Towards a better geographical world view
Kohti parempaa maantieteellistä maailmankuvaa
Matti Luostarinen 25.04.2023-2026. Elämä on tulvillaan jaettua viisautta. Hannu Tarmio kokosi vuonna 1990 ”Elämän viisauden kirjan” maallisesta vaelluksestamme kehdosta hautaan ajatuksin, aforismein, sananparsin, säkein, herjoin ja huulin. Näin syntyi kaikkiaan 5299 vanhaa ja uutta oivallusta – hakemistot mm. puheenpitäjille ja toivottajille. Maallinen vaelluksemme kehdosta hautaan ajatuksin, aforismein, sananparsin, säkein, herjoin ja huulin lainaten kirjan alkusanoja nimikantta lukien.
Kirja on saatesanoineen ja osastoineen jaettu osiin (26) käsitellen lapsuutta, kasvatusta, nuoruutta, sukupuoliamme (mies nainen), rakkautta ja seksiä, avioliittoa (aviomiestä ja – vaimoa), avioliittoa ja aviosotaa, perhettä ja kotia, äitiyttä, isyyttä ja isovanhempia, anoppia ja miniää. Kaikki hyvin ajankohtaisia ja jokaisen elämää koskettavia aiheita. Etenkin näin vaalien aikoihin ja hallitusta k
Myös omat kirjoitukseni, ainakin tietty prosentti tuhansista, käsittelee juuri näitä teemoja. Eniten kuitenkin olen käyttänyt Tarmion kirjan kohtia ihmisen elämästä, ihmiseksi syntymästä ja elämänohjeista: Ystävyydestä, yksinäisyydestä, työstä, rikkaudesta ja köyhyydestä, menestyksestä ja julkisuudesta etenkin politiikassa. Nämä aiheet ovat aina muodissa, oli ajan henki mikä tahansa tai hallituksemme koottu oikealta tai vasemmalta, liberaaleista tai konservatiiveista. Näin syntyi ensin kolme kirjaa ja nyt kuusi kirjaa vuosittain. ”En nuku koskaan – Dormio numquam”. Koneet ja teknologia pitää siitä huolen. Kirjahyllyni, jossa on yli kymmenen metriä omia kirjojanikin. Tiedettä ja tutkimusta tehdään omalla nimellä. Usein yhdessä ja silloin myös oppilaitteni kanssa.
Ihmisen suuret tunteet ovat nekin runsaasti viljeltäviä, kiitos sosiaalisen median ja sen asiakkaitten usein kapearaiteisen elämänkuvan. Niinpä työ ja sen myötä rikkaus ja köyhyys, menestys ja julkisuus ovat aikamme medioitten suosituimpia viisauden sanoja hakevia käsitteitä. Onni täällä vaihtelee, taivaan isä suojelee, sanaili mummoni aikanaan, kun olin alle kouluikäinen. Sanoista tahtoo syntyä ruoska, aasista villaa ja jumalalta kuningas, kuninkaalta laki. ”A verbis ad verbera” – ”Ab asino ianam” – ”A deo rex, a rege lex.”
Tunteista suurimmat viisauksineen käsittelevät Hannu Tarmion kokoamassa kirjassa pelkoa, rohkeutta, vapautta, toivoa, vihaa, väkivaltaa, sotaa, siis oman aikamme rakkaimmat aiheet medioitamme seuraten. Ne tulevat syvältä sydämestä, edeltäpäin ja usein vielä järjettömästä. ”Ab imo pectore” – ”A priori” – ”Ab absurdo”.
Maapallomme pelastajat taas läpivalaisevat yksilön vastuuta ja viisauksista ne liittyvät Tarmion kokoelmassa kohtiin moraali, oikea ja väärä, mutta sitten tuleekin loikka taiteeseen, ruokaan ja juomaan, sairauteen, ikään, uskoon ja lopulta kuolemaan. Siinä kootaan kasapäin monia ajatuksia, niitä voidaan käyttää myös väärin ja parhaina kuvataan lopulta kestetyimmät vaivamme. ”Acervatim multa frecuentans” – ”Abusus non tollit usum” – ”Acti labores iucundi.”
Saatesanoissa keväältä 1986 Tarmio päätyy numeroimaan sanottavansa kahdeksaan kappaleeseen. Se kertoo paljon hänen tavastaan jäsennellä sanomansa ja muistuttaen tulevasta, robotiikasta ja tekoälystä, algoritmien kyvystä tai kyvyttömyydestä ymmärtää ihminen myös kokonaisuutena, yhteiskunta ilmiönä, joka ei ole lokeroitavissa. Tähtiin mennään kärsimysten kautta, suopein korvin ja yhtäläisin voimin. ”Ad astra doloribus itur” – ”Aequis auribus” – ”Aequis viribus.”
Elämänviisaudet suhtautuvat todelliseen elämään kuten masturbaatio seksiin. Kaikki yleistykset ovat vääriä ja niin tuokin edellä kirjoitettu. Olkoonkin että latinankieliset sananlaskut iskevät joskus tuntemattoman havaitsemana viisautena omaan elämään kuin nyrkki palleaan. Ihminen on ihmeellinen – harhaileva sielu – ”Mirabilis Homo – Anima Errans” Homo Imaginalis.
Kyse ei olekaan yhden tuntemattoman tuote vaan pikemminkin kulttuurin kirjaama ja muistuttaa robotiikan algoritmeja. Näissä viisauksissa on itsetuntemuksen ja samalla elämänviisauden alku ja loppu. Kynnellä koetteluun asti, lääkitsemällä vain lopulta vain paheten. ”Adunguem” – Aegrescit medendo”, Vergiliukseen uskoen.
Toiseksi Tarmio toteaa kuinka 5299 vanhaa tai uutta oivallusta eivät ole nyt havaittuja, vaan jo aiemmin löydettyjä ja Tarmion itsensäkin käyttämiä. Se on viisas tapa kertoa, kuinka hän on sittenkin vain halpa-arvoinen toimittaja. Jäsentelykin on vähän ontuva, mutta ihan sopiva, odottaen myöhemmin lukuisia uusia painoksiakin. Se on upea saavutus lähes tuhat sivuiselle kirjajätille. Tasaisella mielellä ja yhtäläisellä oikeudella koottuja. ”Aequo animo ” – ”Aequo iure” Caesarin ja Ciceron lakeja noudatellen.
Tekstien historia ja jäljittäminen on työlästä ja niitä on käännelty varmaan moneen kertaan ja monen toimesta. Jonkun runon suomentajankin voi löytää. Aforismien ei. Se että teksti käännetään kielellemme, on merkittävä tapahtuma sen sisällölle. Kielemme on onomatopoeettinen ja luontoa matkiva. Tästä pohdimme usein algoritmien ja tekoälyn kanssa taiteillen. Jos pragmaattiseksi mainitun kielemme voisi jättää pois, tekstin tuottaminen olisi helpompaa. Samoin kuvitus kirjalle. Se tekee norsun jopa kärpäsestä – ”Elephantem ex musca facis.
Kun harakan varpaita käännettään närhen lauluksi, syntyy kulttuurinen muutos. Valaan laulusta on siitäkin matkaa muiden nisäkkäiden kieliasuun. Viisaat rakastavat, muut himoitsevat. ”Amabii sapiens, cupient ceteri”.
Näin Hannu Tarmion kirja on kaikkea muuta kuin tieteellinen editio. Näin sen myös Tarmio toteaa neljännessä kohdassa ja samalla pelastaa itsensä joutumasta tilille tekemisistään. Tosin oman aikamme sosiaaliset mediat eivät näistä rajoista paljoa piittaa. Siellä jotain iloa on itkuissakin – ”Est quaedam flere voluptas”. Eikä tekoälyn ja algoritmien kanssa auta väitellä. Biljoonat sanat ja kyky omistaa algoritminen muisti sekä kyky myös myöntää virheensä, heikot kohdatkin, on tekoälyn hoitamana uskottavuutta lisäävä.
Halolla päähän ja oksapuolella etenkin, jos alat kohtuuttomasti sanomaasi selitellä. Oman aikamme poliitikot eivät selittele. Uskolliset ystävät seulotaan vastoinkäymisissä. Tällainen ystävä on kuin toinen minä. ”Amicus cerius in re inceria cernitur” -”Amicus est tamquam alter ego”, Ciceroa lainaten.
Oman aikamme sukupuoleen ja aviollisiin kysymyksiin en Tarmion kokoelmaa toisi lainkaan. Samoin kuvituksen kanssa olisin varovainen. Kulttuurien tuntija voi aina paikkailla lainattuja kuvia, mutta omia kuvia ei ole tarvis selitellä. Sekä nyt että aina – ”Et nunc et semper”.
Tee itse taulusi ja veistoksesi, muuta se kirjoittamasi klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifestin mukaiseksi, ja olet sellaisella polulla, josta sinut myös maailmalla tunnetaan. Oikeamielisestä ja hyvästä – ”Ex aequo et bono”. Niin laajalle on tämä ilmiö käsistäni ja manifestistani maailmalla levinnyt. Suomalaisten on siitä turha jupista liki sadan miljoonan alan ammattilaisen joukossa.
Kaikkien rakkaus on lopulta samanlaista. Eikä todellinen rakkaus pelkää ketään. Näin sanaili Seneca aikanaan. ”Amor omnibus idem” – ”Amor timere neminem verus protest.” ”Cluster art and Art of clusters 70 years” kertoo muistelmakirjanani iästänikin. Vastaavasti ”Social media economy and strategy” kymmenen vuotta aiemmin kirjoitetusta kirjasta. Ja nyt sitten tulee täyteen 75-vuotta. Pitäisin sitä jo sellaisen miehen ikänä, jonka sanaan voi jo hiven luottaakin. Elä, kasva ja kukoista –
”Vivas, crescas, floreas!”
Väliin, noin vuosikymmenen mittaiseen, mahtuu liki 3000 artikkelia, blogia, esseetä sekä liki 30 monografista kirjaakin. Yhteensä 125 kirjaa, mukaan lukien väitöskirjanikin, molemmat ja hyvin erilaiseen tiedekuntaan kirjoittaen. Näin siis keväällä 2023. Syksyllä 2025 luku on jo 140. Jos tämä teksti mahtuu kirjani sivuille, se on järjestyksessä 144. Uskomatonta, eikö vaan? Kirja joka toinen kuukausi. Elämme aikaa jolloin teknologia ja sen luonne on sekin määriteltävä uudella tavalla. Syvältä sydämestä – ”Ab imo pectore”
Poikkitieteisyys vaatii omaa panosta niin luonnontieteissä kuin ihmistieteissäkin. Monitieteisyys ja tieteiden välisyys on kokonaan muuta. Kirjojahan nekin, väitöskirjat, ovat monografioina. Joskus jopa aika työläitäkin, vaihtaen kokonaan tiedekuntaa ja yliopistoakin. Jos et ole sitä kokenut, sen selittäminen ei onnistu tiedettä popularisoiden.
Ilmiö liittyy läheisesti Tuomas Akvinolaiseen ja käsitteeseen ”Olemuksen vastaavuus” – ”Analogia entis” tai Horatiuksen sanoihin: ”Laskettuamme leikkiä tutkiskelkaamme vakavia asioita.” – ”Amoto quaeramus seria ludo.”
Eläkevuodet ovat ihmisen tuotteliainta aikaa ja mahdollisuus käyttää latinankielisiä aforismeja tai sananlaskuja, viisauksia, on laajentunut muutamasta sadasta tuhansiin ja ohittavat nyt Hannu Tarmion noin 5000 elämänviisautta. Kotkat kun eivät pyydystä kärpäsiä. ”Aquila non captat muscas.” Elämme syksyä vuonna 2025 ja nyt jo kevättä 2026. Että voivatkin olla maailmalla kovin erilaista aikaa. Elämme tilanteen mukaan – ”Ex tempore”. Onneksi omalla kohdalla taustalla on akateemisen maailman ohella madiataloja ja niiden teknisistä muutoksista syntyviä myös taloudellisia ratkaisuja maakuntalehdestä Savonlinnassa alkaen ja seuraten samalla oululaisten mediaa mediatalossa työtään tehden ja artikkeleita viiteen lehteen aikani kuluksi kirjoittaenkin. Omaa tutkimustaan tehden ja joka vuosi uutta neljääkymmentä opiskeilijaa kouluttaenkin aluesuunnittelussa – suunnittelumaantieteessä. Osasta kasvoi jopa lahjakkaita professorejakin.
Olisi anteeksiantamatonta jättää ne käyttämättä tänään, jolloin olemme algoritmien varassa, mutta samalla myös ymmärtämässä, mikä merkitys tällaisella kootulla viisaudella on omien pienten ongelmiemme avaamisessa ja ratkaisemisessa. Jonkun on se vain koottava ja jäsenneltävä käyttöömme. Aina se ei voi olla robotti. Robotti on vain aasi lyyran äänellä varustaen. ”Asinus ad lyram.”
Edellä kirjoitettu on johdantoa kirjalle, joka käsittelee maantieteellisen ajattelun poikkitieteistä luonnettamme. Maantieteellinen ajattelu ja sen osaaminen on vähintäänkin yhtä tärkeää, ehkä jopa tärkeämpääkin, kuin ajallinen ja historiaan sidottu ajattelumme. Tästä on käyty aikanaan filosofinen keskustelu aina hiven näkökulmaa muuttaenkin. Nyt se ei ole enää mahdollista. Uskokaa kokenutta – ”Experto credite (Vergilius).
Oma opiskeluni käynnistyi aikanaan biotieteilijänä ja suoritin sieltä ensimmäisen maisterin tutkintonikin. Siihen kuului myös maantiede, jolloin luonnontieteellisen tiedekunnan opiskelijat olivat varmistaneet itselleen auskultoiden suomalaiseen lukioon vanhemman lehtorin pätevyyden.
Oma opiskeluni käynnistyi jo hyvissä ajoin 1970-luvun alussa ja tuo pätevyys oli saavutettu samaisen vuosikymmenen aikana myös lisensiaattina ja täydentäen opintoja Oulun yliopiston ohella Turun yliopistossa. Luonnontieteitten kohdalla luotin Oulun yliopistoon, mutta ihmistieteiden kohdalla turvauduin Turun yliopistoon. Se oli oikea ratkaisu. Sääli minua – ”Miserere mei!” Oikeat ratkaisut ovat jatkossa elämäntyösi ja sen raskain taakka.
Väitöskirjan teko molempiin tuli ajankohtaiseksi työskennellen samaan aikaan myös yli 20 vuotta MTT/Luke labroissa ja maailmaa samalla kiertäenkin. Jostakin syystä maailmalla arvostetaan tohtoreita toisin kuin Hämeessä ja Forssassa vanheten. Ainut tohtori oli lääkäri ja muut sitten yhdessä haukuttaja MTK:n tutkijoita Jokioisten kunnassa. Ihmeellisellä tavalla – ”Mirum in modum”.
Paikallista kivitystä oli noloa seurata. Helsingissä, Turussa ja Oulussa sellainen oli mahdotonta. Sotiemme jälkeinen akateemisuus oli Hämeessä saanut poliittisen värinkin. Näin suomalaiset akateemiset pakenivat pariin metropoliin ja moni muutti maasta maailmalle. Minä jäin Forssaan. Sääli minua – ”Miserere mei”.
Maantieteen (ei tiedon) ajatteluun kuuluu monta elementtiä. Paikan merkitys ihmisen ympäristönä edellyttää mahdollisimman laajaa perehtyneisyyttä luonnontieteiden rinnalla ainakin yhteiskunta- ja taloustieteisiin, valtiotieteisiinkin. Siis lyhyesti kuvaten opintoihin oli saatava mukaan mm. erilaisia kulttuureja kuvaten ihmisten toimintoja ja samalla elinympäristöjä. Suomalaiseen tapaan – ”More Finnico”.
Niinpä monessa meitä mittavammassa kulttuurissa maantiede on omana tiedekuntanaan ja jakautuu karkeasti luonnonmaantieteeseen ja kulttuurimaantieteeseen, jälkimmäinen puolestaan mm. talous- ja sosiaalimaantieteeseen. Sokraattiseen tapaan – ”More Socratico”.
Aluesuunnittelu osana maantiedettä oli vierasta sekin Hämeessä lukion kasvatteja seuraten. Tiede ammattina oli vieras ja sitä karteltiin, siinä missä kuvataiteita ja kirjallisuutta ammattina. Urheilu sen sijaan oli jopa karnevalisoitua ja suosittu ammattinakin. Vielä 1970-luvulla tieteessä naiset vaietkoon seurakunnassa – ”Mulieres in ecclesiis teceant”. He eivät juurikaan väitelleet tohtoreiksi. Nykyisin on toisin.
Kaikessa maantieteitä yhdistävänä mukana on yhteisenä kartta. Tänään kartografia on satelliitein toimivaa ja GIS (Georgraphical Information System) tunnetaan vaikkapa ajaen autoa ja käyttäen sitä suunnistamiseen. Suomessa karttalaitos on ollut aina erityisen arvostettua ja kolmiomittaus peruskarttoineen ranskalaisten kanssa käynnistäen Lapista.
Lapissa vietetyt vuodet toivat esille muistot ranskalaisista tutkijoista siellä majaillen. Saamelaisuus on rikkaus, josta on pidettävä kiinni. Tänään aluesuunnittelu ja suunnittelumaantiede on pitkälle vietyä maantieteen sovellusta. Perustieteet ovat eri asia kuin soveltavat tieteet. Suomessa on ihan hyviä ja laadukkaita yliopistoja. Toki poikkitieteisyys vaati aikanaan paljon. Oli muutettava neliöt ympyröiksi – ”Mutat quadrata rotundis” (Horatius).
Maantieteellistä ajattelua pyritään toki hoitamaan ja myös edistämään jo lapsesta alkaen vaikkapa ympäristöopin leikeissämme. Maanosat, valtiot ja kaupungit tulevat tutuiksi siinä missä kompassi ja suunnistaminenkin. Myöhemmin nämä joko luonnontieteiset tai ihmistieteiset ilmiöt syvenevät osana maantieteellistä ajatteluamme, mutta samalla ajallista kehitystäkin. Toki uusi teknologia ja sen nopeat vaiheet muuttavat myös tieteen sisältöäkin. Luonto kammoaa tyhjää – ”Natura abhorret vacuum”.
Aikatieteet ja aluetieteet lähestyvät toisiaan lapsen ajattelussa. Edellistä voi pitää vertikaalisena ja jälkimmäistä horisontaalina tieteenä. Lukiossa saamme ensimmäiset kosketukset monialaisen tieteen ensimmäisiin alkeisiinkin. Seitsemän veljestä ja Aleksis Kivi kertoi, miten suomalaisille opetettiin lukutaitoa. Luonnontieteet (Natural science) eivät ole ihmistieteitämme (Human science).
Yliopistossa maantiede jakautuu mm. luonnon- ja kulttuurimaantieteeseen ja nämä edelleen täsmällisempiin tutkimuskohteen ja usein myös välineistön mukaan. Näin maantieteestä on ajan oloon erkaantunut lukuisia muita tieteenalojamme. Toisaalta samalla monitieteisyys ja nykyisin poikkitieteisyys ei ole vierasta maantieteelle. Ja luonto taas kammoaa nytkin tyhjää. Sitä on vaikea muuttaa – ”Naturam mutare difficile est” (Seneca).
Samalla kuitenkin maantieteen tehtäväksi on jäänyt valmius monialaisten ilmiöiden yhdistämiseen ja integrointi omana aikanamme tietokoneiden ja samalla satelliittien avulla operoiden. Muutos algoritmeineen on ollut erittäin suuri ja samalla tieteenalaa edelleen erikoistaen. Suurvaltiot pitivät nämä tieteet ominaan ja tiedon vaihto onnistui vain tutkijoiden yhteistyönä. Aivovienti on kalleinta vientiämme. Elämä on ajattelemista – ”Vivere est cogitare” (Cicero).
Vielä edellisen vuosituhanne loppuessa ja uuden alkaessa saimme valmiiksi kansallisen ja EU-rahoitteisen johtamani ”Susagri” ohjelman loppuraportteineen. Kaikki näytti liiankin valoisalta ja petollisen hyvältä rinnan agropolis-ohjelman globaalina ja Susagrin jälkeen odotti ”European rivets network” sekä ”Sustainable developmen China”. Kansallinen ohjelmamme kestävän maatalouden ohjauksesta luonnon ja aihmisen ehdoilla oli toteutunut kiitettävällä tavalla ja kestävyyden rakennepuut olivat käytössä. Olimme eurooppalaisen Life-ohjelman kärjessä ja jatkoa oli luvassa. Näin meillä Suomessa ainakin kuviteltiin. Agropolis ohjelmana ja ekologinen klusteri levisi maailmalle kuitenkin ohi suomalaisten alan soveltajien. Näin käynnistämäni megaluokan ohjelmat karkasivat pois suomalaisten käsistä. Se on yleinen tapa – ”Vita communis”.
Kaikesta tästä luovasta ja innovatiivisesta kehityksestä riippumatta, ja oikeastaan sen ansiosta, maantieteelliseen ajatteluun on tullut mukaan yhä enemmän tarvetta ymmärtää monimutkaisten ilmiöitten kokonaisuuksia, tietojen yhdistämistä ja synteesien rakentelua. Puheet poikkitieteisestä on eri asia kuin monitieteisyys tai tieteiden välisyys. Maantiede vaatii aitoa poikkitieteistä osaamista tutkijoiltaan. Tai ainakin se on neuvova toivomus – ”Votum consultativum”.
Juuri tämä tehtävä tieteessä edellyttää maantieteilijöitä hakemaan muista perustieteistä myös väitöskirjatasoista jatkokoulutusta sekä opettajina, tutkijoina että yhteiskunnallisina toimijoinamme. Tässä luonnonvarojemme kehittäjät ja tutkijat myös suunnittelijoina olivat muita edellä vielä aikana, jolloin itsekin toimin silloisen Maatalouden tutkimuskeskuksen (MTT/Luke) ohjelmajohtajana. Mutta missä olivat yliopistomme ja sen sektorilaitokset? Biologit, taloustieteiljät, sosiologit, maantieteiljät ainelaitoksina, mihin kaikkeen yliopistomme tuolloin nuoriaan kasvatti tiedekunnissaan ja varttuneemmat hakivat omalle tieteelleen myös samalla uskottavaa paikkaa yhteiskunnan aktiivisina ohjaajinamme. Tai näin olisi kuulunut olla. Siitä heille maksettiin. Mitä tapahtui seuraavan vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen?
En nyt toki tarkoita sitä, että kaikki maantieteilijät väittelisivät tohtoreiksi monessa tiedekunnassa. Likimainkaan kaikki maantiedettä opiskelevat eivät toki päädy tutkijoiksi, ja toki tukiaineiden hakeminen juuri tutkijakoulutukseen tapahtuu kyllä aikanaan jokaisen kohdalla erikseen. Kahta identtistä tiedemiestä ei löydy tutkijoina. Minä puhun ja kirjoitan minun äänelläni. – ”Voto meo”.
Maantieteellä on yhteiskunnallisen tehtävän näkökulmasta myös poikkeuksellinen asema etenkin sellaisissa valtioissa, joissa resurssit ovat meitä oleellisesti paremmat. Samalla tiede on strategisena usein sellaisessa käytössä, jota myös välineineen suojataan.
Kun Venäjä käy sotaa Euroopassa ja Suomi on Naton jäsen, ymmärrämme tänään ehkä hiven paremmin, mitä tällaisella tiedolla tarkoitetaan, ja miksi sitä pidetään tarkoin silmällä etenkin meitä vauraimmissa suurvalloissa. Ihmisen ääni on eri asia kuin Tähtien ääni – ”Vox humana – Vox stellarum”.
Omalla kohdallamme tärkeintä oli pysyä mukana ja ymmärtää, mistä on kysymys ja kuinka ko. tiede on tutkijoineen tieteellisine julkaisuineen erityisasemassa. Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä. Kyse on välineellisestä tieteestä ja siinä kaivataan juuri näitä välineitämme, laboratorioita. Tämän päivän laboratorio on muuta kuin 1970-luvulla. Myös ihmistiede on kehittynyt samaan suuntaan. Sodat ovat nyt näiden välillä sodittu (Big ScienceWar).
Maantieteellinen ajattelu on jo sinänsä välttämätön väline selviytyäksemme arkemme hoidosta ja myös sen tänään niin ajankohtaisesta alueellisesta ajattelusta poliittisena kysymyksenä. Paikallisten asioiden ymmärtäminen ja maantieteellinen, spatiaalinen ja regionaalinen ajattelu ja analyysi, on syytä tehdä kansalaishyveeksi. Ihmisen ääni ei ole Jumalan eikä paholaisen ääni. – ”Voc humana – Vox Dei – Vox diapoli”.
Kyse on samalla, ei vain luonnonvaroistamme, mutta myös omista juuristamme ja spatiaalisesta identiteetistä sekä erilaisten kulttuurien tuntemuksesta. Niiden vaikutuksesta ja yhdistämisestä kulttuurien käyttäytymisessä sekä monimutkaisten ilmiöiden kokonaisuuksista.
Poikkitieteistä tietoa yhdistetään osana luontoa, kulttuuria, sosiaalisia ja taloudellisia rakenteita, suojaten samalla sellaisia yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, jotka ovat vain maantieteen koulutuksen ja tutkimuksen kautta hallittavia. Näin kyse on usein juuri synteesien rakentelusta osana niitä karttoja, jotka ovat tänään välineineen kokonaan muuta kuin kolmiomittaustorneja rakenneltaessa.
Maantieteellinen ajattelu ei ole suomalaisille vierasta, ja ymmärrämme mistä on kyse. Tieteelliset julkaisut saisivat toki levitä näkyvämmin. Maantieteen suurin vahvuus on sen kyky integroida yhteen poikkitieteistä ajattelua ja tuloksia. Siis biologiaa, geologiaa, fysiikkaa, taloustieteitä, demografiaa, sosiologiaa, ympäristöpsykologiaa, mutta tänään etenkin robotiikkaa, algoritmeja ja tekoälyn tarjoamia mahdollisuuksia ja vaatimuksia. Luonnonvaramme ovat rikkautemme. Samoin niiden suojelu. Kuultakoon kuitenkin aina myös toista osapuolta – ”Audiatur et altera pars”.
Ilmastomuutos, väestönkasvu, kaupungistuminen, globalisaatio ovat moniulotteisia ilmiöitä, jossa rinnan kulkevat paikalliset juuret ja globaalit ilmiömme. Globaalin maailman ilmiöt eivät voi olla vain perinteisen median ja muutaman erikoistieteen varaan rakentuvaa narraatiotamme. Kaikkien sota kaikkia vastaan – ”Bellum omnium contra omnes”.
Maailman onnellisin kansakunta on laiminlyönyt koulutustaan ja samalla velkaantunutkin. Jotain pitäisi tehdä ja pikaisesti. Globaali kilpailu on tieteessä ja innovaatioissamme aivan muuta kuin jääkiekon peluu tai mäkihyppy. Siihen panostetaan ja vailla panoksia olevan alueen on parempi hakeutua sivuun kilpailusta. Elää sosiaaliturvalla ja toivoa lopulta parasta. Rajoja voi aina myös muutellakin. Eikä makuasioista voi kiistellä – ”De gustibus non est disputandum”.
Maantiede on yhtäällä yleisavain ja sivistäjä, mutta toisaalla erikoistieteitä käyttävä ammattilaisten työkenttää. Ilmiöt ovat monimutkaisia ja niiden tutkijat maantieteessä poikkeuksellisen hyvin oman asiansa hallitsevia ja maailmalla käytettyjä avainhenkilöitämme.
Maantiede on usein samalla myös eräänlainen yleisavain sellaisiin kysymyksiin, jotka muiden erikoistieteiden kohdalla jäävät kokonaan huomaamatta. Synteesin tarve tai sen täydellinen puuttuminen ovat tänään niin paikallisesti kuin globaalisti se avain, mistä syntyvät suurimmat erikoistieteiden erehdykset. Ne erehdykset ovat kalliita. Erehdykset ovat inhimillisiä – ”Errare humanum est” ja niin kauan kuin hengitän, toivon – ”Dum spiro, spero”. Tällä nimellä julkaistut kirjat on tehty eläkevuosina. Nyt kun siihen on aikaa. Aiemmin ei ollut. Miksi ei ollut? Se muistutti viimeistä taistelua – ”Dimicatio ultima”. Vainajien hengille omistettua. – ”Dis manibus sacrum”ootessa. Toivon niin kauan kuin hengitän – ”Dum spiro, spero”. Aina jossakin hallitusta kootaan ja suomalaisten tapa koota hallitusta alkaa hyvissä ajoin jo ennen vaalejammekin.
.