Loppuluku
Emeritusten vallankumous ja innovaatiopolitiikka
Muistelmien loppuluvuksi on mahdollista hakea hyvinkin monenlaista tapaa asennoitua omaan aikaansa ja sen mukanaan tuomiin kokemuksiin. Omalla kohdalla korostuu kuitenkin kaksi aihetta ylitse muiden. Ensinnä olen kirjoittanut runsaasti aiheesta, joka liittyy yhtäällä innovaatioihin ja innovaatiopolitiikkaan hyvin moni- ja poikkitieteisellä tavalla aihetta lähestyen. Sitä ei voi muistelmissani sivuuttaa ja se oli säästettävä loppulukuuni.
Sen rinnalla kuitenkin kilpailee toinen kiintoisa ja toistuva teema eli ikääntyminen ja elämä emerituksena sekä kirjoitukseni emeritusten vallankumouksesta vuosilta 2008- 2023. Olin säätänyt sen sekä inovaatiopolitiikan kirjani ja muistelmieni loppuun. Tässä ne tulevat. Lainaten sanoja jotka kuulemme tuon tuosta televisiostamme ja ohjelmasta: Haluatko miljonääriksi? Tähän kysymykseen vastausta odotellessa tässä tulee muistelmieni kaksi viimeistä lukua.
Kirjojani lukenee ja tekstejäni seuranneet pahoittavat mielensä, ellen loppuluvussa mainitse lainkaan klustereita, ekologista klusteria, sekä kotisivuani ”Cluster Art and Art of Clusters”. Totta kai mainitsen ja jätän sen kirjani viimeisen luvun vimeiseksi kappaleeksikin. Agropolis strategiana tulee vasta tämän jälkeen. Poikkitieteisyys, luovuus ja innovoivuus ovat vain pelivälineitä nekin.
Emeritusten vallankumous 08.09. 2008–25.09.2023
Historiantutkijat barrikadeilla – ”Acervatim multa frecuentana” (Cicero) –
Kooten kasapäin monia ajatuksia.Tuskin muste ehti kuivua Ylikankaan esiintymisestä ja reippaista otteista kertoa rehellisesti, mitä jatkosodan rintamalla tapahtui ja kuinka sodan viimeiset vaiheet elettiin, kun Osmo Jussila (s. 1938) julkaisi kirjansa ”Suomen historian suuret myytit”. Mirkka Lappalaisen (HS 28.11.2007) mukaan kirja on liian nopeasti kirjoitettu ja kiireellä toimitettu. Loukata toista, sen me osaamme – ”Ad nocendum potentes sumus.” (Seneca).
Koulussa historian myyttejä opiskelleet historian harrastajat lukevat akateemista asiaproosaa ja ”pemfletteja” veret pysäyttävänä ja havahduttavana lukukokemuksena. Edes Matti Klinge ei saa omilla kirjoituksillaan myyttien murtajana samanlaista kokemusta aikaan kuin emeritus professori Osmo Jussila nyt uusilla paljastuksillaan. Kun maltamme odottaa tästä vielä vuosikymmenen, kuuntelemme toisiamme ehkä suopeammin korvin. – ”Aequis viribus.” (Livius).
Jussilan näkemykset ovat rajuja ja kuvaukset myyttien synnystä oivaltavia. Valtio, autonomia ja sortokausien myytit, ovat poliittisen historian tutkijalta maantieteilijän tai valtiotieteilijän maailmankuvaa ravistelevia. Kansallismieliset ja ”Ruotsi-Suomi” käsitteistöön rakennetut nationalistiset näkemykset olivat lopulta vain aikansa akateemista historiankirjoitusta ja myöhemmin kouluopetuksemme suurta harhautusta. Niitä lukiessa ja tenttiessä meni lapsuus ja nuoruus hukkaan. Vai menikö sittenkään? Onko tämä jälkihoito tarpeen? Vai paheneeko tauti lääkitsemällä? – ”Aegrescit medendo.” (Vergilius).
Maantieteessä vastaavat pyrkimykset ja kirjoitukset tyrmättiin kriittisen maantieteen tulkintana armotta vielä 1980-luvulla. Maantiede oli, ja on toki edelleen sidottu tiukemmin ihmisten fyysiseen kosketukseen kuvitteellisiin rajoihin (fyysisiin tai kuvitteellisiin) sekä luonnonmaantieteen geopoliittiseen historiaan, ettei sen pyhiä auktoriteetteja voinut koskea joutumatta akateemisten noitavainojen kohteeksi. Raja railona aukesi ja oli fyysinen kokemus. Geopoliittiset rajat olivat todellakin fyysisiä mutta tukivat kansallista maakunta- ja kansallishenkien yhteistä psykofyysistä ja determinististä topeliaanista uskontoa. Niinpä niitä oli syytä kuunnella ”suopein korvin.” – ”Aequis auribus.”
Maan ja kansallisuuden menneisyyden rakentaminen myyttien varaan on ollut ilmiönä vaarallinen. Historian ja maantieteen, geopolitiikan reaaliaikainen ymmärrys ja päivittäminen, on osa kansallista asettumistamme globaaliin yhteyteen ja samalla oikean kompassin hakemista vaikkapa Nato -keskustelussamme ja EU-politiikassamme. Me teimme aikanaan päätöksiä, myös sotaan ja rauhaan liittyviä, joiden taustalla oli myyttinen maailmankuva. Kynnellä koetteluun asti ja yhtäläisin voimin – ”Ad unguem” – ”Aequis viribus.” (Livius).
Nyt on varottava, ettei meistä tehdä, taas kerran, vain marginaalista maata ja kansakuntana alaviitettä kansainvälisessä politiikassa. Siihen ei ole nyt samoja syitä kuin 1800-luvulla olisi toki ollut. Nyt ei tarvita enää myyttejä ja niiden varaan rakentavia aluepoliitikkoja. Matkailu on ainut elinkeino, jossa sadut ovat luvallisia, mutta sielläkin sepitteellä on oltava joku tolkku. Kyllä oikeus valaisee lopulta itse itsensä. –”Aequitas enim lucet ipsa per se.”
Maantiedon oppikirjoissa stereotyyppiset kansojen ja valtioiden kuvaukset olivat tavallisia vielä 1970-luvulla. Sotien aikaan ja ennen niitä kuvakset olivat samalla äärimmäisen rasistisia. Julkaisin muutaman kirjoituksen, koskien näitä kirjoja, 1980-luvulla Turun Sanomissa ja Kalevassa mm. otsikolla ”Valkoisten mutakuonojen maa”. Tuolloin esimerkit oli otettu maantieteen oppikirjoista, joissa ihannoitiin skandinaavista ja saksalaista rotua, mutta vähäteltiin vaikkapa japanilaisia, kiinalaisia ja tietysti venäläisiä ja Itä-Euroopan valtioita ja kaikkia afrikkalaisia. Tasaisella mielellä ja yhtäläisellä oikeudella. – ”Aequo animo.” (Julius Caesar) – ”Aequo ture.” (Cicero).
Se oli sotaan valmistautumista ja valmentautumista, jossa viha heikkoutta kohtaan oli hyvin suomalainen ilmiö ja kumpusi jo tuolloin kilpailuyhteiskunnan vietistä, sairaaksi viedystä oman kansan ja rodun ihannoinnista. Siinä mustat kuvattiin neekereinä, kerrottiin kuinka nämä oppivat jotain matkimalla ja ihossa on ”inhottaa neekerin haju”. Japanilaiset olivat lapsellisia ja kansainvälisen kauppaan sopimattomia, mutta saksalaiset Jumalan valittu kansa, tiede korkealla ja filosofit sitä samaa, jota on mahdollista nähdä jopa oma aikamme Nietzschen ihailussa ja siinä nationalismissa, jota Nietzsche ja etenkin Schopenhauer aikanaan saksalaisissa pilkkasi. Nuo kirjoitukset oli lainattu suoraan maantiedon oppikirjoistamme. Toisinaan on mukavaa olla sekopää, tai huomata, kuinka ”jotain parempaa tapaat metsästä kuin kirjoista” – ”Aliquando insanire iucundum est.”(Menandros). Aliquid melius invenies in sylvis quam in libris.” (Bernhard Clairvauxlainen).
Elämme ajassa, jossa herooiset sankarit ja myytit kaatuvat, historia ja maantiede kirjoitetaan uudelleen, jolloin oma paikkamme löytyy lopulta ajattoman ja paikattoman virtuaalimaailman uusien kompassien osoittamassa oikeassa yhteydessä. Joiltakin tämä käännös sujuu nopeasti ja helposti. Ohjauspyörien rattaissa ovat mukana tasauspyörästöt. Ilman näitä tasauspyörästöjä käännösten tekeminen näkyy ja näyttää kömpelöltä. Se on annettava emerituksille ja oman pesän sekä konventionsa vartijoille anteeksi. Sanotaan, että on luettava paljon, mutta ei kaikenlaista. – ”Aiunt enim multum legendum esse, non multa.” (Pliinius nuorempi).
