todellisempi. Kun älyllinen kapasiteetti ja lahjat eivät riitä johonkin, sen torjunta on laiskuudesta syntyvä rationaalinen tapa käyttää yhteisön sisään kirjoitettua sopimusta sulkea tällainen uudistus ulkopuolelle.

Hyvin usein tällainen henkilö on juuri johtaja, esimies, patriarkaalinen hahmo, patruuna. Näin koko ilmiö on yhteisölle helppo, mutta samalla kiusallinen, kuten Aaltonen on sen kirjoituksessaan aivan oikein havainnut. Hyväksymällä uudessa paradigmassa, muuttuvassa maailmassa kuningas, jolla ei ole enää vaatteita, säästytään uuden oppimisen vaivalta. Syntyy omituisia liki totalitaarisia järjestelmiä, joiden purkaminen edellyttää johtajien vaihtamista, tai heistä luopumista.

Suomen Pankin patruunat ja maabrändit


Kun Suomen Pankin johtajistoon kuulunut Sinikka Salo paljasti, millaista peliä Suomen Pankissa käydään, ei ole vaikea ymmärtää, miksi meidän on mahdoton vastata sellaisiin kysymyksiin, joita Irlanti, Kreikka ja jatkossa Portugali ja Espanja meille asettavat. Samoin on hirveän helppo etukäteen arvata millainen on se tuote, jossa suomalaista brändiä toteutetaan lähivuosina.

Siinä brändissä on metsää, puita, luontoa, puhdasta vetää, luomua, yhteisöjä, särki-gourmet, Ahtisaari ja aikuispakkaukset, koululaitos ja kraanavesi. Sekä lapsekkaita tehtäviä suomalasille ja lukkarinkoulun kasvatit niitä toteuttamassa.

Mihin tämä maa olisikaan joutunut, jos nykyiset brändin rakentajat olisivat takavuosina vastanneet Agricolan ja Lönnrotin töistä ja Topeliuksen tai Runebergin rakentamista brändeistä? Ne tulivat tyhjän päälle ja loivat pohjan sille tulevalle työllemme, jossa on toki muutakin kuin itsestään selvyys visioina, josta vain Joulupukki ja koivut tähtineen puuttuvat, hiljaisuus paketoituna maailman markkinoille yhdessä hightech -hengen ja innovatiivisuuden kanssa.

Sandison rautalankamalli

Charles Sandison visio on rautalankamallinakin monin verroin valoisampi kuin mihin rakentuu sellainen viestintä, jossa pohdimme medioissamme, onko parimetrinen ja 150 -kiloinen miehenköriläs, Paperiliiton Jouko Ahonen. kiusattu herravihan kohde, kun hänelle ei sallita 200 000 euron puheita vaativasta työstään lopettaa suomalaisia teollisia yhdyskuntia oman porukkansa päällikkönä. Se jos mikä on suomalaista brändin rakentamista ja yhteisöllistä vastuun kantoa, tehtävä Suomelle, mutta vain väärässä maanosassa.

Me tuemme suomalaisia työpaikkojakin, mutta kaukana Irlannissa, Kreikassa ja Portugalissa, ja me uskomme tähän. Se on suomalainen brändi siinä missä istua hallituksessa rakentaen vihreitä ydinvoimaloita. Koska hallituksessa voi vaikuttaa enemmän kuin oppositiossa omiin hyviin arvoihin, ja ne ovat vihreillä väriltään vihreitä, valtapolitiikkaa, hallituskipeyttä ja jostakin syystä kansa kaikkoa, ei tahdo uskoa. Se on suomalainen brändi vuonna 2010.

Tätä kirjoittaessani uusin gallup lupaa sosiaalidemokraateille historiansa heikointa vaalitulosta oppositiossa istuen, keskusta on hieman edellä ja perussuomalaiset ovat jatkaneet nousuaan nyt kolmen prosenttiyksikön päähän maan toiseksi suurimman puolueen paikasta.



Uusi kirja kustantajalta BoD


Samaan aikaan kustantaja on tuonut markkinoille viimeisimmän kirjani otsikolla “Sosiaalinen media ja uusi paradigma.” Kirjassa on vajaa 400 sivua ja liki sata puutarhaani ja taidettani esittelevää arkin täyttäviä kuvia. Kirjan lopussa on kattava englanninkielinen yhteenveto ja toki myös sama suomenkielisenä. Kovakantinen ja sidottu, kannetaan kotiin kustantajan oman kuriirin toimesta. Ei tehdä bulkkia ja turhia varastoja, yksikään kirja ei jää hukkaan ja heitteille.

Kirja on suoraa jatkoa kolmelle edeltäjälleen ja hoitaen kustantaminen Saksassa käyttäen uusinta tekniikkaa. Mikäli kuvat ja aineistojen analyysit, sadat blogit osana sosiaalisen median paradigman tutkimusta, eivät olisi omaa työtä, kirja olisi mahdoton julkaista liian kalliina pienen kielialueen luettavaksi. Suomessa kirjaa ei voisi julkaista, vaikka aineisto olisi kustantajalle ilmainen, kaikki valmiiksi taitettua työtä. Meiltä puuttuu tällaiset yritykset ja se on taas eräs oma brändimme.

Pitäisin kuitenkin juuri tällaisen kirjan laadintaa “Social media paradigm” suomalaisena brändinä. Siinä on samaa kuin Euroviisut voittaneessa tuotteessamme, joka oli Rovaniemelle tehty ja käytännössä yhden ihmisen, tai hyvin pienen ryhmän, miltei pakkomielteinen tapa voittaa kaikki eteen asetetut tahalliset esteet ja silkka kiusanteko. Tehdä mahdottomaksi väitetystä mahdollinen.

Matti Luostarinen 26.11.2010, 28.11. 2010, 29.09.2021

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts