Tiedelehti Natura kertoo, kuinka maailmankaikkeuden laidalla, noin 450 miljoonan valovuoden etäisyydellä meistä majaileva tähti T4C 8241 2652 on menettänyt sitä ympäröivän valoisan pölypilvensä. Tuo pölypilvi on yleensä planeettojen syntyainesta ja havaittiin tämän tähden ympärillä ensimmäisen kerran vuonna 1983.
Kadonnut tähtisumu
Tämän jälkeen pilvi alkoi jostakin syytä hämärtyä vuonna 2009 ja katosi lopulta olemattomiin. Professori Benjamin Zuckerman vertaa sitä ikään kuin Saturnuksen renkaiden nopeaan katoamiseen. Olkoonkin, että nyt kadonnut rengas oli monin verroin mittavampi, aurinkokunnan kokoinen katoamistemppu.
Katoamisen ovat havainneet muutkin tähtitieteilijät ja sitä pidetään mahdottomana selittää. Tähtitiede ei tunne vastaavaa tapahtuneen koskaan aiemmin. Ja se on todella ikivanha tiede. Havaintovirhekään se ei oikein vaikuttaisi olevan. Kaikki annetut selitykset ovat tiedemiesten esittäminä liian kaukaa haettuja, kun ilmiö on vielä niin hetkessä tapahtunut, maailmankaikkeuden mittaisia tapahtumia pohdittaessa.
Yleensä nämä katoamistapaukset hoidetaan miljoonien vuosien saatossa ja mukaan tulevat mustien aukkojen tapaiset kaiken olevaisen nielijät. Suomalaisessa kansantarustossa esitetyt, oma maailmankuvamme mittaiset, hauen nielun mukana tuonelaan kulkevat tapaukset, ovat yhtä hyviä selittäjiä nyt kuin mikä tahansa tähtitieteilijöiden esittämä teoria.
Olevaisen loppu
Nyt tiedemiehet pohtivat, olisiko mahdollista, että näitä äkkikatoamisia tapahtuisi enemmänkin, ja niitä tullaan jatkossa havaitsemaan tuon tuosta. Samalla nämä havainnot tulevat jatkossa myös lähempää omaa linnunrataamme, lopulta omaa aurinkokuntaamme. Arctic Babylon on lähestymässä, ymmärrämme lukemamme. Ja kuten yleensä, aina liian myöhään.
Joku on rohjennut jo palauttaa mieleen Mayakansan ennusteen, jonka mukaan katoamistapaukset alkaisivat yleistyä hyvinkin hurjalla vauhdilla ja muistuttaa purkautuvaa kudelmaa, jossa oma vuoromme olisi 23. joulukuuta kuluvaa vuotta. Olisimme ikään kuin Nemesiksen opissa, kohtalonjumalan kyydissä. Paradoksaaliseksi kuvaamamme maailman synnyn alussa, ei siis sittenkään lopussa.
Alussa vain ei ollut mitään. Ei edes oravanpyörää, ikiliikkujan alkua, markkinavoimien tapaa reagoida tähän kaikkeen. Markkinavoimat selittävät monelle linnunratojemme kudelman. Se on hyvin kapea näkökulma maailmankaikkeuden luonnonlakeihin. Lähiyhteisö ja globaali maailma, euron hinta ja ihmisen mittainen maailmankuva, ovat nyt katoamassa, halusimme sitä tai emme. Siinä poikkitieteisyys jyrää alleen yhden suunnan ihmiset. Luonnontieteet, historia ja maantiede alkavat kiinnostaa, käytännön filosofia ja antropologia heräävät henkiin, psykologit saavat töitä hekin. Media tieteenä ja taiteena on alkua yhteisömedioden kehittymiselle. Pohdimme itse, otamme selvää, alamme oppia uudella tavalla, määritämme itse paikkamme kartalla.
Näin juuri äsken tiedemiestemme Cernin hiukkakiihdyttimessä löytämät Higgsin hiukkasen kaltaiset materian kokoajat ja massan antajat olisivat mereiseksi luonnehdittavassa maailmankaikkeudessamme ikään kuin katoamassa ja samalla myös muut hiukkaset niiden mukana. Pitsiverho ympäriltämme pimenee, tähdet häviävät, purkautuvat kuten Odysseijan vaimon Penelopen kutimen kuuluikin. Harharetkemme on lopuillaan. Järkevä ihminen ei harhaile Odysseijan tapaan. Järkevä ihminen ei jätä Penelopea yksin.
Mitä markkinavoimat mahtavatkaan siihen sanoa, sitä seuraa mediamme. Vai seuraako sittenkään? Ovatko sen harharetket muiden harharetkistä vain kertovia, oman aikamme kuva, maan tapa, marinadien marinadi? Saako media haasteen uusista hiukkasista? Joko siellä ymmärretään, mitä Cernissä on löydetty? Tämän rinnalla tulen sytyttäminen ja sähkön löytyminen olivat luolamiehen innovaatioita. Herra Higgs meni Einsteinin ohi niin että heilahti.
Aika olisi samalla, ihmisen kuvaamana, käymässä loppuun, jos sellaista nyt oikeasti maailmakaikkeudessa kuului ollakaan, einsteinilaista suhteellisuutta tulkiten. Ja siinähän me nyt elämme, tahdoimme tai emme, ajattomassa ja paikattomassa maailmassa, itse sitä tulkiten ja lopulta hieman ymmärtäenkin. Media toki markkinavoimien rajoissa, toisin kuin me vapaat ihmiset, ympärillemme avoinna katsoen ja istumatta kapitalistin kukkarossa. Edes perinteinen media ei kykene estämään nyt vapautuvaa sanaa ja sen mahtia. Portinvartijan aika on ohi, lopullisesti.
Konflititeoreetikolta katoaa lopulta kaikki
Kaikki on katoavaista. Ensimmäisenä kaiken kadottavat konfliktiterioihin uskovat. Näille maailmankaikkeus on taistelutanner, jossa kaikesta on puutetta ja siitä käydään armotonta kilpailua; rahasta, materiasta, vallasta, arvovallasta, rakkaudesta, jopa hyvästä ja pahasta, armosta. Peliteorioissa ja kustannus-hyöty -analyyseissä vaaka keikkuu aina vapaasti kelluvan tai tuetun valuutan ympärillä, onni on lainassa ja kätkettävä.
Tai jos sitä ei kätke, se ei ole onni lainkaan. Ihan kuinka vaan, jos onni on määrittelijänsä kokoinen ja näköinen kuin Jumala, joka on ihmisen mittainen, ihmisen määrittelemä ja vaatimaton. Sellaisesta ihmisestä tulee varmasti ateisti. Sellainen taantuma on loikka luolien taakse ja takaraivoon.
Kuka sellaiseen uskoisi? Ellei sitten ole narsismiltaan häiriintynyt ja usko iteensä jumaluuden mittana, Jumalasta seuraavana, ylöspäin. Sellainen jumaluus menee hautaan ihmisen mukana. On katoavaa kansan perinnettä, pakanallinen ja muistuttaa onnea, joka on kätketty omistajansa käyttöön. Luitaan kaluava ihminen on aina surullinen näky.
Kaikkea tätä ohjaavat, ei toki luonnonlait vaan niitäkin vahvemmat lait, markkinavoimat. Jos olet peluri tai korditon kulkuri ja hyväksyt tämän maailmankuvan ja sen moraalin tai oikeammin sen puuttumisen, moraalikadon.
Einstein ja Newton eivät tätä ymmärtäneet, kreikkalaiset filosofit olivat sokeita todelliselle olevaiselle, markkinavoimille. Annetaanko se heille anteeksi, kolmanteen ja neljänteen polveen, kysyvät nyt uskonmiehet ja pohtivat armon rajallisuutta markkinavoimien puristuksessa. Koska armosta tuli rajallinen ja katoava osa kansallisvarallisuuttamme? Siirretäänkö tuomarit pois viralta siinä missä pankit ja niiden talletussuojat, varallisuus? Sitäkö kansat Välimerellä hakevat, anarkiaa? Onko euro matka kohti normitonta maailmaa?
Mitä merkitystä on sormella Raamatun päällä, jos kukaan ei oppia tunne tai tunnusta? Alammeko kohta arvostaa vieraita oppeja vain siksi, että heillä on normit ja ankkuripaikat yhteisöilleen?
Julkinen ja yhteinen hyvä on valtiossa, kunnissamme, jotain muuta kuin yksityinen. Se ei ole sisäistä ja salattua tunnetta, taikuutta, mystiikkaa, humpuukia. EU -politiikka on mystiikkaa, jargoniaa, epämääräisiä julistuksia ja tunteisiin vetoavaa roskaa, ovat huomanneet aikamme historioitsijat ja kuninkaan vaatetusta ennenkin tutkineet tiedemiehet. Se rapauttaa meillä kaiken, myös moraalimme.
Onko seitti kuninkaan ympäriltä katoamassa kuten tähtisumu kaukaisen galaksin havaintonamme? Onko kuninkaamme ilkosillaan, alaston, nakupelle?
Itkumuuri
On siis rakennettava muuri, palomuuri, eristettävä, varottava ettei pensaspalo muutu metsäpalosta latvapaloksi ja leviä kuin rutto maailmalle? On poljettava, jotta pyörä pysyisi pystyssä kuin älytön luontokappale omassa oravanpyörässään. Se muistuttaa euroa ja eurouskovan elämää, muiden juoksutusta, kusetusta kansan kuvaamana. Onko työ ja sen verotus, kulutus, koko elämän sisältö ja sen tarkoitus markkinavoimissa?
Sosiaalista pääomaa, muistiamme, on kusetettu ennenkin ja se vihaa Helsigin herroja, Brysselin patsastelijoita, oman edun tavoittelijoita puhumassa muureista ja paloista uusina taloustermeinä ja markkinavoimista fysiikan lakeina Newtonin ja Einsteinin opit ohittaen, satuna aikuisille ihmisille, patsasteilijoitten hulluutena, sumutuksena.
Epäsymmetrinen sokeus
Jopa aina kriitiset toimittajat menivät tähä halpaan, eivät vain tyhjää puhuvat poliitikot ja heitä harhauttavat byrokraatit, jotka alkoivat käyttää ”asiantuntijoina” tunteisiin vetoavia kielikuviaan. Jokaisen taustalla oli kuitenkin puolue tai oma etu, edunvalvojan tehtävä, omaa asemaansa poliittisena virkamiehenä tukeva patsastelija.
On siis varottava kaukana Pohjolassa ärsyttämästä etelän herroja, tuli voi tarttua latvoihin ja levitä Saloon, Ouluun, Nokian kaapaleihin ja viedä viimeisetkin luonnonvaramme ja niiden jalostajat Kiinaan, Brasiliaan, Intiaan. Mutta eikö niin ole jo käynyt?
Italia ja Espanja voivat auttaa rahojemme tallentamisessa, jälkimarkkinoilla viimeistään. Europondit tulevat, oletko valmis? Mihin päättäjien motiivit tahtoivat mediaa viedä? Yhteiseen hyväänkö? Mikä se olisi voinut olla vuonna 1995? Oliivilehdossa ja jänkäkurppien suopelloilla? Kai siinä joku ero on, liirassa ja markassa?
Kaikkien sota kaikkia vastaan, voimat yhdistäen, on katoavan varallisuuden ja köyhän ihmisen, alusmaan kansalaisen maailmankuva, paradoksi. Siinä säästetään, jotta kaikki ei katoaisi, olisi jotain myös kehnon päivän varalle. Mukana on oltava jotain myös mentäessä yli tuonen virran markkinavoimien myrskynsilmässä, hauen vatsassa uiden.
Siinä palomuuri voi muuttua myöhemmin itkumuuriksi eurouskovan elämässä. Oman uran rakentelu Brysselissä vaikeutui, kun varat periferiassa, alusmaassa, loppuivat liian varhain, pyörän polkijat väsyivät ja se kaatui, Sammon ryöstäjät saivat lopulta saaliinsa. Velkakriisin hoitaja kantaa vastuuta. Ihanko totta? Kenen ja missä?
Katoava journalismi
EU on euroineen kuin pyhä pyörä, jota poljetaan suomalaisen Sammon tapaan, jotta se pysyisi pystyssä. Se on itsetarkoitus ja ikiliikkuja samaan aikaan. Kun järjstelmässä oli perustavaa laatua oleva valuvika, sitä piti polkea entistäkin vinhempaan vauhtiin kuin Cernin hiukkaskiihdyttimeen joutuneena Higgsin hiukkasena sitä kaikkialta pommitettaessa. Sellaisesta jää jäljelle vain avaruusrojua, jälkimarkkinat joita tutkia.
Normaalin talouden ja kulttuurin tilalle tuli pelkkiä poliittisia latteuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä tieteen kanssa. Oli vain mustan auton takapenkillä istuvia maalaispoikia ja -tyttöjä, lähiön asukkeja. Media oli niin sokea, ettei välittänyt enää edes päätöksentekijän motiiveista, jotka olivat normaaleja, pelaajan motiiveja. Niitä pidettiin arvossa, koska ne olivat niin naurettavia, kuninkaan vaatetusta ilman rihman kiertämää. Kuka voisi olla uskomatta näin mieletöntä hulluutta? Hulluin juttu on aina uskottavin.
Tänään eurooppalainen valtiomies on katoava ilmiö ja häipyy kohti historian hämärää. Median tekemät nolot virheet ovat nekin katoamassa, tehtäessä uutta paradoksaalista käännöstä ja katumusharjoitteluja. Kadonnut journalismi hävettää sekin jälkimarkkinoilla.
Maan tapa katoamassa
Kaikki älyttömyydet ja verukkeet, joita EU:n ympärillä on meille syötetty, mediamme kautta, alkaa olla ikään kuin helposti unohdettavaa ja luonnollista, jota ei kuulunutkaan kyseenalaistaa. Se, että näin kävi, oli maan tapa, sosiaalisen pääoman tuote Suomessa.
Kuka kyseenalaisti YYA:n ja Pasikiven-Kekkosen linjan, hiljaisuuden ulkopolitiikassamme, kusi sukassa elämän? Hyvä, kriittinen journalismi, on aina ollut katoamassa tai kadoksissa 1900-luvulla. Mutta mihin katosi kriittisen median vallan vahtikoiran oppositiopolitiikka 2000-luvulla? Se kun on, tai ainakin sen tuli olla, ikään kuin sisään kirjoitettu vaisto journalismissamme, parlamentarismimme perusta. Puuttuiko tämä sosiaalinen pääoma Suomessa? Oliko se haettava briteiltä?
Ei tarvitse olla Timo Soini, että näkee, kuinka huojuvalle perustalle, toiveunien fantasiakivijalalle perustettu katoaa, julistaa professori Markku Kuisma Yliopisto-lehdessä ja toimittaja Tuomo Lappalainen lainaa häntä, korvat punottaen (SK 6.7).
Arvostettu historioitsija tietää, mitä tästä ajasta kirjoitetaan tulevaisuudessa, media-ajasta. Se on median puhdasta itseironiaa, tervaa ja höyheniä. Jotta tästä voisi kirjoittaa, on oltava Suomessa emeritus myös professorina. Virassa olevaa professoria kuljettavat markkinavoimat.
EU- metodit ovat olleet kaiken aikaa poliittisen todellisuuden kieltämistä, epämääräisiä julistuksia, epämääräisiä byrokratiaohjelmia, rahaa liian myöhään ja vääriin paikkoihin.
Historia tuomitsee aikamme poliitikot, mutta tuomitseeko myös median, sen sokeuden? Katoaako kaikki muististamme? Opimmeko mitään, nytkään? Kerrommeko, kuinka tämä on hidasta eurooppalaista junnausta tutustua toisiimme? Taas yksi satu muiden joukkoon?
Katoava varallisuus
Katoavan materian ja energian merkkejä ajassamme on paljon. Ennestään muistamme kuinka toinen pari sukistamme on koko ajan katoamassa ja jostain täytyy löytyä se maailmankaikkeuden ulottuvuus, jossa nämä kadonneet sukat piileksivät.
Vanhenevan kansakunnan dementoituneeseen muistiin ei ole aina luottamista ja niinpä piilotettua olevaista on mahdollista etsiä nyt myös hiukkaslaboratorioista ja kiihdyttimistä sekä katoavasta neutronien maailmasta fyysikkojen avustamana ja neurologien rinnalla.
Kaikkea ei pidä panna myöskään ajalle tyypillisen moralisoinnin saati alkoholin tiliin. Alkoholin katoamista ei kansakunta kestäisi. Siitä puhuminekin johtaisi syvään traumaan. Kun kansalla jakaa halpaa viinaa, se unohtaa ja antaa anteeksi. Maan historia muistuttaa siinä juoppuhullun päiväkirjaa.
Markan katoaminen markkinoilta oli sekin oma valintamme. Jos muu Pohjola ei tätä viisautamme ymmärtänyt, so what? Kun Mooses komenti markkinavoimia, hänen sauvansa taikasanana oli, so what?
Kun saunan lauteilta poistunut ja komissaarin salkkua halajava poliitikko kävi ojentamassa kollegojaan Tukholmassa, hänen taikasanansa oli : Voi vittu, ei voisi vähemmän kiinnostaa. Hänellä oli kolmen kohdan ohjelma kriisikokoukseen, jossa häntä taatusti kuunnellaan: Suora pankkituki, ensisjaisen velkojan asema, joukkovelkakirjamalli. Ohjelma toteutettin syöden hotellissa juustopalleroita ja seuraten jalkapallo-ottelua. Kyllä meitä kuunnellaan.
Kriisistä kriisiin kulkeva euro on tulevaa kansantarustoa ja sen katoamista toivovat kohta muutkin kuin Timo Soini ja perussuomalaiset. Markkinavoimat eivät nyt reagoi rahoihimme, niihin loppuviin, jälkimarkkinoille tarkoitettuihin ropoihimme. Britit painavat puntiaan joka minuutti enemmän markkinoille kuin omat vähät varamme, ruotsalaiset kruunujaan. Pilaillaanko siellä meille? Onko tehty näin aina? Hyväksymmekö me tämän kaiken? Muuttui lattia katoks, katto lattiamatoks. Onko alusmaan kansalaisen paikka aina lattiamattona?
Kadonnet luonnonvaramme
Julkista keskustelua ovat käynnistäneet myös vakavasti otettavat tutkimuslaitosten johtajat, ensimmäisenä Pellervon Taloudellisessa Tutkimuslaitoksessa. Pellervolaisten verkostot ovat lähellä materiaa ja luonnonvaroja, joiden katoaminen kansallisesta varallisuudestamme on ollut poikkeuksellisen näkyvää.
Kun Outokumpu lopetettiin kaivostoimintamme osaaminen katosi ja meistä tuli siinäkin alusmaa. Menkää ja katsokaa Lapin uusia kaivoksia, maailmalta tulleita ryöstäjiämme. Jälkikin on hirvittävä. Tämäkö on sivistysmaan taloutta?
Jos nyt näkymättömäksi muuttuvaa materiaa ja energiaa voi näin omilla kielikuvillamme enää edes luonnehtia tulematta ymmärretyksi taas kerran väärin.
Väärin ymmärretyksi tuli myös valtiovarainministeri Jutta Urpilainen mm. brittimedioissa. Telegraph kertoo, kuinka hän olisi esittänyt Suomen uhkaavaatimuksen erota eurosta mieluummin kuin maksaa muiden velkoja. Miniterimme sanoma levisi ympäri maailmaa. Onko pyörä kaatumassa, kysyttiin? Voisivatko britit pelastaa edes Suomen? Onko Saksan suuntaan vilkuilumme virhe? Eikö edes kokemukset pelota?
Suomea tarvitaan sittenkin, arvelevat britit, ja nyt maa on etelän herrojen panttivankina. Jotka kertovat kuinka Suomi ja Hakkarainen on ongelma eurolle ja sen kertoo meille savolainen pankinjohtaja Liikanen ja toinen savolainen Mikkelistä, jänkien kasvatteja molemmat herrat, komissaareja, entinen ja nykyinen, Kekkosen opit sisäistäneitä. Eikö Kekkosen ajasta opittu siitäkään mitään? Siilinjärveltäkö tulee pelastus? Mikä näissä korpien kasvateissa kiehtoo suomalaisten mieltä, keihäänheittäjien vyöhykkeessä?
Savolaiset ovat ihan hyviä lobbareita, karjalaiset myyjiä, mutta suuret päätökset on tehtävä muualla. Markkinavoimat eivät tottele diplomaattista tyhjän pyörittelyä, savolaista sanahelinää. Nyt ei ole lobbauksen aika.
Jutussa Suomesta ei ole oikeastaan mitään uutta. Jo marraskuussa 2011 samainen lehti, The Telegraph, ja sen kolumnisti pohdiskeli, kuinka Suomi voisi olla ensimmäinen hiiri jättämässä hukkuvaa laivaa. Perustelut olivat nekin tyyypillisiä ja myös järkeviä, kenen tahansa ymmärrettäviä ko. lehteä Britanniassa seuraten. Niissä oli samaa taustaa kuin myös tänään suomalaisissa perusteluissa irtautua eurosta. Missä euro, siellä ongelma.
Brittikolumnistin mukaan Suomella olisi siihen mahdollisuus, varaa, ja se toisi vielä pienelle alusmaan kansakunnalle voittoa. Nyt kun vielä on mahdollisuus ja pelastusvene irrotettavissa Titanicin kyljestä.
Kadoteut sanat
Ymmärtäminen, luetun ja puhutun, on sekin alkanut omituisesti vähetä ja on lähenemässä absoluuttista väärinymmärrystä kirjoitit tai puhuit mielestäsi vaikka kuinka selvästi ja yksiselitteisesti; kirjoitit kirjan, jossa puhutaan strategiasta, toimintamallista, et vaikkapa kehitysyhtiöstä. Kirjan nimi vain siirtyi Hämeessä kehitysyhtiön (Agropolis Oy) nimeksi ja toimintamalli puoluetoimiston tapaiseksi puuhasteluksi. Mitä muuta se voisi olla?
Hämeessä kaikki muuttuu lopulta kirjaamiseksi, historian kirjoittamiseksi, ei sen tekemiseksi. Ei kirjuri ole visioiva innovaattori saati määrätietoinen johtaja.
Kun kirjoitat samasta aiheesta monta kirjaa, mukana jo myös uuden median vaatimukset, sosiaalisen median paradigma ja hybridiyhteiskunnan toimintatavat, se on jo mahdoton määrä luettavaksi ja uhka puoluetoimistolle pienen kunnan ponnistellessa itsenäisyydestään. Samassa puolueessa kun voivat olla kaikki yhteiskunnan ääripäät edustettuna. Niiden intressit eivät mene yksiin. Vai kuvitteleeko joku niiden menevän? Menevätkö ne sitten muka Euroopassa? Eikö siellä ole muka pimeitä motiiveja?
Toimintaohjelma on tiivistettävä yhteen lauseeseen tai ennestään tuttuun ajatukseen, aforismin kaltaiseen kliseeseen ja jo aiemmin opittuun, maisoslehtistä julkaisevan ”median” sisältöön, sen sähköiseen ilmaisjakeluun.
Uuden oppiminen on muuttunut työlääksi, liki mahdottomaksi ja vanha printtimedia muuttui viihteeksi sekin. Siinä lattia muuttui katoksi ja katto lattiamatoksi. Alistu siis lattiamatoksi ja hyväksy tämä käytäntö mukisematta. Se on uutta maalaisromantiikkaa metropolikulttuurin tuotteena ja slummikulttuurin syntyä seuraten. Varaton yhteiskunta jakautuu kahtia.
Aina löytyy tulkitsija, joka on ymmärtänyt kaiken väärin ja pahansuovasti, on ilkeilevä satiirikko, taipuvainen sarkastiseen pilailuun ja palvelee narrina herraansa. Savossa tulkinta jää aina kuulijalle, mutta miten on muissa maakunnissamme, Hämeessä? Onko ymmärrys kadonnut kokonaan?
SPD-syndrooma (Sematic-pragmatic Disorder) viittaa lähelle autismia ja usein se sotketaankin lähelle sitä. Mutkikkaiden lauseiden ymmärtäminen tahtoo olla vaikeaa ja parhaiten menestytään opiskelemalle niitä ulkoa, hokien samalla tätä opittua. Siis polkien vinhasti pyörää tai rakentaen valuutalleen palomuuria itkumuurilla tuskaillen. Kun lopulta olaan täysin eksyksissä, sitä hävetään ja näännytään niille paikoille, taantuma syvenee.
Vanhenevien naisten viisaus katosi sekin
Takavuosina vielä naisia pidettiin verbaalisen semantiikan taitajina, mutta enää ei voi siihenkään luottaa. Kopioinnista, imitoinnista, on tullut sielläkin sääntö, josta ei ole poikkeusta.
Kun kopioija ei ymmärrä kokonaisuutta, varastamaansa tai ilmaiseksi saamaansa lahjaa, sättii sitä kuin Gogolin kuolleita sieluja myyvä vainoharhainen ihminen, syntyy pirstaleista tietoa. Poikkitieteinen alkuperäinen kirjoitus muuttuu fragmenteikseen. Jokainen varastaa sieltä itselleen mielusimman ajatuksen. Toistaa sitä kuin rukosmylly.
Koko läntinen tiede syntyi näiden fragmenttien varkauksista ympäri maailmaa niitä hakien omaamme paljon korkeammilta kulttuureilta. Niiden tulkintaa varten syntyiät eurooppalaiset tiedeakatemiat aikoinaan. Niiden rukosmyllyjä kutsutaan konvention ylläpidoksi, traditioksi, dogmiksi jne. Niiden ylläpitäjät polkevat eurouskovaisten pyörää ja ylläpitävät patsastelijoiden valtaa, varallisuutta. Se on heidän roolinsa tänään.
Moni menestyy elämässään tällä tavalla, imitoiden. Vasta kun tiukka paikka tulee, uuden tekstin oppiminen, ymmärtäminen, alkaa olla tuskallista. Ahdistus lisäntyy, kun edessä olisi kokonaan uuden tiedon, tekstin, tuottaminen.
Kun sitä syntyy riittävän paljon, vanha talous kaatuu omaan mahdottomuuteensa ja muurit katoavat, kukaan ei ole kielikuvien eurotaloudesta koskaan kuullutkaan muualla kuin medioissamme. Journalistit nyt ymmärsivät väärin, sanotaan myöhemmin.
SPD ja SDP ovat vain vaihtuvan kirjaimen päässä tosistaan ja toinen viittaa valtionhoitajaan. Siihenkin liitettään jotain mennyttä, kadotettua maailmaa, muilta lainattua, varastettua ja imitoitua. Omaa ei ole lopulta nimeksikään. Sekin on lainatavaraa ja sellaisena jo kadonnutta, menneen maailman makuista.
Katoava kansanperinne
Uutta puolustusminiteriämme, Rkp:n puheenjohtajaa ja entistä europarlamentaarikkoa, on kuvattu itseironian taitavaksi kauppatieteen maisteriksi, joka on sekin monen mielestä mahdotonta siellä suunnalla opiskelleena. Sellainen on katoavaa kansanperinnettä.
Hän lausui Runebergin runoja Vänrikki Stoolin tarinoista, ja eikös siinäkin ollut kyse kansallisen olemassaolomme katoamisesta. Venäjän pelkoa siinä lietsottiin ja Natoa esiteltiin yhtenä ”monista” mahdollisuuksistamme säilyä kansakuntien joukossa, unohtaen samalla, kuinka Euroopan Yhdysvallat halaa meidät hengiltä talouskriisin kurimuksessa.
Carl Haglund tunnetaan ahkerana neuvostojen, säätiöiden ja järjestöjen jyränä sekä Espoon kaupunginvaltuutettuna, perustamansa Papper-lehden entisenä johtajana ja päätoimittajana. Näitäkin yhdistää joko käsite edesmennyt tai ainakin olemassaolo on koko ajan uhattuna. Ruotsalainen kansanpuolue on kuitenkin ikuinen ja jää myös hallitukseen vaikka kaikki muu olisikin katoavaista. He arvostavat Papper-lehden toimittajan viimeistä sotaa, kättä kutiavassa kainalossa.
Puolustusministerimme ei ole suorittanut asevelvollisuuttaan. Syyksi Wikipedia kertoo urticariaa, nokkosihottumaa. Napoleon raapi itseään aikanaan mahdollisesti juuri nokkosihottuman vuoksi kainalostaan. Siinä asennossa hänet asepuvussaan myös usein kuvattiinkin.
Ihottumat aiheuttavat monenlaista uhkaa ja uhmaa eurooppalaisten rauhaa rakastavien ihmisten elämään. On hyvä potea ainakin suurmiesten tauteja. Kun historiaa lukee, lääkärit, myös iho- ja sukupuolitauteja tuntevat, olisivat voineet säästää maailman monelta turhalta sodalta ja kaukaisia sivistyskansoja eurooppalaisten, valkoisen miehen, kiroilta.
Rapakiveen hakattu
Suomen linjasta ei tingitä vakuuskysymyksissä ja oma linja säilyy myös muussa EU-politiikassamme, vaikka sillä ei mitään enää voisi saavuttaakaan. Se on osa katoavaa kansanvaltaa ja itsenäisyyttämme, mutta linja on ja pysyy samana. Siinä on jotain samaa kuin Paasikiven-Kekkosen linjassa ja YYA-sopimuksessa.
Kiveen hakattua mutta silti katoavaa muutaman vuoden ja ihmisiän aikana. Kun kiveen hakkaa, on valittava kansakuntana muuta kiveä kuin rapakiveä. Suomalainen opportunismi syntyy usein juuri rapakivestä. Suomessa rapakiveä riittää. Italiassa marmoria.
Kuntien olemassaolo on sekin osa pysyvää, joka on katoamassa. Paikallinen demokratia on sekin häilyvää ja ajan henkeen kuuluva ilmiö, viimeisten aikojen odotuksen merkki, lopullisen olevaisen järkkymistä, kuten etäisen T4C 8241 2652 tähden ympäriltä kadonnut kokonainen maailma, avaruuspölyn hiukkaset, maapallomme kaltaisen elämän alku ja loppu aurinkokuntineen.
Katoava kunta
“Kunnan” symbolin käyttö aurinkoa kiertävälle planeettojen joukolle, aurinkokunnalle, on kansallinen kömmähdys monien muiden symbolivalintojemme rinnalla, josta voimme kiittää joko Agricolaa tai Lönnrotia. Jos kerran kunnat katoavat ja rajoja muutellaan, miksei sitten samalla menisi koko planeettojen joukkokin aurinkoineen?
Monelle kuntapuolueen jäsenelle se onkin liki sama asia. Aurinko kiertää häntä, aurinkokuningasta, kuntapuolueen päällikön hahmoa, isä aurinkoista tai kunnallisneuvosta.
Mihin on kadonnut oman aikamme näkyvin poliitikko Teuvo Hakkarainen? Hänet voi tavata Sonkajärvellä osallistumassa kesämme ainoaan kansainvälisesti seurattuun mediatapahtumaan, eukonkannon MM-kisoihin. Hän kantaa siellä Milka Poimulaa, joka on Hakkaraisen mittoihin haettu kannettava.
Hakkarainen ei pidä liian tuhdeista emännistä kantamuksenaan ja kertoo taitavansa myös tekniikan, jolla tummat miehet Jamaikalta juoksevat nopeita aikoja. Tosin ilman eukkoa hartioillaan. Käsite “neekeriukoista” on sekin kadonnut, häviävää kieltä ja kansantaidetta lakritsapatukan kyljessä.
Negroidi -rotu ja sen ominaisuudet sen sijaan säilyvät vaikka oma kulttuurimme katoaisikin. Stereotypiat ovat vain lisääntyneet eurokriisin yhteydessä ja käsitteet välimereisistä kulttuureista ovat nyt rasistisempia kuin koskaan aikaisemmin. Sen saat mitä pakenet. Paradoksaalia elämää toteuttavat sitä eniten rakastavat, punavihreät naiset. Hakkaraisten syyllistäminen on kuitenkin raukkamainen teko. Oma presidenttiehdokas kävi häntä halaamassa ja pääsi toiselle kierrokselle. Punavihreät naiset eivät.
Vauhti ja valuutta kadoksissa
Katoamassa on myös Usain Boltin vauhti juuri ennen Lontoon kisoja siinä missä suomalaisten takavuosien toivo saada kansakuntana roppakaupalla kultamitaleja näistä olympialaisista mittelöistä. Tapio Rautavaara oli Lontoon kisojen sankarimme joskus valovuosien takaa. Hän osasi sen hyödyntää poikkeuksellisen hyvin.
Mutta jotta voisi hyödyntää menestyksen keihäänheittäjänä, ensin on saatava kunnon tulosta Lontoossa. Ja sekin on katoavaa kansanprinnettä. Lontoossa voitti myös Hannes Kolehmainen, mutta siitä on aikaa jo sata vuotta. Lontoo on Yhdysvaltain kynnys Eurooppaan. Toki se toimii myös toiseen suuntaan. Kunhan et astu Titanicin kannelle.
Nyt keihäänheittäjiämme ei päästetä edes antamaan tervehtyneinä näyttöjä muiden urheilijoittemme mukana säälliseen aikaan. Maailmanlopun merkkejä sekin on. Taas Pielaveden poikaa Antti Ruuskasta sorretaan. Vuosi takaperin hän oli sentään menestynein suomalaisurheilijamme. Ja millaisen kohun ja käräjöinnin jälkeen.
Heittopussin paikka avoinna
Lontoossa taas rakennetaan maailman korkeimpiin lukeutuvaa pilvenpiirtäjää lainarahalla. Samaan aikaan kadoksissa on sielläkin kansallinen valuutta ja sitä painetaan 50 miljardia puntaa lisää aiemman 375 miljardin tukipaketin vähäisenä taantuman brittiläisenä ratkaisuna. Niin helppoa se on kun sen osaa.
Siinä välimereiset ponnistelut vesittyvät kerralla. Ja syy on Suomessa, kertoo italialainen, hakkaraísten tavat tunteva syntipukkien rakentelija. Brittejä ei pidä ärsyttää. Suomesta ei ole väliä. Suomi on euroalueen ongelma. Hakkarainen.
Meillä tällainen Brittien painama summa olisi yli vuosikymmenen valtion budjettimme. Kun pysyy eurosta ulkona, voi painaa omaa valuuttaa kadonneiden korvikkeiksi, vesittää ranskalaisten aikeet Välimerellä. Se on jotenkin helpompaa kuin ikuinen narina säästöistä. Valuutta on tapa oikoa talouden vaihteluja, suhdannekiertoja. Taantuman aikana rahaa lisätään kiertoon ja otetaan taas nousukauden aikana pois kierrosta. Unionin valtiot kampittavat koko ajan toisiaan.
Mieluummin kerta rutina kuin ainainen vikinä, ajatellaan imperiumin pääkaupungissa ja setelipainojen ääressä. Niin meilläkin tehtiin vielä markan aikana. Ei tehdä enää. Nyt ovat omat keinot vähissä, toisin kuin muualla Pohjolassa. Ruotsissa eletään samoilla luonnonvaroilla kuin Suomessa. Se on meidän pahin kilpailijamaamme. Voisiko Aleksander Stubb ymmärtää edes tämän?
Julkimon kadonnut puolisko
Radiojuontaja Annika Metsäketo on eronnut kihlatustaan Jarnosta. Mediajulkimoidemme eroista on tullut kansantauti siitäkin, lopun ajan merkkejä.
Ministeri Ville Niinistö erosi vaimostaan, vihreästä rakkaudesta Ruotsissa ja juontaja Jarmo Kataja omastaan. Kirjailija Kjell Westön rakkaus rakoili sekin ja eikös kaikkien suomalaisten rakastama Antero Mertarantakin päätynyt tähän samaan lopunaikojen menoon – ei merta rantaa rakkaampaa laulettiin vielä lapsena kansan syvissä riveissä. Ei lauleta enää.
Niin loppui rakkaus myös kaikkien ihailemalta, viidakon tähtöset -sarjan voittajalta Anni Uusivirralta ja pois on nyt rakkaus lämpöinen tunne jo kaikki mennyt myös malli Mirella Koulliaksen ja hänen sulhasensa yhteiselämästä.
Mutta minne katoavat aina nämä kaikki julkimoittemme jättämät puolisot? Onko heidän kohtalonsa jotenkin samaan sarjaan kuuluvaa uudessa mediamaailman hiukkasmeressä kuin tuhka tähtien ympärillä maailmankaikkeudessa, kadonneet sukat hakien pariaan jossain uudessa ulottuvuudessa?
Tätä on moni pohtinut iltalehtiään lukiessaan ja päätynyt virtuaalimaailman niille sivustoille, jossa on määrätön määrä miesten ja naisten kuvia, toinen toistaan persoonallisempia, peilin edessä otettuja. Näiden kuvien takana piileskeleviä profiileja ja kertomuksia lukiessa aika menettää merkityksensä. Vain robotti kykenee enää avaamaan näitä ihanien miesten ja naisten profiileja, oikein ne tulkitsemaan.
Olemmeko jo siirtymässä maailmaan, jossa robotit keskustelevat keskenään, hakevat marketista itselleen sopivaa kumppania? Säästää se ainakin näiden uusien sosiaalisen median ja internet -ajan julkimoiden aikaa ja vaivaa, tekee siitä välineellisenä elämänä automaatin. Ihmisen katoaminen alkoi juuri tästä prosessista, muuttui lopullisesti välineeksi ja halpamyynnin kohteeksi, ihmiskaupaksi. Netistä ostettava ihminen on suoramyyntinä halvin vaihtoehto ilman varastointikuluja ja valikoima on kattava.
Kadonneet vuodet
Täytän tänään vuosia, vanhenen. Helsingin Sanomat (10.7) kirjoittaa tiedesivuillaan kuinka emme voi vanheta iättömiin, meillä geenit on rakannettu valmistelemaan kuolemaa. Saamme synnynilahjanamme kuolemantuomion. Jyrsijät nisäkkäinä, keskittyen vain lisääntymiseen, lyhyemmän odotusajan, me vain vähän pidemmän maallisen taivalluksen. Sitä voi vain siirtää keinotekoisesti hetken, mutta koko ajan tietoisuus siitä elää ja voi joka vuosi paremmin. Jokainen meistä vanhenevista tuntee sen lähestymisen ja hakee lykkäystä, näyttelee tekoreipasta työpaikoillaan huonossakin hapessa liikkuessaan.
Lehti pohtii artikkelissaan myös sitä, voisiko tietoisuuden, aivojemme sisällön, siirtää joskus kyberavaruuteen. Olisiko se lopulta hakemamme taivas, jossa aivojemme keräämä aineisto jatkaisi eloaan? Vai olisiko tulos lopulta zombien kaltainen olento, ilman minuuttaan elävä sekava tietopankkimme? Sillä sekavahan se oli jo eläessämme ja täynnä sotkuja sekä solmukohtia, salattuja rötöksiä. Tai täysin tylsä ja turha säilytettäväksi ikuisiksi ajoiksi kyberavaruuden helvetissäkään.
Mutta minne katoavat vuodet? Mennyt elämä ja sen kokemukset? Miksi parhaat muistot tai kipeimmät kokemukset häviävät, aika hoitaa haavat? Vai säilyvätkö ne sittenkin siinä missä ajaton ja paikaton kaikkeus, jatkamme matkaa mutta äärettömässä ja vain muutaman hassun valovuoden päässä vielä edes syntymättä? Tuhat valovutta ei ole matka eikä mikään fotoneille ja Hiccsin hiukkasille. Sieltä suunnalta katsoen maapallo on vasta keskiaikainen paikka elettäväksi.
Fysiikassa aika kulkee hitaammin ja nopeammin, välillä myös pysähtyy. Tulevan ja menneen raja on kuin veteen piirretty viiva ja vesikin hiukkasten merta, joista viimeisimmät Cernin hiukkaskiihdyttimessä löytämämme, olivat juuri näitä materian rakentavia tapauksia. Tai ainakin jotain niistä.