Kirjoittamaton kirja No. LXXXVI (86)
Loppuluku
Emeritusten vallankumous ja innovaatiopolitiikka
Muistelmien loppuluvuksi on mahdollista hakea hyvinkin monenlaista tapaa asennoitua omaan aikaansa ja sen mukanaan tuomiin kokemuksiin. Omalla kohdalla korostuu kuitenkin kaksi aihetta ylitse muiden. Ensinnä olen kirjoittanut runsaasti aiheesta, joka liittyy yhtäällä innovaatioihin ja innovaatiopolitiikkaan hyvin moni- ja poikkitieteisellä tavalla aihetta lähestyen. Sitä ei voi muistelmissani sivuuttaa ja se oli säästettävä loppulukuuni.
Sen rinnalla kuitenkin kilpailee toinen kiintoisa ja toistuva teema eli ikääntyminen ja elämä emerituksena sekä kirjoitukseni emeritusten vallankumouksesta vuosilta 2008- 2023. Olin säätänyt sen sekä inovaatiopolitiikan kirjani ja muistelmieni loppuun. Tässä ne tulevat. Lainaten sanoja jotka kuulemme tuon tuosta televisiostamme ja ohjelmasta: Haluatko miljonääriksi? Tähän kysymykseen vastausta odotellessa tässä tulee muistelmieni kaksi viimeistä lukua.
Kirjojani lukenee ja tekstejäni seuranneet pahoittavat mielensä, ellen loppuluvussa mainitse lainkaan klustereita, ekologista klusteria, sekä kotisivuani ”Cluster Art and Art of Clusters”. Totta kai mainitsen ja jätän sen kirjani viimeisen luvun vimeiseksi kappaleeksikin. Agropolis strategiana tulee vasta tämän jälkeen. Poikkitieteisyys, luovuus ja innovoivuus ovat vain pelivälineitä nekin.
Emeritusten vallankumous 08.09. 2008–25.09.2023
Historiantutkijat barrikadeilla – ”Acervatim multa frecuentana” (Cicero) –
Kooten kasapäin monia ajatuksia.Tuskin muste ehti kuivua Ylikankaan esiintymisestä ja reippaista otteista kertoa rehellisesti, mitä jatkosodan rintamalla tapahtui ja kuinka sodan viimeiset vaiheet elettiin, kun Osmo Jussila (s. 1938) julkaisi kirjansa ”Suomen historian suuret myytit”. Mirkka Lappalaisen (HS 28.11.2007) mukaan kirja on liian nopeasti kirjoitettu ja kiireellä toimitettu. Loukata toista, sen me osaamme – ”Ad nocendum potentes sumus.” (Seneca).
Koulussa historian myyttejä opiskelleet historian harrastajat lukevat akateemista asiaproosaa ja ”pemfletteja” veret pysäyttävänä ja havahduttavana lukukokemuksena. Edes Matti Klinge ei saa omilla kirjoituksillaan myyttien murtajana samanlaista kokemusta aikaan kuin emeritus professori Osmo Jussila nyt uusilla paljastuksillaan. Kun maltamme odottaa tästä vielä vuosikymmenen, kuuntelemme toisiamme ehkä suopeammin korvin. – ”Aequis viribus.” (Livius).
Jussilan näkemykset ovat rajuja ja kuvaukset myyttien synnystä oivaltavia. Valtio, autonomia ja sortokausien myytit, ovat poliittisen historian tutkijalta maantieteilijän tai valtiotieteilijän maailmankuvaa ravistelevia. Kansallismieliset ja ”Ruotsi-Suomi” käsitteistöön rakennetut nationalistiset näkemykset olivat lopulta vain aikansa akateemista historiankirjoitusta ja myöhemmin kouluopetuksemme suurta harhautusta. Niitä lukiessa ja tenttiessä meni lapsuus ja nuoruus hukkaan. Vai menikö sittenkään? Onko tämä jälkihoito tarpeen? Vai paheneeko tauti lääkitsemällä? – ”Aegrescit medendo.” (Vergilius).
Maantieteessä vastaavat pyrkimykset ja kirjoitukset tyrmättiin kriittisen maantieteen tulkintana armotta vielä 1980-luvulla. Maantiede oli, ja on toki edelleen sidottu tiukemmin ihmisten fyysiseen kosketukseen kuvitteellisiin rajoihin (fyysisiin tai kuvitteellisiin) sekä luonnonmaantieteen geopoliittiseen historiaan, ettei sen pyhiä auktoriteetteja voinut koskea joutumatta akateemisten noitavainojen kohteeksi. Raja railona aukesi ja oli fyysinen kokemus. Geopoliittiset rajat olivat todellakin fyysisiä mutta tukivat kansallista maakunta- ja kansallishenkien yhteistä psykofyysistä ja determinististä topeliaanista uskontoa. Niinpä niitä oli syytä kuunnella ”suopein korvin.” – ”Aequis auribus.”
Maan ja kansallisuuden menneisyyden rakentaminen myyttien varaan on ollut ilmiönä vaarallinen. Historian ja maantieteen, geopolitiikan reaaliaikainen ymmärrys ja päivittäminen, on osa kansallista asettumistamme globaaliin yhteyteen ja samalla oikean kompassin hakemista vaikkapa Nato -keskustelussamme ja EU-politiikassamme. Me teimme aikanaan päätöksiä, myös sotaan ja rauhaan liittyviä, joiden taustalla oli myyttinen maailmankuva. Kynnellä koetteluun asti ja yhtäläisin voimin – ”Ad unguem” – ”Aequis viribus.” (Livius).
Nyt on varottava, ettei meistä tehdä, taas kerran, vain marginaalista maata ja kansakuntana alaviitettä kansainvälisessä politiikassa. Siihen ei ole nyt samoja syitä kuin 1800-luvulla olisi toki ollut. Nyt ei tarvita enää myyttejä ja niiden varaan rakentavia aluepoliitikkoja. Matkailu on ainut elinkeino, jossa sadut ovat luvallisia, mutta sielläkin sepitteellä on oltava joku tolkku. Kyllä oikeus valaisee lopulta itse itsensä. –”Aequitas enim lucet ipsa per se.”
Maantiedon oppikirjoissa stereotyyppiset kansojen ja valtioiden kuvaukset olivat tavallisia vielä 1970-luvulla. Sotien aikaan ja ennen niitä kuvakset olivat samalla äärimmäisen rasistisia. Julkaisin muutaman kirjoituksen, koskien näitä kirjoja, 1980-luvulla Turun Sanomissa ja Kalevassa mm. otsikolla ”Valkoisten mutakuonojen maa”. Tuolloin esimerkit oli otettu maantieteen oppikirjoista, joissa ihannoitiin skandinaavista ja saksalaista rotua, mutta vähäteltiin vaikkapa japanilaisia, kiinalaisia ja tietysti venäläisiä ja Itä-Euroopan valtioita ja kaikkia afrikkalaisia. Tasaisella mielellä ja yhtäläisellä oikeudella. – ”Aequo animo.” (Julius Caesar) – ”Aequo ture.” (Cicero).
Se oli sotaan valmistautumista ja valmentautumista, jossa viha heikkoutta kohtaan oli hyvin suomalainen ilmiö ja kumpusi jo tuolloin kilpailuyhteiskunnan vietistä, sairaaksi viedystä oman kansan ja rodun ihannoinnista. Siinä mustat kuvattiin neekereinä, kerrottiin kuinka nämä oppivat jotain matkimalla ja ihossa on ”inhottaa neekerin haju”. Japanilaiset olivat lapsellisia ja kansainvälisen kauppaan sopimattomia, mutta saksalaiset Jumalan valittu kansa, tiede korkealla ja filosofit sitä samaa, jota on mahdollista nähdä jopa oma aikamme Nietzschen ihailussa ja siinä nationalismissa, jota Nietzsche ja etenkin Schopenhauer aikanaan saksalaisissa pilkkasi. Nuo kirjoitukset oli lainattu suoraan maantiedon oppikirjoistamme. Toisinaan on mukavaa olla sekopää, tai huomata, kuinka ”jotain parempaa tapaat metsästä kuin kirjoista” – ”Aliquando insanire iucundum est.”(Menandros). Aliquid melius invenies in sylvis quam in libris.” (Bernhard Clairvauxlainen).
Elämme ajassa, jossa herooiset sankarit ja myytit kaatuvat, historia ja maantiede kirjoitetaan uudelleen, jolloin oma paikkamme löytyy lopulta ajattoman ja paikattoman virtuaalimaailman uusien kompassien osoittamassa oikeassa yhteydessä. Joiltakin tämä käännös sujuu nopeasti ja helposti. Ohjauspyörien rattaissa ovat mukana tasauspyörästöt. Ilman näitä tasauspyörästöjä käännösten tekeminen näkyy ja näyttää kömpelöltä. Se on annettava emerituksille ja oman pesän sekä konventionsa vartijoille anteeksi. Sanotaan, että on luettava paljon, mutta ei kaikenlaista. – ”Aiunt enim multum legendum esse, non multa.” (Pliinius nuorempi).