Botrus Art and Art of clusters – Cluster Art II
- Cluster art and Art of Clusters 70 years.
Tämä teksti on tuttua ja jos olet sen lukenut älä jätä silti väliin. He jotka matkustivat aikanaan Titanicin kannella elävät muistoissamme edelleen. Näin myös nämä sivut sukuni kohdalla ja omissa muistelmissani. Muistelmakirjaani ei voi avata tuntematta näitä sivuja.
Punahehkuinen rauta taipui seppä Juho Valmarin alasimella ja vähä vähältä se alkoi muistuttaa kapean kirveen terää. Valmari oli jo kolmannessa polvessa seppien sukua ja pojasta oli kasvamassa hänestäkin Luostarilan tilan arvostetuin aseitten ja työkalujen takoja Savossa ja Kallaveden rannoilla asuen. Nyt hän valmisti kirvestä veneen tekoon, jossa soutajien menestys perustui purjekunnan veneiden rakenteitten notkeuteen ja kestävyyteen ankarassakin merenkäynnissä tai miesten mitellessä voimiaan.
Mestarin työn alla oli tänään kirkkoveneeksi kutsuttu, jonka osakkaita olivat Luostarilan tilan talonpojat. Tila oli virallisesti perustettu P R. Fabritiuksen vahvistamana vuonna 1793 ja sen ”Charta över Klostarisers Hapamäki By och Leppäwirta Sokn” oli kirkkoveneen rakentajille pyhä paperi, jota kuljetettiin mukana myös silloin, kun matkat suuntautuivat Euroopan ympäri aina Mustalle merelle saakka. Se kun kertoi mistä kulkijat olivat ja kaukaako saapuivat, millä asialla liikkuivat. Rikolliset ja rosvot oli erotettava heidätkin ja aina ei tiennyt millaisilla asioilla suuret viikinkiveneet maailman vesillä liikkuivat. Omat toki tunnettiin ja paljon liikuttiin myös yhdessä. ”Qualis rex, talis grex. Millainen kuningas, sellainen lauma.
Näin alkaa muistelmakirjani johdanto, täyttäessäni vuonna 2021 70 -vuotta. ”Klusteritaide ja taiteen klusteri” manifestinani vuodelta 2005 kuvasi sitä kulttuuria, johon omani ja samalla sukuni historia oli minut aikaan saatellut luostarilaitoksen lampuoitena, veronmaksajina. Maatila sijaitsi Kallaveden rannalla ja matkat tehtiin kesäisin purjekunnan viikinkimallisia veneitä käyttäen. Kaskeaminen oli tapa, josta tuon ajan savolainen kulttuuri tunnettiin.
Ei ole äly ijässä eikä taito parrassa, sanottiin Nurmeksessa ja vanha savuava linja-auto kuljetti meitä lapsia Iisalmelta ”nurmekselaisena”. Nukuin siinä ja heräsin usein pystyssä pysyen täyteen ahdetussa autossa. Tänään ajan saman matkan autollani varttitunnissa. Lapsena oli toisin. Aikuisena osallistuin kuntiemmme ideakilpailuhin ja hain tätä kautta töitä oppilailleni. Hämeessä, Forssan talousalueella 1990-luvun alussa tuo ideani oli nimeltään ”Agropolis strategia” ja sisälsi englanniksi kääntäen ja AURP:n ja IASP:n sadoilla jäsenille lähettäen useita satoja sivuja vaatineen kirjan kuvineen (Agropolis Strategy). Se oli kokonaan muuta kuin perinteinen ”Teknopolis strategioineen”. Ja se levisi kulovalkean tapaan maailmalla. Mutta ei toki Hämeessä Forssan talousalueella ilman MTT:n (Luke) apua. Ja kun tuo apu loppui, johtajat vaihtuivat, tutkimuskeskuksen tarina oli sekin ohi. Lehdet kertoivat perhesurmista ja Forssassa MTT oli vaihtunut MTK:n nimeä käyttäen ja politikoiden lopulta ulos myös yhteisestä ensimmäisestä EU-ohjelmastamme. Kuntayhteistyö rakoili sekin. Agropolis ohjelmana loppui. Olemme tomua ja varjoa kertoi Horatius aikanaan. ”Pulvis et umbra sumus.”
Näin Kanta-Hämeeseen ja Forssan talouselueelle Loimijokilaaksoon pääkaupunkiseudulta siirretty tutkimuskeskus sai viljalti töitä aloittaen agronetistä ja jatkuen kirjani sisällön toteutusta. Ensimmäisenä maailmalla. Samalla myös innovaatioaallot ja klusteriopit ekologisesta alkaen tulivat tutuiksi. Heksagonaalinen rakennelma, jossa mukana olivat geosfääri, hybrosfääri, atmosfääri, biosfääri, ekonosfääri sekä lopulta myös sosiosfäärikin. Puutarhaani rakensin tätä kuvaavan teoksenkin ja lopulta lukuisia kierrättäen ne vastapäivään ristinmallisen taloni ympärille. Se että minut naulattaisiin samalla ristille ei ollut kuvauksen tarkoituksenaa, olkoonkin että hartaat kirkossa kävijät Forssassa ja MTT:n johdossa tätä hakivatkin mallista.
Terva, tuo vaurauden lähde, oli sekin tervaporvareitten kohdalla tuotteista etenkin purjelaivoja niillä viimeistellen, tervaporvareitten tapana hankkia vaurautta. Maaninka oli kartanoineen keskeinen paikka ennen Kuopiota ja toki tunnettiin myös Kainuun meri Oulujärvenä ja nykyinen Oulu tervaporvareitten kaupunkina. Tänään keväällä 2026 Oulu on Euroopan kulttuuripääkaupunki. Kaikki erinomainen on harvinaista – ”Omnia praeclara rara”. Oulun komea kaupungintalo on takavuosien savolaisten rakentama kapakka. Millainen kuningas, sellainen lauma. – ”Qualis rex, talis grex”.
Nykyinen komea kaupungintalo oli todellakin alkujaan tervaporvareitten kapakka. Tiedot ja taidot levisivät liikkumalla ja sitä saattoi edistää hakemalla aironpaikan tervaporvareitten purjekunnan veneeseen. Joko maksamalla se rahana tai omalla työllään. Erno Paasilinna kertoi kuinka itseoppinut on ainut oppinut. Muut ovat opetettuja. Erno taisi olla veljessarjan se vanhin ja siten luonteeltaan tosikko. Nuorin Arto oli hauskoja juttuja kertova narri ja samalla keskimmäinen vakavasti otettava myös kirjoineenkin. Aikuinen kypsä ihminen. Minä olin se onneton veljessarjan keskimmäinen omassa perheessämme. Rukoile ja tee työtä – ”Ora et labora”.
Omalla kohdallani Oulu tuli tutuksi yliopistokaupunkina aina ensimmäisen väitöskirjaani saakka ja myös opettajana siellä työskennellen. Maisterin tutkinto graduineen vei minulta aikaa biologi maantieteiljältä kolme vuotta ja tutkimus Iijokilaaksossa Siuruanjoen suistossa oli tilaustyö Pohjolan Voimalta. Isoisäni veli oli sen ohjaksissa Enso Gutzeitin johdossa. Ei, ei hän minua ja töitäni tuntenut tuolloin. Oi pyhä yksinkertaisuus – ”O sancta simplicitas”.
Sen sijaan Gutzeitin miehet tunnettin myös Lapin perukoilla. Hänellä oli juutalainen vaimo. Kun minulta kysytään, missä Ilmari Luostarinen oli sotiemme vuosina ja vaikkapa Lapin sodan aikoihin, jätän vastaamatta. Enhän minä ollut tuolloin vielä edes syntynyt. Vaikka kirjoitinkin kirjoja Lapista ja sen jokilaaksoista, Kuusamon koskisodista ja olen vieraillut liki jokaisessa torpassa sekä Kemijoen, Ounasjoen ja Iijoen varret moneen kertaan haasatellen. Syvähaastatellen.
Kirjassani ”Arctic Babylon” lähestyn aihetta yhdistäen kolmen kirjan tarinan samaan kerrontaan. Suomalainen kustantajaksi ajattelemani toimi sopimttomasti käsikirjoituksen saatuaan. Kiirehdin ja vein kirjan Saksaan. BoD on sen jälkeen ollut oma kustantajani nyt jo kohta liki puolellesadalle kirjalleni. Luottamus suomalaiseen toimijaan katosi. Se ei palannut koskaan. Opin koskisodistamme paljon suomalaisesta elämänmuodosta ja uhkailusta, pelottelusta, elämästä saamelaisena Suomessa. Siihen vaaditaan sisua. Tänään samainen ”sisu” esiintyy elokuvana ja se tuo mieleeni vihan hedelmät. ”Oderint, dum metuant” – ”Vihatkoon, kunhan pelkäävät”.
Minun haluttiin selvittää aluksi Iijoen jatkorakentamisen mahdollisuuksia ja etenkin tekoaltaan rakentamisen aiheuttamista vaikutuksista Siuruanjoen varsilla. Siuruan allasta oli sinne Siuruan jokeen ja kylään suunniteltu jo useamman vuosikymmenen ajan. Tästä käynnistyi pitkäksi venynyt taival tutkia suurten ympäristökysymysten ja rakennushankkeiden vaikutuksia aluksi Suomessa ja myöhemmin ympäri globaalia maailmaa. Noista töistä on raportoitu runsaasti. Mediamme kirjoitelleet. Koskisodista ja ihmisistä kesyttämässä villiä luontoa ja lopulta luonnon suojelusta ja koskien palauttamisesta lohen nousulle. Lohi ei oppinut käyttämään sille rakennettua lohihissiä.
”Patologi” kutsumanimenä oli hauska, mutta omalla tavallaan kuvaava kutsumanimi suurten allasalueiden tutkijalle. Toki myöhemmin mukaan tulivat myös muut suuret ympäristöä koskevat rakennushankkeet ja niiden poikkitieteiset tutkimuksemme (ks. lähteet).
Kemijoki ja sen suurin sivujoki, Ounasjoki, oli seuraava kohteeni ja sen rakentajana Kemijoki Oy. Kemijoen valjastanut ja sen tekoaltaat Lokan ja Porttipahdan Sompioon aikanaan padonnut voimalaitosyhtiömme. Väliin mahtui myös kuntasuunnittelua ja Ylikiiminki sai ensimmäisen kuntasuunnitelmansa, mutta samalla myös maankäyttösuunnitelmansakin. Siitä oli apua kunnan liittyessä ensimmäisenä myöhemmin Oulun kaupunkiin ja todella köyhästä kunnasta oli tullut turvesoineen varakas energiantuottaja Oulun kaupungille (ks.lähteet). ”Pecunia non olet” – Raha ei haise.
Lokka ja Porttipahta sekä Kemijoen jatkorakentaminen etenikin Ounasjoella sekä välillä piipahtaen myös kotiseudulla Ylä-Savossa perustaen sinne Sonkajärven kuntaan Ylä-Savon kuntien yhteisen ja myös yliopistoihin yhteyttä pitäväin Ylä-Savon Instituutin. Myöhemmin Helsingin yliopisto perusti omat maaseutuinstituuttinsa ottaen tästä hankkesta mallia. Maaseudun tutkijana ärsytin Helsingin yliopiston kasvatteja ja etenkin ruotsinkielistä ikääntyvää professoria. Hän hylkäsi näyteluentoni vaikka opiskelijat antoivat kiitettävän arvosanan ja aiemmin näin oli käynyt myös lukuisissa muissa näyteluentojeni kohdalla. Olin oppinut lapsesta alkaen runonlausunnan ja eiintymisen taidot. Voi olla että joku ei oikein voinut vielä tuolloin hyväksyä samalla myös uusinta teknologiaa. ”Per aspera ad astra” – Vaikeuksien kautta tähtiin.
Iisalmi synnyinkuntani maalaiskuntineen, sai kuitenkin kiitoksena käynnistäni ensin oman toiminta- ja taloussuunntelmansa vuosiksi eteenpäin sekä samalla suunnittelukartastonkin entisen laajan maalaiskuntansa alueelle. Näin yliopiston työ tuli heillekin tutuksi ja suunnnittelumaantieteilijämme osaaminen ympäri Eurooppaa uusien EU-hankkeiden kautta. Raahen kaupunki taas oli Oulun kaupungin rinnalla tärkeä kohde kaupunkisuunnittelussa ja kaupunkisosiologiaa opiskeltaessa. Raahe kilpailutti yliopstojamme ja lopulta valinta osui meihin. Tänään Oulu kotikaupunkinani juhlii siis Euroopan kulttuurikaupunkina. Toki Oulu on paikkansa myös ansainnutkin. ”Quod erat demonstrandum. – Mikä oli todistettava.
Raahessa ongelmat olivat kasautuneet Rautaruukin terästehtaan myötä ja minulla tutkiusjohtajana rinnakkain kulki kaksi mittavaa ohjelmaa, toinen Raahessa ja toinen Iijoen jatkorakentamisen tutkimuksen yhteydessä 1980-luvun käynnistyessä (ks. lähdeluettelo). Ylä-Savo ja kaupunkielämän laatu Oulussa ja Raahessa kulkivat rinnan tekoaltaan varjossa eläen. Ensimmmäinen väitöskirjani valmistui toki lisensiaattitutkinnon jälkeen odottaen vain vuoroaan ja koskien tuolloin vierasta käsitettä ”Spatiaalinen identiteetti ja juuret” sekä ympäristömuutokset ja yhteiskuntarakenteet samalla. Ihmisen kyky sopeutua näihin muutoksiin oli poikkitieteinen ilmiö. Siinä tekoäly ja tietokone oli välttämätön väline. Kerron myöhemmin lisää pinen esimerkin kautta ja vuodelta 2024. Siirtäen esimerkki vuodelle 2026 syntyisi liian vaikea kuvattava ja pelkkä karhunpalvelus lukijoilleni. Poikkitieteisyys on tänään vielä vaikeampaa ja vaativampaa kuin takavuosinamme.
Maaseutumaantieteestä siirrytiin sielläkin urbaaniin ympäristöön ja kaupunkielämän laatuun (ks. lähdeluettelo). Lukuisat raportit ja tutkimusohjelmat sekä näihin omia oppilaitani siirtäen ja samalla kouluttaen heitä käytännön tehtävillä sekä usein konflikteiksi ajautuneilla maankäytön tehtävillä järvi- ja jokirikkaassa maassamme oli yliopistojemme yhteisiä haasteita ja niinpä minun otettiinkin yhteyttä näissä merkeissä Turun yliopistosta. Vesien säännösyely ja sen ympäristölliset ja taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset koskivat koko maatamme ja pohjoisessa työskentelimme nyt yhdessä Turun yliopiston tutkijoiden kanssa. Globaaliksi aihe levisi välittömästä viimeistään EU-kautemme alkaessa. Siihen oli valmistauduttava työskennelleen hetken myös Brysselissä. ”Sero venientibus ossa. – Liian myöhään saapuneille jäävät vain luut.”
Ounasjoki ja Kemjoki olivat kohteina 1980-luvun puolivälin molemmin puolin ja veivät aikani pohdittaessa myös ympäristökoultuksen ja –kasvatuksen tilaamme. (ks.lähteet). Samalla meille perustettiin ympäristöministeriö ja koskemme suojeltiin lailla. Ennen tätä korvaukset oli nekin hoidettava ja niitä edelsivät Lapista ja sen jokilaaksoista lähteneet mielenosoittajat Helsinkiin. Muistamme nämä ajat Urho Kekkoksen presidenttikaudelta ja Lapissa usein nähtynä vieraana siellä myös kalastaen hän oli luonnollisesti hyvin informoitu myös levottomuuksista. Hän oli hyvin informoitu taholtanikin. Elimme Suomessa, joka oli liki ajopuuna matkalla siihen Suomeen, jossa nyt kouristelemme. ”Tempora aspera vivimus, amice bone – Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.”
Lapista ja jokiohjelmien sekä maankäytön suunnittelutehtävistä sekä niiden myös globaalista tutkimustyöstä siirryin pariksi vuodeksi rajallemme Keski-Karjalaan (ks lähteet) jossa opiskelimme kuntayhteistyötä myös rajan taakse ja hakien tuntumaa ja toimintamalleja mahdollisen EU-jäsenyytemme myötä. Tämä Keski-Karjalan yhteistyöprojekti ohjelmineen oli tuttua aluetta myös isälleni, joka oli liikkunut siellä sotiemme aikana sekä rintamalla että myöhemmin poliisina. Hänet jopa muistettiin siellä vuosikymmenien takaa (ks.lähteet). Käyntini Karjalassa oli hengähdys ja antoi varmaa tietoa rajan molemmin puolin tapahtuvasta aktiviteeistamme (ks. liitteet). Valmius EU-jäsenyyteen oli siellä nyt hyvä ellei peräti kiitettävä. Se mitä Neuvostoliitossa tapahtui oli kokonaan meistä riippumaton ja sen merkityksen ymmärrämme nyt rajoillamme asuen. Rajojen sulkeminen on kipeä paikka siinä missä jatkuva velkaantuminenkin. Saimme aikanaan muun Pohjolan kiinni kiitos idänkauppamme. Paasikivi totesi aikanaan kuinka maantieteelle emme voi mitään. Kyllä me voimme, mutta se edellyttää moni- ja poikkitieteistä opiskelua. ”Sol omnibus lucet – Aurinko paistaa kaikille”.
Siirtymä MTT:n ja nykyisen Luken palveluun tapahtui jokiohjelmaan ja Loimijokeen liittyvänä ohjelmana pyynnöstäni ja kattaen näin koko talousalueen.Agropolis stretegia syntyi kuntien järjestämän idekilpailun kautta ja voitettuani sen omalla ohjelmallani se siirtyi myös kirjana (englanninkielinen) globaaliin käyttöön kansainvälisten tiedepuistojärjestöjemme avustamana (IASP, AURP). Näiden jäsenyys oli minulle tuttua Oulun yliopiston ja sen teknopoliksen kautta, jossa myös itse toimin yrittäjänäkin ja heitä avustaen. Matkat mailmalle ”agropoliittana” käynnistyivät. Se tehtävä oli minulle erityisen mieluinen. Olin siihen valmistautunut huolella.
Näin vuosikymmen vaihtui ja minua alettiin kutsua ”agropoliitaksi”. Se oli parempi kutsumanimi kuin edellinen ”patologi”. Osaamiskeskusohjelma oli nyt tärkein yhteinen maakunnallinen ja kansallinen ohjelmamme sekä samalla EU:n ohjelmien esittely MTT:n (nykyinen Luke) sisällä. Tutkimuskeskusten ja maakuntien sekä EU:n ja yrittäjien yhteiset ohjelmat oli tehtävä tutuksi ja niissä oli myös jatkossa menestyttävä (ks. Lähteet). Me myös menestyimme Agropolis ja Loimijokilaakso toiminta-alueenamme sekä EU:n kilpaillut ohjelmat haasteinamme. Olimme voittajia jopa mittauttaen meitä rinnan Helsingin yliopiston kanssa osaamisessa. Olimme kansainvälinen ja tunnettu laitos. Meillä oli tutkimusasemia jokaisessa läänissä ja maakunnassa. Paikalliset poliitikot olivat sen hoitaneet. Ja pimeässä loistaa pienikin kipinä – ”Scintilla etiam exigua in tenebris micat”.
Agropolis ydinalueena ja Loimijokilaakso kuntineen menestyi kilpailuohjelmissa kiitettävällä tavalla ja laajeni yleiseurooppalaiseksi ”European Rivers Network” ohjelmaksi. Tätä seurasi myöhemmin sen laajentaminen Kiinaan (Sustainable Developmen China) sekä myöhemmin ”Sustainable Develoment in Agriculture” (SUSAGRI) (ks liitteet). Näillä suurhankkeilla ja -ohjelmilla siirryimme luonto- ja ekologista yrittäjyyttä tukien seuraavalle vuosituhannelle.
Se merkitsi heti ekologisen yrittäjyyden, kestävän kehityksen ja sen indikaattoreiden (tekoäly) sekä innovaatiokapasiteetin nostamista näkyville (ks.liitteet). Mediayhteiskuntamme eli muutosta siinä missä sosiaalinen media ja muuttuva paradigma maailmankuvanamme (algoritmit). Seurasimme uudenmediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikkaa, enteitä, utopioita ja dystopioita sekä robotiikkaa (ks.lähteet).
Jotta ymmärtäisimme mitä oli tapahtunut, ja nyt tapahtumassa, palataan kuitenkin takaisin ensin vuoten 2014 (Enteet, utopiat ja dystopiat) sekä vuoteen 2017 (Finland’s big year 2017 – Suomi 100) ja vuoden 2019 kirjoistani ”Maailman onnellisimman maan oppikirja I ja II” sekä ”Vuosikymmenen kirjat I ja II) (2019). Avaten samalla kirjani vuodelta 2021: ”Muistelmakirja – Nyt” sekä ”Cluster Art and Art of Clusters 70 years” (Ks. lähteet).
Olen edellä jo tarkoituksella hieman raottanut kirjojani: ”Cluster Art and Art of Clusters I, II ja III”. Kolmeenkymmeneen sivuun ei paljoa mahdu. Etenkin kun lähdeteoksia on liki 150 kirjaa ja 10 000 artikkelia. Mukana eivät edes ole vanhemmat tieteelliset artikkelit ja raportit, joiden levikkiä rajoitti työn tilaaja. Tosin nykyinen teknologia kykenee löytämään myös näitä teoksia ja hyvä niin. Kunhan lukija muistaa kuinka työn tilaaja rajaa myös tutkittavan aiheenkin. Sellainen pirstoo poikkitieteisiä ohjelmiamme. Lisäksi liian myöhään saapuneille jäävät vain luut – ”Sero venientibus ossa”.
Jotta kokonaisuus säilyisi joltisenkin hallinnassa, palataan tekstiini Luostarilaitoksesta:
Luostarilaitos on tärkeä sivistyksen solmukohta, mutta ei toki ainut ja uskonsotina kuvatut olivat nekin valtataistelua kahden kulttuurin rajamailla. Alueen halki kulki sekä luonnonmaantieteellinen että miekalla piirretty vuosituhantinen raja. Se muokkasi kulttuuria ja kieltä tavalla, jossa oli opittava hankkimaan tietoja tulijan tarkoitusperistä hyvin brittiläisellä lordia muistuttavalla tavalla, väärän puun kautta udellen ja negatiivisia ilmaisuja vältellen. Näin syntyi murre, josta savolaiset tunnetaan. Se oli rehellistä mutta harvemmin oikeassa. Nerous taas vaatii afrikkalaista, joka keksii lumen. Einstein ei ollut siten nero Hiroshimasta sitä arvioiden.
Yli 3000 hehtaaria käsittänyt maatila maksoi veronsa ylläpitäen luostarilaitosta ja sen ponnistelua hyvinkin rauhanomaisissa merkeissä, mutta oli tarvittaessa toki valmis kohtaamaan myös myrskyt ja miesten miekat tuntevana tulisina yhteenottoina. Yhteisöä piti yllä myös kaskiviljelmät ja siellä mukana olivat myös naiset ja lapset. Heiltä ei voinut vaatia mahdottomia. Säästyt mielipahalta kun et ala vaatia lapsilta tai nuorilta mahdottomia. Ikä auttaa tässä taidossa.
Kirkonmäelle taas soudettiin usein myös kilpaa ja silloin airoissa olivat parhaiden miesten rinnalla leikkisämmin myös puolisot ja peräpäässä itseoikeutetusti arvostetuimmat ja isäntä peränpitäjänä, Olli Luostarinen, nyt jo kolme kuudetta iältäänkin. Emäntänä Ollilla oli häntä viisi vuotta nuorempi Reinikaisen suvun käsiensä taidosta tunnettu ja vähän pelättykin pirttihirmu suuren tilan hoitajana. Elettiin aikaa ja talousmallia, jossa hölmöt ihailivat ja viisaat hyväksyivät. Ei se kaukana ole nykyisestäkään mallistamme. Vuosi on 1850. Ei se ole kaukana. Vain muutama sukupolvi ja tapaat isovanhempasi. Niin tapasin minäkin. Myös heidän juurensa ja sukupuun sekä väitöskirjani juuristamme.
Kirkonmäelle soudettiin muutaman kerran kesässä ja juhannuspyhinä pukeuduttiin parhaimpiin, joskin vaatteet vaihdettiin vasta rantauduttua. Kansallispuku oli yleisin juhlavaate ja kirkolla käytiin toki muutenkin kuin juhlapyhinä ja toripäivinä. Vene ja vesistöt olivat liki saaristona tunnetun maan tapa liikkua ja kalastella, eikä jokaista saarta voinut toki linnoittakaan. Kyse oli joko kokemuksesta tai vaistosta. Jälkimmäistä kutsutiin myös neroudeksi. Kun olen sitä vusikymmenet lapsesta alkaen läheltä seurannut, minulla on siihen syvä tunnesidoskin.
Jopa kieli oli muuttunut vuosisatojen mittaan tunnustelevaksi, kielteisiä ilmaisuja välteltiin. Luonto oli kaikessa läsnä ja vesistö yhdisti, ei toki erottanut saaria toisistaan. Savolainen heimo tunnettiin juuri kielestään, saamelaisten tapaan todella vahvasti luontoa matkivasta, onomatopoeettisesta ja diplomaattisesta tavasta ottaa selvää vieraankin ihmisen aikeista. Tätä samaa tapasin usein myös pohjoisimmassa Lapissa ja saamelaisten kulttuurissa. Savolaisena viihdyin saamelaisten parissa ja perustin ”Lapin tutkimuksia” -sarjani. Kun kysyn tänään tekoälyltäni kielestämme ja saamelaisten kielestä, savolaisten murteesta, saan häneltä uskomattoman hyvin kuvatun vastauksen. Lisäksi hän kysyy voisiko hän kirjoittaa tähän kirjaani sen alkusanat ja kirjani takakannen.
Kun annan luvan hän pyytää vielä lupaa korjailla ja parantaa kuvaustaan. Ole hyvä, tee siitä mitä ikinä tahdot. Ja hän tahtoo tehdä siitä runon. Se on uskomattoman kaunis. Lausuin lapsena runoja jo ennen kouluikää ja voitin jokaisen kilpailun. Iisalmen lukiossa siitä ei liiemmin pidetty. Oli urheiltava ja Immo Kuutsan johdolla luokanvalvojanamme. Immo valmensi myös kaikki olympiavoittajammekin. Hän lahjoitti autooni suksitelineet kunhan itse hankin sukset. Ja minä hankin. Harjoittelin omalla kentälläni tavalla, joka toi kympit liikunnan ja urheilun lisäksi varmaan monessa muussakin hyvää kuntoa vaativassa ja kilpailumieltä hakevassa lajissa. Ja niitä tuli jatkossa paljon. Tiede ja tutkimus vaatii myös poikkitieteisenä liikkumista tutkimusalueilla ja hyvää kuntoakin. ”Sero venientibus ossa. – Liian myöhään saapuneille jäävät vain luut”.
Nyt valmistuvaan veneeseen mahtui kolmekymmentä soutajaa ja tilaton väki saattoi lunastaa paikan veneestä osallistumalla purjekunnan ylläpitoon soutumiehinä, tekemällä talollisille pieniä palveluksia tai ostamalla paikkansa pelkällä rahalla, marjoilla, voilla, kaloilla, mutta toki myös olut kelpasi. Viinamäen pontikan keittäjä tunnettiin toki hyvin naapuripitäjissäkin. Miehet soutivat alusvaatteisillaan ja tuohikengät jaloissaan, paitahihasillaan, sarkahousuissa ja kirkkorantaan pyrittiin saapumaan hyvissä ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua. Nyt vain sattui hetki, jolloin nuoria miehiä kysyttiin siellä missä tänäänkin, sodassa ja Krimi oli tuttu käsite merineen ja matka sinne sama kuin purjehtia pohjoisimpaan Lappiin ja lopulta Jäämerelle.
Jos joku kysyi jotain, kysymyksessä oli mukana jo puoli vastaustakin. Se oli tuon ajan savolaista viisautta. Ei se ole siitä miksikään jalostunut, päinvastoin. Minä tiedän tämän kiertäen talosta taloon 40 oppilaani kanssa välillä vain maaakuntaa tai valtiota vaihtaenkin. Meidät tunnettiin ja mukana kulki toimittajia. Tummaihoinen haastetelija nuorena poikana oli erityisen kuvattu savolaisia isäntiä ja emäntiä haastetellen. Näin kuului ollakin. Saimme hakemaamme julkisuutta ja oman yliopiston menestys kantautui muittenkin korviin.
Aikaa jäi toki myös turista kuulumiset sekä sopia alkukesän askareista, mutta myös suuremmista ponnisteluista tulevan suven aikana. Savolaiset tunnettiin taitavina kaskenpolttajina, mutta myös kauppamiehinä, Olli Luostarinen hyväntahtoisena isäntänä, oikeamielisenä mainittuna jo kolme vuotta kuudetta vuosikymmentä eläneenä kokeneena myös merenkävijänä, vain muutaman vuoden nuoremman emäntänsä kanssa tilan maita jo vuosikymmenet hoitaneena.
Ei sen ikäiselle ihmiselle tässä maassa ja maailmassa mikään tullut enää yllätyksenä ja veneen tekijä oli erityisen arvostettu yhteisönsä jäsen ja nautti muiden arvostustakin, ei vähiten talon isännän ja emännän suunnalta. Eikä tuon ajan viisaudella ollut sukupuolta. Ei meillä mutta ei myöskään Norjassa liikkuen. Ja minähän liikuin ja kuljimme läpi Euroopan ja Silkkitien.
Kun Brasilia täytti vuosia, minut kutsuttiin juhlapuhujaksi. Agropolis stretegiana oli levinnyt koko valtavaan maahan. Miten on Suomessa? Kutsuuko nykyiset presidenttimme kahville edes itsenäisyyspäivänämme? Eihän koko mies tunne muita kuin omat sukulaisensa. En tarkoita nyt nykyistä presidenttiä. Hän varmaan tunteekin. Olen kirjoittanut yli kymmenen metriä kirjoja.
Molemmat olivat tavanneet toisensa jo varhain lapsena, ja Reinikainen sukuna oli muuttunut Luostariseksi nyt erikoisella tavalla ennustaen tulevaa, vain kolmen sukupolven päästä ja yhtä monen sodan jälkeen tapahtuvia häitä. Mutta ennen sitä käytäisiin läpi sisällissota, talvisodaksi kutsuttu ja jatkosodaksi nimetty sekä kaksi maailmansotaakin. Olen viettänyt paljon aikaa pohtien sotiamme ennen ja sotia tänään. Lopulta aurinko paistaa kaikille – ”Sol omnibus lucet”.
Omat nujakat rajojen sisällä olivat niiden rinnalla luonnollisesti vähäisempiä, mutta eivät ensinkään merkityksettömiä viikinkimallisten veneitten ottaessa yhteen muussakin kuin kilvansoudussa. ”Iso Musta” veneenä oli kolmekymmenen miehen soutaessa arvostettu purjekunnan vanhin vene ja tuttu näky muuallakin kuin Kallavedellä. Sen kanssa ei mielellään kilpailtu, muuten kuin leikkimielellä ja silloinkin pieniä matkoja purjehtien. Joku ymmärsi tämän heti, toinen ei koskaan. Ymärtäminen on joillekin kuin olemassaolon vastakohta ja johti onnettomuuksiin.
Sotien merkitys sekä idän ja lännen tapa ravistella kulttuuria oli purjekunnan tehtävistä merkittävin. Uhka saattoi tulla venekunnalle yhtä hyvin lännestä kuin idästäkin. Toki tehtiin myös omia retkiä vastavuoroisesti. Matka kohti länttä ja Natoa sen sotilasliittona tulisi viemään vielä vajaan pari vuosisataa. Ei se pitkä ollut pohtien vastaavaa aikaa ja historiaa alkaen 1000-luvun alusta sotineen (Matti luostarinen: Finland’s big year 2017–Suomi 100). Eurooppa oli hajanainen ja niin on nytkin.
Geneettinen perimä pysyi lopulta liki muuttumattomana, olkoonkin että vedet yhdistivät saaria, eivät toki eristäneet. Vuonna 2026 tämän oivaltaminen voi olla vaikeaa nousematta Kuopiossa Puijon torniin ja silmäillen alhaalla avautuvaa saarista maisemaa. Purjekunnan merkitys oli välttämätön talouden ja kulttuurin ylläpitäjänä sekä henkireikä maailmalle. Joillekin taas ajattelu oli liki myrkkyä ja mitä enemmän he ajattelivat, sitä vähemmän he saivat näkyvää aikaan.
Elämä oli ankaraa selviytymiskamppailua, mutta myös kovaa työtä sekä ne katkaisseita harvoja juhlahetkiä. Tämän veneen rakentajat ja tilan omistajat tekivät merkittävän poikkeuksen juuri näiden pyhien tapahtumien ymmärtäjinä ja olivat askel kohti kouluja, sosiaalihuoltoa, sairaanhoitoa, tiedettä ja taidetta, lukutaitoa ja sen ylläpitämää kirjallisuutta sekä luostarilaitosten ylikansallista yhteistä maailmankuvaa, pyhiä kieliä ja Isak Pihlmanin oppeja jo 1600-luvun Helsingin yliopistosta ja Maria Mykkäsen vanhempia Ståhlbergin suvun jäseninä. Mies oli mitä hän tiesi, mutta niin oli nainenkin. Näin tuon ajan Savossa. Miten on tänään vuonna 2026?
He ovat sukupuuni juurilla ja siis isovanhempiani. Isak oli pyhien kielten ja retoriikan professori Helsingin yliopistossa, ja häntä Ruotsin kuningas oli esittänyt Suomen piispaksikin. Isak tunsi suomalaiset liiankin hyvin, eikä ollut erityisen innostunut juuri tästä virasta. Sotaisina aikoina, nälkävuosina, perhe majaili Ruotsin puolella ja matkat Helsinkiin olivat työläitä hoitaa pyhien kielten ja retoriikan professorin virkaansa 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa eläen. Suvussani professorin virka oli kovin arkinen hoidettavana. Tohtorin hatutkin olen saanut lahjaksi mutta miekka on laadittu lasteni tilaustyönä ja kertoen kaksiteräisestä.Mies on edelleenkin mitä hän tietää ja vastatuuli antaa viisautta.
Niinpä mukana miekassani oli sekä luonnontieteet (natural science) että ihmistieteet (human science), poikkitieteisyys. Näiden välinen pikä ja katkera sota ”Big Science War” vaikutti ikävällä tavalla myös omaan työhöni ja etenkin tietokoneitten ja algoritmien alkuaikoinamme. Vihanpito oli yliopistoissamme joskus hyvinkin häijyä ja konkreettistakin. Vierailupyynnöt maailmalle helpottivat noita aikoja ja niistä selviytymistä.
Oppineena miehenä Isak Pihlman rakasti aidosti verbaalisia leikkejä ja samalla pyhien kielten kautta syntyvää kulttuuria. Kotikaupungissaan hänet tunnetaan toki vieläkin vuosisatojen jälkeen ja on saanut jopa muistolaatan asuntonsa seinään. Veistosten valmistus ja valaminen oli toki tuttua, mutta ei siihen juurikaan ollut aikaa ja harrastusta. Se että itse veljeni kanssa, ja äitini rokaisemana kuvataiteita arvostan, on kokonaan oma lukunsa. Leenan taide kulkeutui taas maahamme monen mutkan kautta ja kertoo sekin isovanhemmistani (ks. Leena Luostarinen; kuvataiteilija).
Leena Luostarinen ei toki yksin tuonut maahamme uutta ja moderniksi kutsuttuja virtauksia. Toki minä häntäkin matkin, mutta kirjallisuus ja runojen lausunta oli urheilun rinnalla lapsuuteni elämää suurten ikäluokkien kanssa kisaillen. Meitä oli paljon ja kotitilani mailla parikin kenttää pelata lentopalloa. Talvella hiihdettiin, hypättiin ja pelattiin toki oman aikamme jääkiekkoakin. Immo Kuutsa lukionaikaisena luokanvalvojana rohkaisi runojen rustaajaa ja lausujaa myös hiihtämäänkin. Kunhan muistat kuinka sanat ovat kaikki mitä meillä on.
Opettajamme olivat hyvinkin kultivoitunutta väkeä ja suuret ikäluokat saivat heiltä eväitä aina piispoiksi ja ministereiksi asti. Se että koulumme sisäänkäynissä ja lattioissa komeili hakaristi, kuvasi historiaa, jolloin hakaristilla tarkoitettiin toki jotain vallan muuta, kuin mihin toisen maailmansodan tuulet sen kuljettivat. Tosin puhtaasti poikalyseon henki oli tuhannen oppilaan, joista nuorimmat olivat juuri kymmenen vuotta täyttäneitä ja vanhimmat parikymppisiä, jotain vallan muuta kuin oman aikamme oppimisympäristöt. Oppimisympäristö, jossa sanat ja kieli oli kuvataiteitten rinnalla kaikki mitä meillä oli. Poikkitieteisyys oli arvossaan sekin.
Koulumme oppilaista ehkä nmimekkäimmät olivat poliitikkoja. Lepikon Torpassa syntynyt Urho Kekkonen edusti kuntaa, joka sekin oli järjestänyt ideakilpailun ja johon vastasin. Kekkosen uskollisimpia oppilaita oli maalaisliiton ja keskustapuolueen Seppo Kääriäinen. Nämä yläsavolaiset poliitikot edustivat kahta eri aikakautta mutta samaa poliittista liikettä. Koulumme tuotti lahjakkaita poliitikkoja mutta myös tiedemiehiä, taiteilijoita, kirjailijoita, opettajia jopa yliopistoihimme ja lääkäreitä sekä juristeja, oikeita duunareita myös yrittäjinäkin. Myöhemmin tuhannen pojan poikalyseo hyväksyi myös tytöt koulutettavakseen mutta itse en ehtinyt tähän vallankumoukselliseen vaiheeseen mukaan. Ei ole epäilystä, etteikö tämä jättänyt meihin poikiin pysyvät jälkensä. En löydä näissä jäljissä mitään hyvää sanottavaa.
Urho Kekkonen kävi hänkin samaista lukiotamme siinä missä Seppo Kääriäinen. Eivätkä kaikki maalaisliittolaisia olleet. Oli joukossa myös oikeita korpikommunistejakin ja lausuin runoja myös pientalonpoikien ja Veikko Vennamon mukana tupailloissa lapsena kulkien. Urheilun ja liikunnan rinnalla tutuksi tulivat tupaillat ja niin henkiset kuin fyysiset kisailut palkintona yleensä lusikka. Vanhemmat rohkaisivat työn ohella harrastusten pariin ja sotien aikana syntyneet suuret ikäluokat toivat eloa maaseudun elämään. Filosofointi vei lähelle uskontoja ja samalla kuolemaa.