Varmojahan me emme voi olla mistään, vain uskoa tähän kertomukseen ja sen kudelmaan. Tiedeuskova on uskovista kaikkein hupsuin, mutta samalla myös uteliain, epäilevä Tuomas. Luojan kiitos sellaisia riittää tulevaisuudessakin ja heitä koulutetaan tähän tehtävään. Uhrataan eurojamme oleelliseen, etsintään.
Minulle uskonnot ja niiden tapa selittää elämäämme on samaa tarinaa kuin tiede. Tiedeuskovaisena kuitenkin pidän ne erossa toisistaan. Puurot ja vellit eivät saa mennä sekaisin. Kaksi uskontoa törmäyskurssilla on vaarallinen ilmiö ja hyvä syy purkaa piilevää aggressiota. Ihmisellä on omituinen tapa hakea syitä purkaa pimeitä viettejään ja piilotella todellisia motiivejaan.
Ihmisen mieli asettaa asiat lineaariseen järjestykseen, kunnes alzheimerin tauti vie lähimuistin ja vain etäiset asiat palautuvat tajuntaan. Pidämme tätä virheenä, vaikka sitähän se ei ole muuten kuin omana kokemuksenamme, opittuna elämänä. Autistikin on meistä omituinen, kun emme saa häneen tunnekosketusta. Itse tunnevammaisina tapauksina yliherkkää ihmistä lähestyen.
Elämä on tässä hetkessä elämistä ja sinänsä filosofien tulkintana ja Raamatun oppeina oikeaa, arvokasta. Eilisessä eläminen on harhaa ja huominen pitää kyllä huolen itsestään.Välimerellä taitavat elääkin kuten neuvovat Raamatussa? Pohjolassa on pakko elää vähän toisin. Talvi on liian ankara paikka tälle filosofialle. Sama valuutta ei oikein sovi paimenelle, oliivilehdossa elävälle, ja hangessa kulkevalle metsurille. Koiraakin käytetään valjakkona eri tarkoitukseen kuin lampaita paimennettaessa.
Oman aikamme tapa elää muistuttaa alzheimeria. Siinä mennyt aika, vuodet takanamme, historia, on muuttunut yhä vähäisemmäksi ja tuskin me siitä kiinnostumme. Se ei vaikuta enää tärkeältä. Vanhan unohtaminen on hyödyllisempää kuin sen muistaminen. Poisoppimisesta on tullut tiedettä. Se on kamala virhe.
Emme muista, mitä virheitä Eurooppa on tehnyt aiemmin puolustaessan kultakantaansa Saksassa pitäen laskukauden aikana kansan pihdeissä ja antaen vallan natseille. Leikkaukset tehdään nousukauden huipulla. Ei laskukaudella ja pitäen puolet nuorista Espanjassa työttöminä. Siitä syntyy vain unohdettu sukupolvi, joka muistuttaa kyllä olemassaolostaan myöhemmin.
Vastaavasti tuleva on sekin hämärän peitossa. Eurooppa ei tiedä, mitä se tahtoo ja olemme koko ajan epämääräisen huomisen edessä. Sen sijaan juuri tämä päivä, tämä hetki on tullut suureksi, vie kaiken aikamme ja yritämme ottaa tästä irti kaiken mahdollisen.
Reaaliaikainen pommittaa meitä, halusimme tai emme. Olemme päiväperhosia nyt kaikki vaikka muuta väittäisimmekin. Jokunen vuosikymmen takaperin näin ei ollut ja vain muutama hetki sitten meitä oli vain murto-osa nykyisestä, eikä kukaan pohtinut, kuinka kehityksen olisi kehityttävä tai piru meidät perii; Kiina, Intia ja Pakistan menevät ohi ja itse jäämme junasta, jos jätämme taakaksi koetun eurooppalaisen yhteisvaluuttamme saksalaisten huoleksi.
Jos hulttiot saavat elää työpaikoillamme, lähin räksyttävä koira saa mehevimmän luun, kärkiosaajat häipyvät varmasti. Sitä kutsutaan moraalikadoksi. Kiusaaja yksin työpaikallaan ei elätä ketään, lama syvenee. Duunarit labroissaan eivät elätä ketään, jos tiedemiehet ovat poistuneet ja heidät on korvattu poliittisilla johtajilla, pelureilla. Kun substanssi katoaa, katoaa kaikki muukin.
Vaikka olisihan se niin hassua ottaa taas vanha mummon markka käyttöön ja maksaa sillä laskunsa Kreikassa. Se riittää perusteluksi monelle, tunteet. Olkoonkin, ettei meillä kyllä käteistä enää koskaan käytetä ja sirukortinkin taival on pian historiaa.
Mutta mihin katoavat kaikki meidän rahamme? Kun ne eivät tee pesää edes Välimerellä. Aasiassako ne ovat ja Norjassa? Sieltäkö tätä meidän kuihtuvaa euroamme paimennetaankin? Jossakin täytyy olla salaliitto, jonka veroista ei ole ennen maailman historiassa nähty eikä koettu.
Leif Salmen pelottelee meitä liitovaltiolla muka ainoana pelastuksenamme Helsingin Sanomien (10.7) mielipidesivuilla. Jos olemme raskaana, se ei voi olla vain sinnepäin, puolittainen tapahtuma tai deflaation pelko, valeraskaus.
Luultavasti siellä, missä rahamme piileksivät, ovat myös kadotetut vuodet, sydämemme. Niillä käydään kauppaa kuin Gogolin kuolleilla sieluilla. Ja niillä vuosillamme on hurja hinta.
Jumalat pelaavat meillä Norjan vuonoissa julmaa peliään. Jossain on määrätön määrä salattua tietoa, joka ei vain meille avaudu. Aistit ovat rajalliset ja vuodet ovat pelkkää hämäystä nekin. Unta koko eämä. Onneksi on raittiita entisiä jouranalistejamme pohtimassa tätä lähiökapakassaan.