Maailman onnellisin maa. Runebergin päivä murroskulttuurin sisällä. Murrosvuosien maantiedettä Forssassa.
Runebergin päivän Forssan lehdessä on kaksi poikkeuksellisen ansiokasta kirjoitusta. Toinen on Alpo Suhosen (sd) kuvaus ihmiskäsityksestä urheilussa, jossa urheilu on kirjoittajan mukaan löytämässä oman identiteettinsä ja ihmisnäkemyksensä mutta jälkijättöisesti. Lääkintöneuvos Ritva Vastamäki (kok) puolestaan avaa lukijoilleen, kuinka terveydenhuollossamme ei ole sielläkään paluuta 1900-luvulle. Vastamäki avaa yöpäivystystä ja sen logiikkaa pitkän kokemuksensa kautta pyrkien turvaamaan poleilla päivä- ja iltatoimintaa ja lopettaisi klo 22–7 välisen päivystyksen.
Tämän taas hoitajana ja poliitikkona tunnettu Johanna Häggman (kesk) omassa kirjoituksessaan tyrmää kerrannaisvaikutuksineen. Hänenkin perustelunsa ovat hyvinkin uskottavia. Lounais-Häme useamman maakunnan rajalla on pääsääntöisesti suunnitelmissaan lujasti pysyvä – ”Tenax atque rotundus” (Horatius). Ja jos uhreja syntyykin, heitä ei saa syyllistää. Pelkästään nettihuijauksen kohteeksi joutuneet menettävät vuosittain 7 biljoonaa euroa. Se on 30-kertaa Suomen valtion bkt.
Suomalaisista työssäkäyvistä 10 % jää elämänsä aikana nettihuijauksen uhriksi. Heistä 15 % jää uhriksi vähintään toistamiseen. Vuonna 2024 me suomalaiset menetimme nettihuijauksissa 84 miljoonaa euroa. Kasvua edelliseen vuoteen oli 70 prosenttia. Varoitin tästä etukäteen kahdeksan kirjan sivuilla. 30 000 rakkaushuijauksen uhreiksi joutuneista suomalaisista menetti 30-100 000 euroa ja neljännes yli 100 000 euroa. Luvut ovat Tiede lehdestä ja sen joulukuun numerosta. Uhreille ei pidä nauraa eikä syyllistää. Luku on pieni ja kertoo ”uhrikasaumasta”. Impulsiiviselle ihmiselle on turha antaa ohjetta ”ole vähemmän impulsiivinen”. Mutta kaverilta voisi ehkä kysyä ja käyttää näin ylimääräistä aikaa ennen syntyvää ratkaisevaa virhettä. Reagoimatta sokeasti ja impulsiivisesti. Jonne Riikosta lainaten, Tiedelehden vakituisena avustajana, huijausten määrä kasvaa. Taustalla on inhimillisyys vaikka teknologiamme muuttukin. Ihminen ei jää kiinni huijausviestiin tai huijaustapaan, vaan asiaan, joka viestiin on piilotettu. Piiloviesti kun iskee syviin tunteisiimme. Huijari vetoaa pelkoon, häpeään ja hätään, uskoon, toivoon ja rakkauteen. Näin on nyt, näin on ollut ennen ja näin on aina oleva, ellemme tee itse sille jotakin. Jos koen seuraavissa vaaleissa näitä imiöitä, jätän vaalit väliin. Puhdistuksen kun on aletta meistä äänestäjistä.
Julmat tosiasiat avautuvat avaamalla saman päivä Helsingin Sanomien Pohjoismaita koskevat näyttävät karttakuvat ja vertailut kuntineen. Suomi ei siinä loista Pohjoismaiden vertailussa. Suomessa on, ikävä kyllä, muihin Pohjoismaihin vertaillen kunnittain ja kotitalouksittain laskevat
tulot, matalimmat elinajan odotteet ja vaikeimmat huoltosuhteet, poikkeuksena vain muutama pieni laikku Uudellamaalla ja Tampereen sekä Turun suunnilla, Oulussa ja Kuopiossa. Miten on tänään vuoden 2026 käynnistyessä? Eletäänkö tilanteen mukaan – ”Ex tempore”.
Karttakuvat järkyttävät väreineen lukijansa ja etenkin maantieteilijän, biologin tai sosiologin. Maantieteelle me emme voi mitään ja hyvässä seurassa olemme Pohjoismaiden kanssa todella ajaneet itsemme karille vanhenevan väetön kasvussa ja alkaen jo vuoden 2008 finanssikriisistä. Vuonna 2025 meitä uhkaavat kokonaan uudet tuulet. Trumpin politiikka ja oma hoivavastuu vanhuksistamme panee meidät velkoinemme pohtimaan. Elämme kovia aikoja ystävä hyvä. – ”Tempora aspera vivimus amice bone.”
Kirjoitin juuri kirjasarjan, jossa tätä menetettyä vuosikymmentä on analysoitu varmasti monesta näkökulmasta, ei vähiten yli viidenkymmenen seutukunnan syvänä kriisinämme. Se on ollut
tiedossamme kaiken aikaa. On vain pantu pää pensaaseen ja valittu vuosikymmenen aikana seitsemän hallitusta, vuoden aikana peräti kolme. Nyt sitten hallituksemme porvareineen on
puoliväliriihessään. Tie ei ole hiottu ja sileä jatkossakaan – ”Teres atque rotundus” (Hora-
tius).
On hyvä muistaa, että Ruotsissa ja Norjassa moni nyt meillä koettava on jo ohitettu ja se koskee sekä Suhosen että Vastamäen ansiokkaita kirjoituksia. Sen sijaan Suomi elää nyt poikkeuksellista murrosvaihetta. Siinä on jotain jopa yhteistäkin Yhdysvaltain alkaneisiin vaaleihin demokraattien voimannäyttönä. Siitä tuli täydellinen fiasko. Siitä ei voi nyt syyttää vastapuolta eikä Venäjää. Nyt me tiedämme jo millainen on Donald Trump presidenttinä. Tuloksen näimme, omamme ohella, etenkin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Jatkossa aika pakenee – ”Tempus fugit”.
Muualla Pohjolassa asuinrakenne ja samalla myös ikivanhat palvelurakenteet ovat asettuneempia, kiivasta muuttoa ei niissä enää tapahdu ja myös Suhosen mainitsema kulttuuri on johtamisessa, valmennuksessa, ohjaamisessa ja opetuksessa meitä edellä. Historia ja sen kulku oli kovin erilainen kuin Suomessa sekin. Tästä varmaan vallitsee äänetön yksimielisyys – ”Tacitus consensus:”
Kartoilla esittäen ongelmat jäävät siellä piiloon keskiarvoja yksin tuijoteltaessa. Ruotsissa on vain
murto-osa kunnistamme, vaikka väkiluku on hyvinkin kaksinkertainen. Kaikesta huolimatta
väestöpohjamme ja karttakuvat Pohjolasta yhtäällä vakuuttavat, ne jopa pelottavat, ja nyt ne luovat maakunnistamme ja samalla Suomen alueellisesta eriarvoisuudesta jopa erittäin huolestuttavan tulevaisuudenkuvan. Miten näin on päästetty tapahtumaan? Aiotaanko nyt selvitä joko rukouksella tai rahalla? – ”Vel prece vel pretio.”
Ongelman korjaamiseksi pienten liki ainoa uskottava mahdollisuus on liittoutuminen. Forssan sijainti maakuntiemme reuna-alueella ei sen sijaan muutu miksikään, olimme me Forssassa sitten
ohjautumassa Turun, Tampereen, Helsingin tai Lahden suuntaan vaalipiirirajana. Miksi Lahdesta oltaisiin huolissaan forssalaisten ongelmista Jokiosissa, Tammelassa, Humppilassa, Ypäjällä? Eiväthän he siellä osaa sijoittaa näitä kuntia edes oman vaalipiirinsä kartalle. Forssa on jossain Porintien varrella, ei toki kolmostien tai nelostien. Mikä se sellainen tie ja ilmansuunta on Suomessa eläen? Aurinko nyt nousee idästä ja laskee länteen. Tai poikkeavasti Salpausselät Lahdessa poikittaisharjuinamme. Muut ovatkin sitten ”oikean” suuntaisia ja tiet johtavat niitä seuraillenkin. Olkoon lupa sanotulle – ”Venia sit dicto”.
Järvi, jossa kesäisin kalastelen, on syntynyt sekin poikittaisharjun kyljessä ja kokonaan toinen kuin pitkittäissuuntaiset pinnamuotomme vesistöineen. Niitä on soudettu purjein ja airoin. – ”Velis et remis”. Ei tähän ole syntymässä uutta luonnonmaantieteellistä muutosta, joka muuttaisi talous- ja sosiaalimaantieteemme samalla. Eikä vatsalla ole korvia. – ”Venter non habet aures.” (Plutarkhos).
Oleellista ovat keinotekoiset rajat ja niiden ylittäminen kohti Loimaata, Someroa, mutta myös Hämeenlinnaan pyrkien samalla vaikuttamaan näin pienten seutukuntien yhteistyöllä niihin pelin sääntöihin, jossa ylitämme nyt vaikeat murrosvuotemme, edustaen yhdessä liki miljoonaa pienten seutukuntien suomalaista. Se ei varmasti korjaudu seuraamalla globaalia keskustelua ja riitelemällä keskenämme.
Yhdysvaltain vaalit eivät vaikuta Forssan tai Hämeenlinnan elämään oli siellä valtuutettuina ketä tahansa. Alastomin sanoin ja esimerkin vuoksi – Verbis nudis – Verbi causa. Viisaalle sana riittää – ”Verbum sat sapienti.” Mutta juuri näillä globaaleilla viesteillä ja uutisilla huomiomme viedään pois omista ongelmistamme. Taas huijausten määrä kasvaa vaalien lähestyessä Suomessa. Omat ongelmamme eivät ole globaalissa idässä eikä lännessä. Pohjoisesta tulee kylmiä tuulia ja etelästä muuttolinnut. Niillä ei vaalien tulosta ratkaista. Uskokaa kokenutta – Experto credite! (Vergilius).
Omat asiamme ovat rempallaan, kun keskustelumme käy sellaisista aiheista, jotka eivät ole lainkaan omiamme. Viha ja kärjekkyys syntyy paikallisesta ongelmasta ja hädästä rinnan globaalin median ja sen tiedottamisen maailmaa syleilevästä väärästä maailmankuvastamme. Mielikuvat ja konkreettinen todellisuus eivät kohtaa nyt Suomessa toisiaan. Eivät ole kohdanneet konkreettisen ymmärryksen tasolla enää vuosikymmeniin. Kuuntelemme imeliä sanoja, vääriä sanoja ja kirjoitamme samalla uhkaavia sanoja. – Verba blanda, Verba falsa, Verba minacia.
Se on tarinointia tiedonhallinnasta. Uusi teknologia tuottaa aina uusia ongelmia, väittää populaarin tietokirjallisuuden suosikkitekijä Yuval Noah Harari (Tietokirja 6.10.2024).
Historioitsija Yuval Noah Harari (s. 1976) tarkastelee lukemassani uusimmassa kirjassaan ”Nexus”
kommunikaatiota, tietoverkkoja ja tekoälyä sekä niiden tuomia haasteita. Hän kartoittaa aihetta monitieteisesti ja sovittaa oppinsa tarinallisuuden viitekehykseen. Harari esitteli metodinsa läpimurtoteoksessaan ”Sapiens”, joka niputti ihmiskunnan vaiheet. Huomaa heti kuinka hän on minua 25 vuotta nuorempi. Olen maininnut tämän useampaan kertaan. Kun hän syntyi olin jo tohtori liki toistamiseen ja maailma oli tullut tutuksi. Elämme aivan eri maailmoissakin.. Jotkut elävät voimalla ja aseilla – ”Vi et armis”.
Homo sapiens vai nexus? Bestsellerin ydinviesti oli, että kognitiiviset kyvyt – kieli, oppiminen, muistaminen ja kommunikoiminen – auttoivat homo sapiensin voittamaan muut ihmislajit, jotka ovat eläneet maapallolla. Tuolla tiedolla ei ole paljoaa käyttöä tulevissa vaaleissamme. Joku haluaa hukuttaa vaalien tuloksen kirjoilla, jotka eivät ole tästä ajasta ja maailmasta. Tiede lehteä lainaten huijausten määrä ja laatu kasvaa ja siihen käytetään myös uusinta teknologiaa, kuinkas muuten.
Vertaisarvioijat ovat kritisoineet Hararia osin huterista tulkinnoista ja samalla mutkien oikomisesta.
Toisaalta hänen tuotantoaan on myyty yli 45 miljoonaa teosta 65 kielellä. Se on ennätyksellistä infotainmentiksi kutsutussa tietokirjallisuuden genressä. Nexuksessa Harari kertaa aluksi, miten kehitys kivikauden nuotiotarinoista kirjoituksen keksimiseen, painotaitoon, radion ja television kaltaiseen massamediaan ja edelleen tietokoneaikaan on edennyt meilläkin kiihtyvällä nopeudella. Informaation vallankumouksessa demokratiat ovat erottuneet ikävistä diktatuureista siinä, miten ne käsittelevät tietoa. Diktatuurit panostavat tiedon keskittämiseen ja valvontaan, demokratiat taas itsekorjautuvuuteen ja läpinäkyvyyteen. Hallitsijallakin oli osuutensa – Millainen kuningas, sellainen lauma – ”Qualis rex, talis grex”.
Hararin teeseihin kuuluu, kuinka uusi teknologia tuo aina mukanaan ongelmia. Tieteen edistämisen
lisäksi kirjapainotaito levitti noitavainoja kaikkialle. Tekoälykin on sekä uhka että resurssi,
jonka mahdollisuudet ovat vasta hahmottumassa. Hararin mukaan se ohjaa arkeamme jo nyt internetin hakupalveluissa, somessa ja valuuttamarkkinoilla. Tekoälyn vaaroja voidaan torjua ennakoiden länsimaisella sopimusmenettelyllä. Sääntelyä ei saa jättää teknologiayrityksille ja niiden omistajille. Innovaatioilla ja niiden diffuusiolla oli merkittävä osuus. Liian myöhään saapuville jäävät vain luut – ”Sero venientibus ossa.” Harari kertoo saaneensa apua useilta henkilöiltä Nexusta tehdessä. Se näkyy kirjassa sekä aiemman tuotannon että tuoreen aineiston toistona. Samat esimerkit savitauluista Staliniin kertautuvat eri yhteyksissä. Nexus olisi selkeämpi, jos työryhmä olisi karsinut päällekkäisyyttä ja terävöittänyt kronologiaa temaattisen hyppelyn sijaan.
Nexus valaisee ja viihdyttää mutta myös hämmentää. Tekijän tapa yhdistellä tietoa joustavalla tyylillä tuntuu usein hukuttavan oleellisen vuolaaseen tarinavirtaan. Loppupäätelmät eivät kirkastu epilogissakaan. Näin siis lainaten kirjan lukijoita ja yhtä heistä medioissamme. Nexus käsitteenä on valtavan laaja ja sitä käytetään liki kaikessa mahdollisessa, joskin ei meillä Suomessa. Se löytyy etenkin viihteen ja sen myynnin rinnalla mm. jokirakentamisessa, johon törmäsin jo 1970-luvulla.
Toki kirjailijatkin ovat tätä käsitettä viljelleet ja ensimmäiset jo 1960-luvulta alkaen. Omissa julkaisuissani käsite on mukana etenkin 1970-luvun artikkeleissa, mutta ei toki juurikaan suomenkielisissä. Nyt käsite löytyy myös kahden kirjani kansiteksteissä ja tiedän kuinka viisaalle sana riittää – ”Verbum sat sapienti”. Olkoonkin että sana on kulunut – ”Verbum tritum”. Eikä pöydän ääressä pidä kunnioittaa ketään – ”Verencundari neminem apud mensam decet” (Plautus).
Arctic Babylon 2011 (ks lähteet). .
Oikeastaan kaikki käynnistyi kirjastani, jonka käsikirjoitus oli odottamassa vain julkaisijaani
vuodelta 1977. Kirja oli odottamassa julkaisuvuoroaan Oulussa Kalevan kirjapainon yhteyteen sijoittuvassa kirjapainossa. Tuossa samassa rakennuksessa lähellä karjalaisten evakkojen asuttamaa Karjasillan kaupunginosaa majaili alueen laajalevikkisin maakuntalehti Kaleva ja sen kirjapainon kahta kerrosta isännöi Oulun yliopiston maantieteen laitos suurine kirjastoineen. Niinpä oma opiskeluni biologimaantieteilijänä käynnistyi luonnollisesti juuri siellä. Tästä alkaen nyt kaiken omani kannan mukanani – ”Omnia mea mecum porto.” Näin on ollut sitten sukuni luostarilaitoksen lampuoitien surullisen onnettomuuden juhannuspäivänä Kallavedellä vuonna 1850. Olemme tomua ja varjoa – ”Pulvis et umbra sumus” (Horatius).
Olin jo lukiossa päättänyt uravalintani hyvissä ajoin ja siihen kuului luonnon rinnalla myös
kiinnostukseni maita ja kansoja kohtaan sekä historiallisena että valtiollisena, yhteiskunnallisena aiheena. Biologia ja geopolitiikka olivat historian rinnalla aiheita, joista oli tuleva myös myöhemmin taipumukseni kiinnostua tietokoneista ja teknologiasta tapana käsitellä valtavia
tietomääriä niitä samalla yhdistäen synteesejä rakennellen. Saamalla liikkuminen yksin tai
opiskelijoiden kanssa talosta taloon kiertäen avasi silmät ja antoi nuorille opiskelijoille myös
rohkeutta tutkijoinakin.
Kun joku oppilaistani totesi jo muutaman kymmenen haastattelu jälkeen, kuinka edessä tienposkessa näkyvä punamullalla maalattu talo pihapiireineen oli ”hyvännäköinen haastattelutalo”, se kertoi kaiken tulevan tutkijan tavasta luokitella kohteensa jo hoidetun ja kodikkaan pihapiirin ympäristön nähtyään. Se kertoi kaiken myös perheestä ja myös vastauksista kyselylomakkeen vaihtoehtoisiin vastausmalleihinkin. Ja sitten tulivat ne pienet poikkeukset, pimeässä loistavat kipinät. – ”Scintilla etiam exigua in tenebris micat”. Pimeässä loistavat pienetkin kipinät.
Opin varhain lukemaan, jo ennen kouluikää ja samalla lausuin runoja muiden iloksi ja henkisiksi kutsutuissa kilpailussa. Olin kilpailuhenkinen. Maalla asui valtavasti sodan aikoihin syntyneitä nuoria, ja 1950-luvun puolella syntyneenä seurasin heidän jälkiään kilpailussa uusista akateemisista ammateistammekin. Aurinko paisto kaikille mutta pojat ovat poikia ja pojilla oli poikien huvit. – ”Sol ominbus lucet – Sunt pueri pueri et pueri puerilia tractant.” Kirjat, runous ja kilpailuhenkisyys oli epäilemättä myös veren perintöäkin. Siihen kuului myös urheilu. Iisalmen maalaiskunta oli kilpailuhenkisten lasten kärjessä myös kansallisesti, aina kolmen kärjessä. Lahti kaupunkikunnistamme paras ja sijaluku kuudenkymmenen kohdalla parhaimmillaan. Olimme eläneet kovia aikoja ja edessä olivat suurten ikäluokkien kovat ajat – ”Tempora aspera vivimus, amica bone”.
Kilpailuhenkisyyttä oli mukana myös niissä peleissä ja urheilukentällä, jota pidin yksin yllä
ja seurasin samalla maan ja maailman tapahtumia hyvin yhteisöhenkisessä sosiaalisessa rakenteessa. Pidin myös muiden kouluttamisesta ja valmentajan tehtävistä jo hyvin varhain
lapsena. Koulumme pojat pitivät veistotuntinsa kotonani ja myös minulla oli mahdollisuus oppia kaiken aikaa sellaista, joka vaati käden taitojakin. Höyläpenkit ja puun käsittelyyn tarvittavat välineet olivat olohuoneessamme. Kirjoittaminen ja veistäminen olivat samaa aihetta ja asiaa hakien mitä nyt välineitä vähän muuttaen. Algoritmit olivat sitä samaa työtä ja sen jatkamista, mutta nyt helpottaen omaa ponnistelua ja antaen mahdollisuuden käyttää aikansa poikkitieteisen uran avaamiseen. Edessä oli tyhjä taulu ja aika joka lentää. – ”Tabula rasa – Tempus fugit”.
Samaan aikaan maaseutu sähköistyi ja radion rinnalle tuli televisio. Kylämme pojat menestyivät Iisalmen maalaiskuntaa edustavissa kansallisissa nuorten ja lasten urheilukilpailuissa tuoden sieltä aina mitaleja. Olimme aina kolmen parhaan maalaiskunnan joukossa ja kaupungeista paras oli Lahti, ja kuten jo kerroinkin, jossain kuudenkymmenen kohdalle sijoittuneena.
Elimme maaseudun suurta aikaa mutta samalla hyvin itseriittoisesti. Siirtyminen pohjoiseen Ouluun opiskelemaan oli matka Kainuunjoen suistoon ja Oulujärven eli Kainuunmeren kautta sinne siirtyenkin. Se oli oikeasti savolaisten pääkaupunki. Ei toki Kuopio ja Kallavesi tai Mikkeli, Savonlinnasta ja Itä-Savosta nyt puhumattakaan. Ne tunnetiin toki hyvin johtuen jo sukuni taustasta ja luostarilaitoksen lampuoitien (veronmaksajien) suurehkosta maatilasta Kallaveden rannalla purjekuntaa ylläpitäen. Olen kirjoittanut tästä muistelmissani täyttäessäni 70-vuotta sekä lisäksi Suomen täyttäessä 100-vuotta. ”Cluster art and Art of clusters 70-years”, ”Muistalmakirja NYT” sekä ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” (ks. lähdeluettelo).
Samalla hyvin surullisesta onnettomuudesta vuoden 1850 juhannuspäivänä Kallaveden viedessä myrskyssä vuonna 1850 sukuni tärkeimmät avainhenkilöt hukkumisonnettomuudessa. Se oli, ja on edelleen, eniten hukkumisuhreja vaatinut sisävesionnettomuutemme samalla. Nuoret miehet olivat samaan aikaan, kuinkas muuten, Krimin sodassa. Tänään olemme siltä säästyneet. Kaikki tästä kerrottu on ollut kuitenkin vain ääntä, eikä mitään muuta. ”Vox et pretera nihil”. Nyt olen sen kirjannut useampaan kertaan. Sanottu sana katoaa, kirjoitettu sana pysyy – ”Vox audita perit, littera scripta manet”.
Arctic Babylon I sai sisältönsä hyvin varhain ja ensimmäinen kolmiosaisesta kirjasta julkaistiin niinkin myöhään kuin vuonna 2008 Saksassa. Sieltä oli oltu minuun yhteydessä ja pyydetty mukaan hankkeeseen, jonka oli minulle tuttua tarinaa uusine digiajan painokoneineen. Sukuni omistuksessa ollut ja Savonlinnassa ilmestyvä Itä-Savo maakuntalehtenämme siirtyi digiaikaan ensimmäisenä Suomessa 1980-luvun alussa.
Helsingin Sanomien suunnalla ilmiöllä pilailtiin. No ei pilailtu myöhemmin. Sen sijaan MTT:n (Luke) laboratoriot ja agronet oli pilailun kohteena myöhemmin. Siinä lehmät soittelivat toisilleen kännyköillä. Agronet kun rantautui Suomeen ja MTT:n toimesta ennen internetin yleistymistä. Helsingin suunta oli varottava jo varhain lapsena. Olkoonkin että ajoin sinne nuoremman
veljeni kanssa Iisalmesta välittömästi ajokortin saatuani 1960-luvun puolella.
Oulun suuntaan ajaessamme tankkasimme aina puolivälissä Piippolassa Juha Väätäisen kodin kohdalla. Auto oli koottu useammasta Zephyr-merkkisen auton rungosta, tuhansista osista ja se oli paras auto, jota olen koskaan ajanut. Kun rajoituksia ei tuohon aikaan ollut matka Iisalmesta Ouluun noin 200 kilometriä vei meiltä vain puolitoista tuntia.
Teimme sen, minä ja vanhempi veljeni, joka viikonloppu. Kun molemmat veljeni olivat insinöörejä minun kohdallani riitti yhteiseen urakkaamme vähäisemmät ansiot poikkitieteisenä tohtorina ja tekoälyn taitajana. Keskimmäinen pojista on samalla aina diplomaatti ja sukuni kohdalla tällainen meriitti oli erityisen käytössä ja samalla kulunut tapa hoitaa yhteiset myös surutyötä vaatineet
tai ilotteluun johtaneet tunnekuohumme. Tietä on yritettävä – ”Temptanda via est” (Vergilius) ja aika on asioiden ahmatti – ”Tempus edax rerum” (Ovidus).
Olen tässä yhteydessä käyttänyt usein esimerkkeinä Paasilinnan veljessarjaa. Vanhin Erno
on ”vanhimman” pojan tapaan ”vanhemman” dominoima tosikko, kun taas nuorin Arto on
”lapsen” ohjailema ja samalla hauskoja kirjoja kirjoittava mielikuvitusrikas vastuuton hupakko. Keskimmäinen pojista on ”tylsä” järki-ihminen ja tässä tapauksessa diplomaattikin. Niinpä kukaan ei voi odottaa minun kirjoittavat likimainkaan Arton saati yrmyn Ernon tapaan, vaan muistuttaen
tätä keskimmäistä muuten fiksuista veljeksistä. Olen pahoillani. Jos haet tekstistäni Arto Paasilinnan hupsuja tarinoita tai ”yrmyn” Ernon tyyppistä kielenkäyttöä, petyt varmasti. Sortuisin moiseen vain äärimmäisessä hätätilassa – ”Tempus ultimum” ja osana koko maailman teatteria – ”Theatrum mundi”.
Sen sijaan, jos haet algoritmeja ja tekoälyn tapaa vastata sinulle, olen valmis palveluun ja kotisivun kautta ilmaiseksi jo vuosikymmenet. Se mikä on lahjaksi saatu, se myös lahjaksi annetaan.
Palaan muisteloissani takaisin arktiseen Suomeen ja Babyloniin. Lainaan suoraan sen takakannen tekstiä, joka oli todellakin valmis jo tuolloin nuoruuteni vuosina, mutta lopulta julkaistiin vasta
vuonna 2008. Ja tuon jälkeen jätin pian yliopston ja tutkmuslitoksen sekä jäin eläkeelle. Se oli hetki tutkimuksessamme, jolloin määrä alkoi korvata laadun lainaten professori Westermarcin havaintoja samalla ”Tiede -lehdestä”.
Tuolloin takana oli jo reilusti yli puolensataa monografista kirjaa mukana molemmat väitöskirjanikin. Tieteen ja sen sovellukset valtasi äärimmäinen kurjuus – ”Ultima misera” ja samalla äärimmäinen vaara – ”Ultimum priculi”. Kirjoitin tästä kirjoissani heti eläkkeelle jäätyäni vuodesta 2013 alkaen. Yliopistoilla oli rahaa liian vähän ja sekin käytettiin väärin. Niinpä raha oli hankittava soveltaviin töihin ja se oli hankittava Suomen ulkopuoleltakin. Tosin näin olimme tehneet jo aiemminkin – ”Unum et idem” ja vastassa oli traditio, tottumus joka on tyranni – ”Usus est tyrannus”.
Suomalainen kirjapaino ei minua erityisesti kiinnostanut. Erityisen vähän pääkaupunkiseudun painotalot. Suora lainaus kirjan takakannelta: ”Jäämereltä tulviva vesi oli saatava pois kolmen kerroksen väen asuttavaksi. Nooa on uhkaamassa lakolla ja taivaan tulvavahingot pahenevat. Da Vinci ja muut taivaan tekniset tukivat Nooan vaatimuksia. Jumalten tulkitsemana geeneiltään paranneltu ihminen ei kuulunut mukaan sopimukseen, jolla ihmiset olivat kapuamassa kohti pyhien kansojen miehittämää paratiisia, hindujen neljättä porrasta. Paholainen oli miehittänyt kansojen mielen ja sitä ohjaili transgeenisten ihmisten rakentama maanpäällinen mafia, Preussin punainen
fasistinen liitto.” Ja pohditaanpa miltä maailma näyttää nyt vuonna 2026. Ja tämä teksti oli vuoskymmenien takaa tätä aikaa kuvaten. Pahoinvointiin saakka – ”Usque ad nauseam”.
”Natsijuuriaan hakevat tiedemiehet, konkistadorien jälkeläiset, ihmisen perimän korjaajat kohtaavat jesuiittojen mustan paavin sekä ihmisen ikimuistoisen, valaiden laulua kuiskivan altruistisen jumaluuden, eurooppalainen tiede ja luovuus valheineen globaalin imperiumin ja todellisten taitajien kovan ytimen… Valheelle ja petokselle perustettu maailma saa kokea uudenlaisen Jouluaaton hävitetyn Mayakansan lahjana vuonna 2011. Jäämeri on juuri nyt auki uuden Jumalan rekrytoinnille…” Näin tuo kirja jatkui joskus 1970-luvulla kirjoitettuna kertoen vuodesta 2011. Tuo vuosi oli ennustettu erityisen poikkeavaksi, ettei vallan maailmanlopun enteillä.
”Kertomus Euroopan verisestä historiasta ja sen avainhahmoista alkaa kirjassani tutkijan kammiosta ja jatkuu Pikku Prinsessan seurassa maanosamme instituutioiden ja kipsikuvien, silkkitien ja kadonneiden kulttuurien, salaperäisesti hävinneiden sivilisaatioiden matkassa, seurustellen vuoroin Darwinin ja Freudin väittelyä seuraten, vieraillen matemaatikon ja pyhimyksen tähdellä, byrokraatin ja filosofin asteroidilla, paavin virkaa hoitaen”.
”Kaikki kytkeytyy kuitenkin salaperäisesti Rene Descartesin deduktiivisen tieteen ihanteeseen, koodien koodiin. Elämä ei olekaan sitä, millaiseksi tutkija on sen kuvitellut, eikä historia aina toista itseään. Aika kulkee moneen suuntaan, hidastuu ja pysähtyy, paikka on neliulotteinen elääksemme
jopa tuhatvuotiselle Metusalemille. Sanojensa vankina elävälle, kaiken aikaa valehtelevalle ihmiselle ekokatastrofit ja muuntogeeniset painajaiset tulevatkin odottamattomalta suunnalta”.
Professori, filosofian ja valtiotieteen tohtori Matti Luostarinen on kirjoittanut runsaan 500
tieteellistä artikkelia ja julkaisua. Lähes 50 laajaa monografiaa. Hän on toiminut tutkijana ja
opettajana liki sadassa yliopistossa ja tutkimuslaitoksessa. Julkaisut ovat maantieteestä,
sosiologiasta, bio- ja geotieteistä ym. ympäristötieteistä. Globaali ja paikallinen ovat samaan aikaan läsnä tieteen popularisoinnissa, ihmisen mittaisessa maailmassa, tiedemiestaiteilijan luovassa innovoinnissa, klusteritaiteessa.
Näillä sanoin kirjastani suoraan lainaten 1970-luvun tekstiäni. Arctic Babylon julkaistiin lopulta vuonna 2007 ja siinä on kaikkiaan 25 lukua sekä 559 sivua. Siis kirjoitettuna alkujaan kolme vuosikymmentä aikaisemmin Oulussa 1970-luvulla.. Kumpa olisin hyödyksi – ”Ut prosim” – Kumpa voisin olla hyödyksi – ”Ut prodessem”. Nyt tämä sama teksti toistuu tuon tuosta teksteissäni. Oletko huomannut? Ne ovat vanhan liekin jäljet – ”Veteris vestigia flammae” (Vergilius). Alaston totuus ja totuus synyttää vihaa. – ”Veritas nuda” – ”Veritas odium parit” (Cicero)”.
Uusi mediayhteiskunta. Synnytys ohi. Elämme vuotta 2010 tai oikeammin vasta vuosien 2006–2007 taitekohtaamme. Kirjani Arctic Babylon on toteutumassa vähin erin ja kirjaimellisesti. Vuoteen 2011 on kuitenkin vielä matkaa valmistautuaksemme ennustettuun. Olen kirjassani ”Uusi Mediayhteiskunta. Blogi ja sosiaalinen media innovaatioyhteiskunnan muutoksessa” käynyt läpi
liki päivittäin vuoden tärkeimmät tapahtumat ja tulkinnut ne erikseen analysoiden sekä rakentanut tulkinnan ohella yhteenvedot ja johtopäätökset sekä kääntänyt ne myös englanniksi.
Luetellut vielä avainkäsitteet ja avainmietteet. Yhteensä kaikkiaan 309 sivua, josta jo tuolloin koneiden tekemää johtopäätöksiä ja niiden käännöksiä yli 30 sivua. Toki aineistot ovat ensin hoidettu tavalla, jossa johtopäätösten tekoa on edeltänyt jo tuolloin hyvinkin perinteisenä pidettävä monimuuttujamenetelmien käsittely algoritmeineen. Se on samalla suoja vääryyttä vastaan – ”Vindex iniuriae”.
Sen lukeminen tai siirtäminen nyt luettavaksi olisi tylsää luettavaa ja löytyvät ko. julkaisun sivuilta kuvineen. Kuvat ovat nyt kameralla otettuja ja esittelevät pääosin puutarhaani ja sen veistoksia. Kirja löytyy lähdeluettelosta: ”Arctic Babylon 2011” ja vuosi on 2008. Kirja on lähdeluetelossa nuomero 86 ja siinä on 560 sivua. Apogryfiset nennusteet oli kirjoitettu 1970-luvulla ja ne oli paikannettu vuodelle 2011 (Apogryfiset ennusteet). Ne toistavat itseään. Sellainen on joko komiikan voimaa tai rakkautta hyveeseen – ”Vis comica” – ”Virtutis amore”.
Niiden syntyyn liittyy historia, jota en nyt käy enää toistamaan. Osoite ”Uhrilähteenkatu” viittaa
kyllä yhteen puutarhani nurkkauksista. Minulle Uhrilähde toi mieleen lähinnä sotamme ja
jatkosodaksi kutsutun ”Tuntemattoman sotilaan” kohtauksen, jossa joukko väsyneitä sotilaitamme, nuoria miehiä, hautaavat kaatuneen vainajansa koruttomin menoin suolla. Muistomerkkinä haudalle haetaan kuivunut kuusen karahka, jossa on hiven ristin muotojakin. Hiljainen hetki. Kukaan ei avaa suutaan. Hyvin suomalainen tapa hyvästellä kaatunut nuorukainen. Se muistuttaa kuinka elämä on ihmisen parasta aikaa – ”Vita est tempus optimum hominis”.
Oma näkemykseni on liki yhtä koruton lukuun ottamatta enkelipatsaita, veistosta ennen taulua, karahkaa taulussa. Eniten vaikutteita puutarhalleni olen saanut kulttuureilta, joiden kohdalla kuvataide on syntynyt ilman puhutun kielen antamaa kulttuuria. Siis vaikkapa aboriginaalit Australiassa, joita olen usein tavannutkin. Toki Voltan ja Kariban valtavien tekoaltaiden alta muuttaneiden alkuasukkaiden kokemukset olivat nekin aikanaan koskettavia.
Kirjoittamaton kirja No LXIX (69)
Maailman onnellisin maa. Runebergin päivä murroskulttuurin sisällä. Murrosvuosien maantiedettä Forssassa.
Runebergin päivän Forssan lehdessä on kaksi poikkeuksellisen ansiokasta kirjoitusta. Toinen on Alpo Suhosen (sd) kuvaus ihmiskäsityksestä urheilussa, jossa urheilu on kirjoittajan mukaan löytämässä oman identiteettinsä ja ihmisnäkemyksensä mutta jälkijättöisesti. Lääkintöneuvos Ritva Vastamäki (kok) puolestaan avaa lukijoilleen, kuinka terveydenhuollossamme ei ole sielläkään paluuta 1900-luvulle. Vastamäki avaa yöpäivystystä ja sen logiikkaa pitkän kokemuksensa kautta pyrkien turvaamaan poleilla päivä- ja iltatoimintaa ja lopettaisi klo 22–7 välisen päivystyksen.
Tämän taas hoitajana ja poliitikkona tunnettu Johanna Häggman (kesk) omassa kirjoituksessaan tyrmää kerrannaisvaikutuksineen. Hänenkin perustelunsa ovat hyvinkin uskottavia. Lounais-Häme useamman maakunnan rajalla on pääsääntöisesti suunnitelmissaan lujasti pysyvä – ”Tenax atque rotundus” (Horatius). Ja jos uhreja syntyykin, heitä ei saa syyllistää. Pelkästään nettihuijauksen kohteeksi joutuneet menettävät vuosittain 7 biljoonaa euroa. Se on 30-kertaa Suomen valtion bkt.
Suomalaisista työssäkäyvistä 10 % jää elämänsä aikana nettihuijauksen uhriksi. Heistä 15 % jää uhriksi vähintään toistamiseen. Vuonna 2024 me suomalaiset menetimme nettihuijauksissa 84 miljoonaa euroa. Kasvua edelliseen vuoteen oli 70 prosenttia. Varoitin tästä etukäteen kahdeksan kirjan sivuilla. 30 000 rakkaushuijauksen uhreiksi joutuneista suomalaisista menetti 30-100 000 euroa ja neljännes yli 100 000 euroa. Luvut ovat Tiede lehdestä ja sen joulukuun numerosta. Uhreille ei pidä nauraa eikä syyllistää. Luku on pieni ja kertoo ”uhrikasaumasta”. Impulsiiviselle ihmiselle on turha antaa ohjetta ”ole vähemmän impulsiivinen”. Mutta kaverilta voisi ehkä kysyä ja käyttää näin ylimääräistä aikaa ennen syntyvää ratkaisevaa virhettä. Reagoimatta sokeasti ja impulsiivisesti. Jonne Riikosta lainaten, Tiedelehden vakituisena avustajana, huijausten määrä kasvaa. Taustalla on inhimillisyys vaikka teknologiamme muuttukin. Ihminen ei jää kiinni huijausviestiin tai huijaustapaan, vaan asiaan, joka viestiin on piilotettu. Piiloviesti kun iskee syviin tunteisiimme. Huijari vetoaa pelkoon, häpeään ja hätään, uskoon, toivoon ja rakkauteen. Näin on nyt, näin on ollut ennen ja näin on aina oleva, ellemme tee itse sille jotakin. Jos koen seuraavissa vaaleissa näitä imiöitä, jätän vaalit väliin. Puhdistuksen kun on aletta meistä äänestäjistä.
Julmat tosiasiat avautuvat avaamalla saman päivä Helsingin Sanomien Pohjoismaita koskevat näyttävät karttakuvat ja vertailut kuntineen. Suomi ei siinä loista Pohjoismaiden vertailussa. Suomessa on, ikävä kyllä, muihin Pohjoismaihin vertaillen kunnittain ja kotitalouksittain laskevat
tulot, matalimmat elinajan odotteet ja vaikeimmat huoltosuhteet, poikkeuksena vain muutama pieni laikku Uudellamaalla ja Tampereen sekä Turun suunnilla, Oulussa ja Kuopiossa. Miten on tänään vuoden 2026 käynnistyessä? Eletäänkö tilanteen mukaan – ”Ex tempore”.
Karttakuvat järkyttävät väreineen lukijansa ja etenkin maantieteilijän, biologin tai sosiologin. Maantieteelle me emme voi mitään ja hyvässä seurassa olemme Pohjoismaiden kanssa todella ajaneet itsemme karille vanhenevan väetön kasvussa ja alkaen jo vuoden 2008 finanssikriisistä. Vuonna 2025 meitä uhkaavat kokonaan uudet tuulet. Trumpin politiikka ja oma hoivavastuu vanhuksistamme panee meidät velkoinemme pohtimaan. Elämme kovia aikoja ystävä hyvä. – ”Tempora aspera vivimus amice bone.”
Kirjoitin juuri kirjasarjan, jossa tätä menetettyä vuosikymmentä on analysoitu varmasti monesta näkökulmasta, ei vähiten yli viidenkymmenen seutukunnan syvänä kriisinämme. Se on ollut
tiedossamme kaiken aikaa. On vain pantu pää pensaaseen ja valittu vuosikymmenen aikana seitsemän hallitusta, vuoden aikana peräti kolme. Nyt sitten hallituksemme porvareineen on
puoliväliriihessään. Tie ei ole hiottu ja sileä jatkossakaan – ”Teres atque rotundus” (Hora-
tius).
On hyvä muistaa, että Ruotsissa ja Norjassa moni nyt meillä koettava on jo ohitettu ja se koskee sekä Suhosen että Vastamäen ansiokkaita kirjoituksia. Sen sijaan Suomi elää nyt poikkeuksellista murrosvaihetta. Siinä on jotain jopa yhteistäkin Yhdysvaltain alkaneisiin vaaleihin demokraattien voimannäyttönä. Siitä tuli täydellinen fiasko. Siitä ei voi nyt syyttää vastapuolta eikä Venäjää. Nyt me tiedämme jo millainen on Donald Trump presidenttinä. Tuloksen näimme, omamme ohella, etenkin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Jatkossa aika pakenee – ”Tempus fugit”.
Muualla Pohjolassa asuinrakenne ja samalla myös ikivanhat palvelurakenteet ovat asettuneempia, kiivasta muuttoa ei niissä enää tapahdu ja myös Suhosen mainitsema kulttuuri on johtamisessa, valmennuksessa, ohjaamisessa ja opetuksessa meitä edellä. Historia ja sen kulku oli kovin erilainen kuin Suomessa sekin. Tästä varmaan vallitsee äänetön yksimielisyys – ”Tacitus consensus:”
Kartoilla esittäen ongelmat jäävät siellä piiloon keskiarvoja yksin tuijoteltaessa. Ruotsissa on vain
murto-osa kunnistamme, vaikka väkiluku on hyvinkin kaksinkertainen. Kaikesta huolimatta
väestöpohjamme ja karttakuvat Pohjolasta yhtäällä vakuuttavat, ne jopa pelottavat, ja nyt ne luovat maakunnistamme ja samalla Suomen alueellisesta eriarvoisuudesta jopa erittäin huolestuttavan tulevaisuudenkuvan. Miten näin on päästetty tapahtumaan? Aiotaanko nyt selvitä joko rukouksella tai rahalla? – ”Vel prece vel pretio.”
Ongelman korjaamiseksi pienten liki ainoa uskottava mahdollisuus on liittoutuminen. Forssan sijainti maakuntiemme reuna-alueella ei sen sijaan muutu miksikään, olimme me Forssassa sitten
ohjautumassa Turun, Tampereen, Helsingin tai Lahden suuntaan vaalipiirirajana. Miksi Lahdesta oltaisiin huolissaan forssalaisten ongelmista Jokiosissa, Tammelassa, Humppilassa, Ypäjällä? Eiväthän he siellä osaa sijoittaa näitä kuntia edes oman vaalipiirinsä kartalle. Forssa on jossain Porintien varrella, ei toki kolmostien tai nelostien. Mikä se sellainen tie ja ilmansuunta on Suomessa eläen? Aurinko nyt nousee idästä ja laskee länteen. Tai poikkeavasti Salpausselät Lahdessa poikittaisharjuinamme. Muut ovatkin sitten ”oikean” suuntaisia ja tiet johtavat niitä seuraillenkin. Olkoon lupa sanotulle – ”Venia sit dicto”.
Järvi, jossa kesäisin kalastelen, on syntynyt sekin poikittaisharjun kyljessä ja kokonaan toinen kuin pitkittäissuuntaiset pinnamuotomme vesistöineen. Niitä on soudettu purjein ja airoin. – ”Velis et remis”. Ei tähän ole syntymässä uutta luonnonmaantieteellistä muutosta, joka muuttaisi talous- ja sosiaalimaantieteemme samalla. Eikä vatsalla ole korvia. – ”Venter non habet aures.” (Plutarkhos).
Oleellista ovat keinotekoiset rajat ja niiden ylittäminen kohti Loimaata, Someroa, mutta myös Hämeenlinnaan pyrkien samalla vaikuttamaan näin pienten seutukuntien yhteistyöllä niihin pelin sääntöihin, jossa ylitämme nyt vaikeat murrosvuotemme, edustaen yhdessä liki miljoonaa pienten seutukuntien suomalaista. Se ei varmasti korjaudu seuraamalla globaalia keskustelua ja riitelemällä keskenämme.
Yhdysvaltain vaalit eivät vaikuta Forssan tai Hämeenlinnan elämään oli siellä valtuutettuina ketä tahansa. Alastomin sanoin ja esimerkin vuoksi – Verbis nudis – Verbi causa. Viisaalle sana riittää – ”Verbum sat sapienti.” Mutta juuri näillä globaaleilla viesteillä ja uutisilla huomiomme viedään pois omista ongelmistamme. Taas huijausten määrä kasvaa vaalien lähestyessä Suomessa. Omat ongelmamme eivät ole globaalissa idässä eikä lännessä. Pohjoisesta tulee kylmiä tuulia ja etelästä muuttolinnut. Niillä ei vaalien tulosta ratkaista. Uskokaa kokenutta – Experto credite! (Vergilius).
Omat asiamme ovat rempallaan, kun keskustelumme käy sellaisista aiheista, jotka eivät ole lainkaan omiamme. Viha ja kärjekkyys syntyy paikallisesta ongelmasta ja hädästä rinnan globaalin median ja sen tiedottamisen maailmaa syleilevästä väärästä maailmankuvastamme. Mielikuvat ja konkreettinen todellisuus eivät kohtaa nyt Suomessa toisiaan. Eivät ole kohdanneet konkreettisen ymmärryksen tasolla enää vuosikymmeniin. Kuuntelemme imeliä sanoja, vääriä sanoja ja kirjoitamme samalla uhkaavia sanoja. – Verba blanda, Verba falsa, Verba minacia.
Se on tarinointia tiedonhallinnasta. Uusi teknologia tuottaa aina uusia ongelmia, väittää populaarin tietokirjallisuuden suosikkitekijä Yuval Noah Harari (Tietokirja 6.10.2024).
Historioitsija Yuval Noah Harari (s. 1976) tarkastelee lukemassani uusimmassa kirjassaan ”Nexus”
kommunikaatiota, tietoverkkoja ja tekoälyä sekä niiden tuomia haasteita. Hän kartoittaa aihetta monitieteisesti ja sovittaa oppinsa tarinallisuuden viitekehykseen. Harari esitteli metodinsa läpimurtoteoksessaan ”Sapiens”, joka niputti ihmiskunnan vaiheet. Huomaa heti kuinka hän on minua 25 vuotta nuorempi. Olen maininnut tämän useampaan kertaan. Kun hän syntyi olin jo tohtori liki toistamiseen ja maailma oli tullut tutuksi. Elämme aivan eri maailmoissakin.. Jotkut elävät voimalla ja aseilla – ”Vi et armis”.
Homo sapiens vai nexus? Bestsellerin ydinviesti oli, että kognitiiviset kyvyt – kieli, oppiminen, muistaminen ja kommunikoiminen – auttoivat homo sapiensin voittamaan muut ihmislajit, jotka ovat eläneet maapallolla. Tuolla tiedolla ei ole paljoaa käyttöä tulevissa vaaleissamme. Joku haluaa hukuttaa vaalien tuloksen kirjoilla, jotka eivät ole tästä ajasta ja maailmasta. Tiede lehteä lainaten huijausten määrä ja laatu kasvaa ja siihen käytetään myös uusinta teknologiaa, kuinkas muuten.
Vertaisarvioijat ovat kritisoineet Hararia osin huterista tulkinnoista ja samalla mutkien oikomisesta.
Toisaalta hänen tuotantoaan on myyty yli 45 miljoonaa teosta 65 kielellä. Se on ennätyksellistä infotainmentiksi kutsutussa tietokirjallisuuden genressä. Nexuksessa Harari kertaa aluksi, miten kehitys kivikauden nuotiotarinoista kirjoituksen keksimiseen, painotaitoon, radion ja television kaltaiseen massamediaan ja edelleen tietokoneaikaan on edennyt meilläkin kiihtyvällä nopeudella. Informaation vallankumouksessa demokratiat ovat erottuneet ikävistä diktatuureista siinä, miten ne käsittelevät tietoa. Diktatuurit panostavat tiedon keskittämiseen ja valvontaan, demokratiat taas itsekorjautuvuuteen ja läpinäkyvyyteen. Hallitsijallakin oli osuutensa – Millainen kuningas, sellainen lauma – ”Qualis rex, talis grex”.
Hararin teeseihin kuuluu, kuinka uusi teknologia tuo aina mukanaan ongelmia. Tieteen edistämisen
lisäksi kirjapainotaito levitti noitavainoja kaikkialle. Tekoälykin on sekä uhka että resurssi,
jonka mahdollisuudet ovat vasta hahmottumassa. Hararin mukaan se ohjaa arkeamme jo nyt internetin hakupalveluissa, somessa ja valuuttamarkkinoilla. Tekoälyn vaaroja voidaan torjua ennakoiden länsimaisella sopimusmenettelyllä. Sääntelyä ei saa jättää teknologiayrityksille ja niiden omistajille. Innovaatioilla ja niiden diffuusiolla oli merkittävä osuus. Liian myöhään saapuville jäävät vain luut – ”Sero venientibus ossa.” Harari kertoo saaneensa apua useilta henkilöiltä Nexusta tehdessä. Se näkyy kirjassa sekä aiemman tuotannon että tuoreen aineiston toistona. Samat esimerkit savitauluista Staliniin kertautuvat eri yhteyksissä. Nexus olisi selkeämpi, jos työryhmä olisi karsinut päällekkäisyyttä ja terävöittänyt kronologiaa temaattisen hyppelyn sijaan.
Nexus valaisee ja viihdyttää mutta myös hämmentää. Tekijän tapa yhdistellä tietoa joustavalla tyylillä tuntuu usein hukuttavan oleellisen vuolaaseen tarinavirtaan. Loppupäätelmät eivät kirkastu epilogissakaan. Näin siis lainaten kirjan lukijoita ja yhtä heistä medioissamme. Nexus käsitteenä on valtavan laaja ja sitä käytetään liki kaikessa mahdollisessa, joskin ei meillä Suomessa. Se löytyy etenkin viihteen ja sen myynnin rinnalla mm. jokirakentamisessa, johon törmäsin jo 1970-luvulla.
Toki kirjailijatkin ovat tätä käsitettä viljelleet ja ensimmäiset jo 1960-luvulta alkaen. Omissa julkaisuissani käsite on mukana etenkin 1970-luvun artikkeleissa, mutta ei toki juurikaan suomenkielisissä. Nyt käsite löytyy myös kahden kirjani kansiteksteissä ja tiedän kuinka viisaalle sana riittää – ”Verbum sat sapienti”. Olkoonkin että sana on kulunut – ”Verbum tritum”. Eikä pöydän ääressä pidä kunnioittaa ketään – ”Verencundari neminem apud mensam decet” (Plautus).
Arctic Babylon 2011 (ks lähteet). .
Oikeastaan kaikki käynnistyi kirjastani, jonka käsikirjoitus oli odottamassa vain julkaisijaani
vuodelta 1977. Kirja oli odottamassa julkaisuvuoroaan Oulussa Kalevan kirjapainon yhteyteen sijoittuvassa kirjapainossa. Tuossa samassa rakennuksessa lähellä karjalaisten evakkojen asuttamaa Karjasillan kaupunginosaa majaili alueen laajalevikkisin maakuntalehti Kaleva ja sen kirjapainon kahta kerrosta isännöi Oulun yliopiston maantieteen laitos suurine kirjastoineen. Niinpä oma opiskeluni biologimaantieteilijänä käynnistyi luonnollisesti juuri siellä. Tästä alkaen nyt kaiken omani kannan mukanani – ”Omnia mea mecum porto.” Näin on ollut sitten sukuni luostarilaitoksen lampuoitien surullisen onnettomuuden juhannuspäivänä Kallavedellä vuonna 1850. Olemme tomua ja varjoa – ”Pulvis et umbra sumus” (Horatius).
Olin jo lukiossa päättänyt uravalintani hyvissä ajoin ja siihen kuului luonnon rinnalla myös
kiinnostukseni maita ja kansoja kohtaan sekä historiallisena että valtiollisena, yhteiskunnallisena aiheena. Biologia ja geopolitiikka olivat historian rinnalla aiheita, joista oli tuleva myös myöhemmin taipumukseni kiinnostua tietokoneista ja teknologiasta tapana käsitellä valtavia
tietomääriä niitä samalla yhdistäen synteesejä rakennellen. Saamalla liikkuminen yksin tai
opiskelijoiden kanssa talosta taloon kiertäen avasi silmät ja antoi nuorille opiskelijoille myös
rohkeutta tutkijoinakin.
Kun joku oppilaistani totesi jo muutaman kymmenen haastattelu jälkeen, kuinka edessä tienposkessa näkyvä punamullalla maalattu talo pihapiireineen oli ”hyvännäköinen haastattelutalo”, se kertoi kaiken tulevan tutkijan tavasta luokitella kohteensa jo hoidetun ja kodikkaan pihapiirin ympäristön nähtyään. Se kertoi kaiken myös perheestä ja myös vastauksista kyselylomakkeen vaihtoehtoisiin vastausmalleihinkin. Ja sitten tulivat ne pienet poikkeukset, pimeässä loistavat kipinät. – ”Scintilla etiam exigua in tenebris micat”. Pimeässä loistavat pienetkin kipinät.
Opin varhain lukemaan, jo ennen kouluikää ja samalla lausuin runoja muiden iloksi ja henkisiksi kutsutuissa kilpailussa. Olin kilpailuhenkinen. Maalla asui valtavasti sodan aikoihin syntyneitä nuoria, ja 1950-luvun puolella syntyneenä seurasin heidän jälkiään kilpailussa uusista akateemisista ammateistammekin. Aurinko paisto kaikille mutta pojat ovat poikia ja pojilla oli poikien huvit. – ”Sol ominbus lucet – Sunt pueri pueri et pueri puerilia tractant.” Kirjat, runous ja kilpailuhenkisyys oli epäilemättä myös veren perintöäkin. Siihen kuului myös urheilu. Iisalmen maalaiskunta oli kilpailuhenkisten lasten kärjessä myös kansallisesti, aina kolmen kärjessä. Lahti kaupunkikunnistamme paras ja sijaluku kuudenkymmenen kohdalla parhaimmillaan. Olimme eläneet kovia aikoja ja edessä olivat suurten ikäluokkien kovat ajat – ”Tempora aspera vivimus, amica bone”.
Kilpailuhenkisyyttä oli mukana myös niissä peleissä ja urheilukentällä, jota pidin yksin yllä
ja seurasin samalla maan ja maailman tapahtumia hyvin yhteisöhenkisessä sosiaalisessa rakenteessa. Pidin myös muiden kouluttamisesta ja valmentajan tehtävistä jo hyvin varhain
lapsena. Koulumme pojat pitivät veistotuntinsa kotonani ja myös minulla oli mahdollisuus oppia kaiken aikaa sellaista, joka vaati käden taitojakin. Höyläpenkit ja puun käsittelyyn tarvittavat välineet olivat olohuoneessamme. Kirjoittaminen ja veistäminen olivat samaa aihetta ja asiaa hakien mitä nyt välineitä vähän muuttaen. Algoritmit olivat sitä samaa työtä ja sen jatkamista, mutta nyt helpottaen omaa ponnistelua ja antaen mahdollisuuden käyttää aikansa poikkitieteisen uran avaamiseen. Edessä oli tyhjä taulu ja aika joka lentää. – ”Tabula rasa – Tempus fugit”.
Samaan aikaan maaseutu sähköistyi ja radion rinnalle tuli televisio. Kylämme pojat menestyivät Iisalmen maalaiskuntaa edustavissa kansallisissa nuorten ja lasten urheilukilpailuissa tuoden sieltä aina mitaleja. Olimme aina kolmen parhaan maalaiskunnan joukossa ja kaupungeista paras oli Lahti, ja kuten jo kerroinkin, jossain kuudenkymmenen kohdalle sijoittuneena.
Elimme maaseudun suurta aikaa mutta samalla hyvin itseriittoisesti. Siirtyminen pohjoiseen Ouluun opiskelemaan oli matka Kainuunjoen suistoon ja Oulujärven eli Kainuunmeren kautta sinne siirtyenkin. Se oli oikeasti savolaisten pääkaupunki. Ei toki Kuopio ja Kallavesi tai Mikkeli, Savonlinnasta ja Itä-Savosta nyt puhumattakaan. Ne tunnetiin toki hyvin johtuen jo sukuni taustasta ja luostarilaitoksen lampuoitien (veronmaksajien) suurehkosta maatilasta Kallaveden rannalla purjekuntaa ylläpitäen. Olen kirjoittanut tästä muistelmissani täyttäessäni 70-vuotta sekä lisäksi Suomen täyttäessä 100-vuotta. ”Cluster art and Art of clusters 70-years”, ”Muistalmakirja NYT” sekä ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” (ks. lähdeluettelo).
Samalla hyvin surullisesta onnettomuudesta vuoden 1850 juhannuspäivänä Kallaveden viedessä myrskyssä vuonna 1850 sukuni tärkeimmät avainhenkilöt hukkumisonnettomuudessa. Se oli, ja on edelleen, eniten hukkumisuhreja vaatinut sisävesionnettomuutemme samalla. Nuoret miehet olivat samaan aikaan, kuinkas muuten, Krimin sodassa. Tänään olemme siltä säästyneet. Kaikki tästä kerrottu on ollut kuitenkin vain ääntä, eikä mitään muuta. ”Vox et pretera nihil”. Nyt olen sen kirjannut useampaan kertaan. Sanottu sana katoaa, kirjoitettu sana pysyy – ”Vox audita perit, littera scripta manet”.
Arctic Babylon I sai sisältönsä hyvin varhain ja ensimmäinen kolmiosaisesta kirjasta julkaistiin niinkin myöhään kuin vuonna 2008 Saksassa. Sieltä oli oltu minuun yhteydessä ja pyydetty mukaan hankkeeseen, jonka oli minulle tuttua tarinaa uusine digiajan painokoneineen. Sukuni omistuksessa ollut ja Savonlinnassa ilmestyvä Itä-Savo maakuntalehtenämme siirtyi digiaikaan ensimmäisenä Suomessa 1980-luvun alussa.
Helsingin Sanomien suunnalla ilmiöllä pilailtiin. No ei pilailtu myöhemmin. Sen sijaan MTT:n (Luke) laboratoriot ja agronet oli pilailun kohteena myöhemmin. Siinä lehmät soittelivat toisilleen kännyköillä. Agronet kun rantautui Suomeen ja MTT:n toimesta ennen internetin yleistymistä. Helsingin suunta oli varottava jo varhain lapsena. Olkoonkin että ajoin sinne nuoremman
veljeni kanssa Iisalmesta välittömästi ajokortin saatuani 1960-luvun puolella.
Oulun suuntaan ajaessamme tankkasimme aina puolivälissä Piippolassa Juha Väätäisen kodin kohdalla. Auto oli koottu useammasta Zephyr-merkkisen auton rungosta, tuhansista osista ja se oli paras auto, jota olen koskaan ajanut. Kun rajoituksia ei tuohon aikaan ollut matka Iisalmesta Ouluun noin 200 kilometriä vei meiltä vain puolitoista tuntia.
Teimme sen, minä ja vanhempi veljeni, joka viikonloppu. Kun molemmat veljeni olivat insinöörejä minun kohdallani riitti yhteiseen urakkaamme vähäisemmät ansiot poikkitieteisenä tohtorina ja tekoälyn taitajana. Keskimmäinen pojista on samalla aina diplomaatti ja sukuni kohdalla tällainen meriitti oli erityisen käytössä ja samalla kulunut tapa hoitaa yhteiset myös surutyötä vaatineet
tai ilotteluun johtaneet tunnekuohumme. Tietä on yritettävä – ”Temptanda via est” (Vergilius) ja aika on asioiden ahmatti – ”Tempus edax rerum” (Ovidus).
Olen tässä yhteydessä käyttänyt usein esimerkkeinä Paasilinnan veljessarjaa. Vanhin Erno
on ”vanhimman” pojan tapaan ”vanhemman” dominoima tosikko, kun taas nuorin Arto on
”lapsen” ohjailema ja samalla hauskoja kirjoja kirjoittava mielikuvitusrikas vastuuton hupakko. Keskimmäinen pojista on ”tylsä” järki-ihminen ja tässä tapauksessa diplomaattikin. Niinpä kukaan ei voi odottaa minun kirjoittavat likimainkaan Arton saati yrmyn Ernon tapaan, vaan muistuttaen
tätä keskimmäistä muuten fiksuista veljeksistä. Olen pahoillani. Jos haet tekstistäni Arto Paasilinnan hupsuja tarinoita tai ”yrmyn” Ernon tyyppistä kielenkäyttöä, petyt varmasti. Sortuisin moiseen vain äärimmäisessä hätätilassa – ”Tempus ultimum” ja osana koko maailman teatteria – ”Theatrum mundi”.
Sen sijaan, jos haet algoritmeja ja tekoälyn tapaa vastata sinulle, olen valmis palveluun ja kotisivun kautta ilmaiseksi jo vuosikymmenet. Se mikä on lahjaksi saatu, se myös lahjaksi annetaan.
Palaan muisteloissani takaisin arktiseen Suomeen ja Babyloniin. Lainaan suoraan sen takakannen tekstiä, joka oli todellakin valmis jo tuolloin nuoruuteni vuosina, mutta lopulta julkaistiin vasta
vuonna 2008. Ja tuon jälkeen jätin pian yliopston ja tutkmuslitoksen sekä jäin eläkeelle. Se oli hetki tutkimuksessamme, jolloin määrä alkoi korvata laadun lainaten professori Westermarcin havaintoja samalla ”Tiede -lehdestä”.
Tuolloin takana oli jo reilusti yli puolensataa monografista kirjaa mukana molemmat väitöskirjanikin. Tieteen ja sen sovellukset valtasi äärimmäinen kurjuus – ”Ultima misera” ja samalla äärimmäinen vaara – ”Ultimum priculi”. Kirjoitin tästä kirjoissani heti eläkkeelle jäätyäni vuodesta 2013 alkaen. Yliopistoilla oli rahaa liian vähän ja sekin käytettiin väärin. Niinpä raha oli hankittava soveltaviin töihin ja se oli hankittava Suomen ulkopuoleltakin. Tosin näin olimme tehneet jo aiemminkin – ”Unum et idem” ja vastassa oli traditio, tottumus joka on tyranni – ”Usus est tyrannus”.
Suomalainen kirjapaino ei minua erityisesti kiinnostanut. Erityisen vähän pääkaupunkiseudun painotalot. Suora lainaus kirjan takakannelta: ”Jäämereltä tulviva vesi oli saatava pois kolmen kerroksen väen asuttavaksi. Nooa on uhkaamassa lakolla ja taivaan tulvavahingot pahenevat. Da Vinci ja muut taivaan tekniset tukivat Nooan vaatimuksia. Jumalten tulkitsemana geeneiltään paranneltu ihminen ei kuulunut mukaan sopimukseen, jolla ihmiset olivat kapuamassa kohti pyhien kansojen miehittämää paratiisia, hindujen neljättä porrasta. Paholainen oli miehittänyt kansojen mielen ja sitä ohjaili transgeenisten ihmisten rakentama maanpäällinen mafia, Preussin punainen
fasistinen liitto.” Ja pohditaanpa miltä maailma näyttää nyt vuonna 2026. Ja tämä teksti oli vuoskymmenien takaa tätä aikaa kuvaten. Pahoinvointiin saakka – ”Usque ad nauseam”.
”Natsijuuriaan hakevat tiedemiehet, konkistadorien jälkeläiset, ihmisen perimän korjaajat kohtaavat jesuiittojen mustan paavin sekä ihmisen ikimuistoisen, valaiden laulua kuiskivan altruistisen jumaluuden, eurooppalainen tiede ja luovuus valheineen globaalin imperiumin ja todellisten taitajien kovan ytimen… Valheelle ja petokselle perustettu maailma saa kokea uudenlaisen Jouluaaton hävitetyn Mayakansan lahjana vuonna 2011. Jäämeri on juuri nyt auki uuden Jumalan rekrytoinnille…” Näin tuo kirja jatkui joskus 1970-luvulla kirjoitettuna kertoen vuodesta 2011. Tuo vuosi oli ennustettu erityisen poikkeavaksi, ettei vallan maailmanlopun enteillä.
”Kertomus Euroopan verisestä historiasta ja sen avainhahmoista alkaa kirjassani tutkijan kammiosta ja jatkuu Pikku Prinsessan seurassa maanosamme instituutioiden ja kipsikuvien, silkkitien ja kadonneiden kulttuurien, salaperäisesti hävinneiden sivilisaatioiden matkassa, seurustellen vuoroin Darwinin ja Freudin väittelyä seuraten, vieraillen matemaatikon ja pyhimyksen tähdellä, byrokraatin ja filosofin asteroidilla, paavin virkaa hoitaen”.
”Kaikki kytkeytyy kuitenkin salaperäisesti Rene Descartesin deduktiivisen tieteen ihanteeseen, koodien koodiin. Elämä ei olekaan sitä, millaiseksi tutkija on sen kuvitellut, eikä historia aina toista itseään. Aika kulkee moneen suuntaan, hidastuu ja pysähtyy, paikka on neliulotteinen elääksemme
jopa tuhatvuotiselle Metusalemille. Sanojensa vankina elävälle, kaiken aikaa valehtelevalle ihmiselle ekokatastrofit ja muuntogeeniset painajaiset tulevatkin odottamattomalta suunnalta”.
Professori, filosofian ja valtiotieteen tohtori Matti Luostarinen on kirjoittanut runsaan 500
tieteellistä artikkelia ja julkaisua. Lähes 50 laajaa monografiaa. Hän on toiminut tutkijana ja
opettajana liki sadassa yliopistossa ja tutkimuslaitoksessa. Julkaisut ovat maantieteestä,
sosiologiasta, bio- ja geotieteistä ym. ympäristötieteistä. Globaali ja paikallinen ovat samaan aikaan läsnä tieteen popularisoinnissa, ihmisen mittaisessa maailmassa, tiedemiestaiteilijan luovassa innovoinnissa, klusteritaiteessa.
Näillä sanoin kirjastani suoraan lainaten 1970-luvun tekstiäni. Arctic Babylon julkaistiin lopulta vuonna 2007 ja siinä on kaikkiaan 25 lukua sekä 559 sivua. Siis kirjoitettuna alkujaan kolme vuosikymmentä aikaisemmin Oulussa 1970-luvulla.. Kumpa olisin hyödyksi – ”Ut prosim” – Kumpa voisin olla hyödyksi – ”Ut prodessem”. Nyt tämä sama teksti toistuu tuon tuosta teksteissäni. Oletko huomannut? Ne ovat vanhan liekin jäljet – ”Veteris vestigia flammae” (Vergilius). Alaston totuus ja totuus synyttää vihaa. – ”Veritas nuda” – ”Veritas odium parit” (Cicero)”.
Uusi mediayhteiskunta. Synnytys ohi. Elämme vuotta 2010 tai oikeammin vasta vuosien 2006–2007 taitekohtaamme. Kirjani Arctic Babylon on toteutumassa vähin erin ja kirjaimellisesti. Vuoteen 2011 on kuitenkin vielä matkaa valmistautuaksemme ennustettuun. Olen kirjassani ”Uusi Mediayhteiskunta. Blogi ja sosiaalinen media innovaatioyhteiskunnan muutoksessa” käynyt läpi
liki päivittäin vuoden tärkeimmät tapahtumat ja tulkinnut ne erikseen analysoiden sekä rakentanut tulkinnan ohella yhteenvedot ja johtopäätökset sekä kääntänyt ne myös englanniksi.
Luetellut vielä avainkäsitteet ja avainmietteet. Yhteensä kaikkiaan 309 sivua, josta jo tuolloin koneiden tekemää johtopäätöksiä ja niiden käännöksiä yli 30 sivua. Toki aineistot ovat ensin hoidettu tavalla, jossa johtopäätösten tekoa on edeltänyt jo tuolloin hyvinkin perinteisenä pidettävä monimuuttujamenetelmien käsittely algoritmeineen. Se on samalla suoja vääryyttä vastaan – ”Vindex iniuriae”.
Sen lukeminen tai siirtäminen nyt luettavaksi olisi tylsää luettavaa ja löytyvät ko. julkaisun sivuilta kuvineen. Kuvat ovat nyt kameralla otettuja ja esittelevät pääosin puutarhaani ja sen veistoksia. Kirja löytyy lähdeluettelosta: ”Arctic Babylon 2011” ja vuosi on 2008. Kirja on lähdeluetelossa nuomero 86 ja siinä on 560 sivua. Apogryfiset nennusteet oli kirjoitettu 1970-luvulla ja ne oli paikannettu vuodelle 2011 (Apogryfiset ennusteet). Ne toistavat itseään. Sellainen on joko komiikan voimaa tai rakkautta hyveeseen – ”Vis comica” – ”Virtutis amore”.
Niiden syntyyn liittyy historia, jota en nyt käy enää toistamaan. Osoite ”Uhrilähteenkatu” viittaa
kyllä yhteen puutarhani nurkkauksista. Minulle Uhrilähde toi mieleen lähinnä sotamme ja
jatkosodaksi kutsutun ”Tuntemattoman sotilaan” kohtauksen, jossa joukko väsyneitä sotilaitamme, nuoria miehiä, hautaavat kaatuneen vainajansa koruttomin menoin suolla. Muistomerkkinä haudalle haetaan kuivunut kuusen karahka, jossa on hiven ristin muotojakin. Hiljainen hetki. Kukaan ei avaa suutaan. Hyvin suomalainen tapa hyvästellä kaatunut nuorukainen. Se muistuttaa kuinka elämä on ihmisen parasta aikaa – ”Vita est tempus optimum hominis”.
Oma näkemykseni on liki yhtä koruton lukuun ottamatta enkelipatsaita, veistosta ennen taulua, karahkaa taulussa. Eniten vaikutteita puutarhalleni olen saanut kulttuureilta, joiden kohdalla kuvataide on syntynyt ilman puhutun kielen antamaa kulttuuria. Siis vaikkapa aboriginaalit Australiassa, joita olen usein tavannutkin. Toki Voltan ja Kariban valtavien tekoaltaiden alta muuttaneiden alkuasukkaiden kokemukset olivat nekin aikanaan koskettavia.