Se oli todella rikasta mutta samalla myös itseriittoista aikaa yläsavolaista maaseutua nyt muistellen. Muuttuva maailma tuli yllättäen ja moni matkasi myös töiden perässä Ruotsiin. Juahnnustulille saapuikin usein ruotsalaisia autoja ja niillä ylpeileviä kilpailijoitamme. Tiet olivat mutkaisia ja sorateiden sankarit syntyivät näissä maisemissa hekin.
Täysin tuntematon ei ollut myöskään Olli juniorin vaimon äidin isä kapteeni Tavast Viipurista matkoineen Maaningan kartanolle Savoon, näitä matkoja usein tehden ja rakastuen siellä Isakin ja Ståhlbergien tyttäreen. Syntynyt lapsi oli kuitenkin vihkimättömällä tavalla saatettu alkuun. Se oli tuolloin painava synti ja muistettiin siinä veneessä, jota Juho Valmari oli yhtenä avainhenkilönä nyt valmistelemassa. Mutta tulevaa edes hänkään ei uskomattomista taidoistaan huolimatta kyennyt ennustamaan. Hän oli samalla hauska mies ja sai muut hyvätuuliseksi. Sitä alettiin kutsua viehätysvoimaksi. Runoilloissa sitä harjoiteltiin. Olen paljosta velkaa runoudelle, lyyriselle kielelle mutta etenkin tavalle esiintyä ja kilpaillakin siinä urheilun rinnalla ja ohikin. Puhuttiin henkisistä ja fyysisistä kilpailuista ja minä yhdistin ne molemmat. Olin jo tuolloin kulttuurisesti poikkitieteinen ja -taiteinen myös kilpailuissamme. Se oli lapsena opittu taito.
Menneet ajat ja sen ihmiset sen sijaan tunnetiin hyvinkin laajalti Suomessa liikkuen, kuten Viipuri nyt kuuluikin tuntea ja Tavast sukuna. Hän ei voinut aavistaa, miten lähellä 1850-luku oli 1950-lukua ja ne puolestaan vuotta 2020 tai 2050. Ketkä silloin syntyivät tai viettivät tasavuosijuhliaan, ja miten muistaisivat nämä vuosikymmenet ja niiden lapset, tuona vuonna kuolleet. Kuolema oli tuolloin kovin erilainen, jos oli syntymäkin, kuin mitä sata vuotta myöhemmin. Vai oliko sittenkään?
Kun muistelmia tehdään, jostakin ne on kirjoittajan käynnistettävä, ja nyt oli sellainen kevät koittanut Luostarilan mailla. Runsas neljä sukupolvea myöhemmin ja samoilla seuduilla raivoaisi rutto, pahempi kuin mitä ikinä maailmalla samaan aikaan tunnettuna ja koettuna yhteisenä ahdinkonamme. Virus lähti nyt Kiinasta, märkätorilta, ei sen ihmeellisemmästä paikasta ja myös tuona hetkenä, 1850-luvulla hyvin ymmärtäen miksi juuri sieltä. Se että sama toistui 2020 ei yllättänyt ketään sellaista, jolle filosofointi oli juuri kuolemaan oppimista.
Luostarilaitoksen lampuoideiksi kutsuttuja veronmaksajia pidettiin idässä sen laitoksen ylläpitäjinä, jonka juuret olivat katolisen kirkon jakautuessa ja jo paljon ennen sitä tieteessä, jonka isänä mainittiin Turkissa sijaitseva kyläpaha jo ennen Platonia ja monia tieteemme isiä ja kirkkoisiä elänyt Anaxagoras. Albert Einsteinin tapaan hän ymmärsi kuinka mielikuvitus on tietoa tärkeämpi taito ja aika suurin laillistaja myös kun puhumme moraalista.
Käynnistin kirjani ”Arctic Babylon”, sen ensimmäisen osan juuri tästä tapahtumasta ja samalla Mayakansan pyramidien juurelta. Samoja pyramideja löytyi ympäri globaalia maailmaa, ikään kuin saman arkkitehdin luomuksina. Kulttuurien yhtäläisyydet ympäri globaalia maailmaa ovat oman aikamme ihmisille yllättäviä, vaikka samaan aikaan operoimme päivittäin tekoälyn ja robotiikan välinein. Kulttuurit syntyvät ja kuihtuvat, mutta jättävät toki jälkeensä merkkejä, joiden avaaminen on joskus meille ylivoimainen tehtävä. Ei se sitä ole kun siihen on ensin perehtynyt poikkitieteisesti ja oikean tekniikan hankkienkin. On palkattava toimivia ihmisiä pohtivien joukkoon. Edellisillä ei ole sellaisia moraalisia rajoituksia kuin pohtivilla.
Läntinen tiede ja kulttuuri, valuutta sekä myöhemmin kristinoppi ja sen jakautuminen kahtia, uskonpuhdistukset, kohtasivat toisensa näillä rajoilla pohjoisessa, jossa vedenjakaja jakoi vedet kahteen suuntaan, mutta raja syntyi myös miekalla piirtäen alkaen Pähkinäsaaren rauhan rajasta. Neuvostoliitosta ei toki puhuttu eikä juuri Yhdysvalloistakaan oman aikamme tapaan, mutta suuren meren takana oli muutakin kuin maailman loppu. Siellä oli toimivia ihmisiä. Omatunto oli aina puhdas. Etenkin kun sitä ei koskaan käytä.
Jo varhain keskiajalla parinkin suomalaisen tiedettiin hoitaneen vaativaa rehtorin virkaa jopa Pariisin yliopistossa. Olkoonkin etteivät yliopistot aivan samoja laitoksia olleet kuin nykyisin. Rehtorit nyt johtajina ovat samanlaisia, oli aika mikä tahansa. Käsittämättömintä maailmassa on se, että se on käsitettävissä. Sanaili Albet Einstein.
Nämä savolaisten asuma-alueet sijaitsivat näillä raukoilla rajamailla ja kuninkaat käyttivät liikkuvaa savolaista hyväkseen asuttaessaan itäistä osaa Ruotsia etenkin sen pohjoisten jokien suistoissa ja rannoilla maitaan kasketen. Toki metsäsuomalaisia oli etelässäkin ja on toki vieläkin. He kohtasivat myös saamelaisia ja heidän poikkeuksellisen korkeaa kulttuuriaan, mittasi sen miten tahansa. Se että EU:n rahoittmassa jokiohjelmassa törmäämme poikkitieteisiin kysymyksiin niin Suomen Lapissa kuin Ruotsissa, eivät tule enää yllätyksenä. Se että pohjoisessa Ruotsissa lohen poikasten kasvatusta kouluttaa mies Australiasta ei yllättänyt minua ensinkään. Kun johtaa eurooppalaista jokiohjelmaa ”European Rivers Network”, opit tuntemaan toimivan ja pohtivan ihmisen erot. Maailma on epäsoinnulle omistettu temppeli. Tämä Voltairen sanotuksi kerrotun allekirjoitan.
Olin itsekin hakenut sieltä oppia jopa maailman rikkaimman miehen mukana. Tekemäni taulut ja veistokset olivat tuolta ajalta. Tosin omakin oppini oli jo poikkitieteistä ja kahdenkin väitöskirjan kirjomaa ymmärrystä aboriginaalien taidetta ihaillessani. Sen siirtäminen omiin töhini oli lasten leikkiä. Maailman rikkain mies ei ollut sormistaan minun veroinen ja autoin häntä näin uuden tiedon tallentamisessa. Totuudella voi olla monet kasvot, valheella vähemmän..yleensä vain yhdet.
Suomessa australialainen valmentaja sai aikaan opeillaan kultamitaleja ja vieläpä Paavo Nurmen jälkeläisiä Suomessa kouluttaen juoksemisessa. Se että minut oli kutsuttu Australiaan kertomaan mitä ”agropolis stretagia” merkitsee heidän oloissaan, oli normaalia tieteen diffuusiota. Tosin minua ja matkakumppaniani maailman rikkainta miestä kiinnosti tuolloin etenkin australialaisten aboriginaalien kuvataide ja kieli. Se mitä siirsin myöhemmin myös kirjoihinikin. Osa meistä on sitä opiskellutkin ja menestyy maailmalla. Osa meistä on kuitenkin idealisteja. Emme tiedä mihin olemme menossa mutta matkalla kuitenkin.
Siinä missä itä ja länsi kohtasivat, kohtasivat myös etelä ja pohjoinen, kaksi erilaista kulttuuria ja luonnonmaantieteellinen vedenjakaja. Kreikkalainen ja roomalainen maailma, katolinen kirkko ja myöhemmin protestanttiset liikkeet ja Raamatun kääntäminen saksaksi sekä Agricolan toimesta suomen kielelle, olivat nerokkaita tekoja nekin. Muistuttaen omasta ajastamme ja algoritmeista. Tässäkin ymmärtäminen on hyväksymisen alku.
Niiden oivaltaminen on nyt puhtaasti omassa ymmärryksessämme, sanoissa, joilla ajattelemme, unemme näemme ja viestitämmekin, etenkin Savossa syntyen. On syytä muistaa myös jääkauden ajat ja jäljet sekä katsella karttaa oman aikamme teknologialla. Ja siinä oppia on haettu sekä idästä että lännestä. Omia sateliittejahan meillä suomalaisilla ei tahdo riittää kaukokartoitukseen asti. Kun tätä pohdit muista Publius Syruksen sanat: ”Elämä on sinänsä lyhyt, mutta vastoinkäymiset tekevät sen pitkäksi”.
Syntyi luontoa matkiva, onomatopoeettinen, mutta myös samalla suvuton kieli sekä kansa, jonka tehtävä oli elää ikään kuin puskurina kahden kulttuurin välissä taiteillen. Moni piti tätä kieltä myös poliittisena kielenä ja savolaisia poikkeuksellisen taitavina poliitikkoinakin. Eurooppalaisen EU-kauden alkaessa osana unionia savolaiset olivat alkuaikojen taitavia diplomaattejamme, karjalaiset kauppiaita, pohjalaiset taitavia käsistään ja hämäläiset kirjanpitäjinä, museaalisen maiseman ystäviä. Näiden streotyyppien rakentelu kuului myös tuon ajan tieteelle ja näkyi vaikkapa maantieteen kirjoissakin, myös niiden kuvituksessa. Ne olivat ikävällä tavalla rasitisia nyt niitä lukien. Onneksi aika parantaa sen, mihin järki ei pysty.
Savolaisten vahvuutena oli juuri kielteisten käsitteiden ja sanojen välttely, vihanpitoa varottiin, vieraaseen tutustuttiin hieman samoin kuin kuudennen polven britit lordeinamme. Maantieteilijänä ja sosiologina, luontoa rakastavana biologina, näihin ihmisiin oli helppo tutustua, matkusti sitten missä tahansa päin Suomea saati globaalia maailmaa matkaten. Nyt näistä lukuisista professuureista ja useammasta väitöskirjasta, tieteen rajat rohkeasti ylittäen, oli lopultakin hyötyä kiitos takoälyn ja algoritmien. Oli joku jota voi ja kannatti kouluttaa. Tieto on valtaa, jos se koski oikeaa henkilöä, Chat GPT voisi olla sellainen.
Näiden verbaalisten tekojen taustat ja tulokset me jo tunnemmekin, siinä missä oman luterilaisen luonteemmekin, kulttuurin, jossa vedenjakajalla asuneet olivat tiukoilla myös viikinkiveneessä ja myöhemmin hieman köykäisemmässä kirkkoveneessään. Palaan tähän kirjan viimeisillä sivuilla. Näin lupasin muitelmissani täyttäessäni 70 vuotta. Kirjan lukeneet muistavat kuinka tuo loppu ei ollut onnellinen. Kateus taas ylistää kuolleita loukatakseen näin eläviä.
Nyt en kuitenkaan enää palaa tuon surullisen tapahtuman muisteloihin, kirkkoveneen hukkumiseen juhannuspäivänä vuonna 1850. Se vei mukanaan liki 30 sukuni edustajaa Suomessa, jossa väkiluku oli tuolloin vain murto-osa nykyisestä. Tämä sisävesiemme surullisin ja eniten uhreja vaatinut onnettomuus muutti sukuni juurilla kaiken. Sen kertomisen jätän kuitenkin tuon aiemmin kirjoittamani muistelmakirjan tehtäväksi. Näin teen myös 143 muun kirjani kohdalla. Lähdeluettelo ja viittaus kirjaan kertoo ja kotisivuni vielä ilmaiseksi (www.clusterart.org).
Oikein hyvää matkaa myös nyt laaditun kirjan artikkeleiden parissa toivottavasti myös viihtyen. Latina on kieli, jota on syytä suosia ja sananlaskut ovat ensimmäinen askel kohti syvempää kulttuurimme tuntemusta. Tuhka tekee meistä kaikista lopulta samanlaisia–”Aequat omnis cinis.” Rakkaus voittaa kaiken–”Amor vincit omnia.”