Hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan
Edellisen kirjani ja sen kolmannentoista luvun herättämä keskustelu oli parasta mihin algoritmit ovat aikoihin kyenneet. Tuo ketju päätelmineen on myös totta ja vaati avautuakseen vuosia. Se sai myös minut palaamaan ensin kirjaani ”Hybridiyhteikunnan kouristelua” vuodelta 2011. Se oli tuon vuoden kolmas kirjani. Kaksi edellistä käsittelivät sosiaalisen media taloutta ja paradigmaa (Social media economy and strategy) sekä hybridiyhteiskuntaa (Hybridiyhteiskunnan kouristelua).
”Mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikka” oli seuraavien kirjojeni aiheena ja samalla tuo dramatiikka ulottui myös jo entiseksi jääneeseen työyhteisööni Lounais-Hämeessä sekä myöhemmin perhesurmien surutyöhön. Vuoden 2013 eteet, utopiat ja dystopiat synnyttivät kansilehden kuvauksen ja ”Arctic Babylon” sai sekin uuden osansa. Ensimmäinenhän oli syntynyt jo opiskeluni alkuvuosina, mutta löysi Suomesta saksalaisen kustantajan ensimmäiseksi kirjakseni siellä vuonna 2007. Se oli vain vuosi toisen väitöskirjani jälkeen ja kertoi epäilemättä siitä hengestä, jossa tuolloin ”maa makasi” ja sen maaseutupitäjät Forssan talousalueella.
Lähtemättä avaamaan tätä nyt käytävän keskustelun portaikkoa tekoälyn tapaan /Chat GPT, käytän omia kirjojani ja niiden tuhansia ja taas tuhansia artikkeleita. Luotan omiin kokemuksiini ja kirjoihini enemmän kuin algoritmien arvailuihin yli vuosikymmen myöhemmin. Näiden tapahtumien taustat kun olivat hyvin suomalaisia ja poikkesivat maailmankansalaisten katsomukista biljoonine sanoineen. Tässä tekoäly ja algoritmit ovat väärän maailmankuvan avaajia tulkittaessa elämää lokaalisena ilmiönä ja illuusioyhteiskunnan työnäytteenä, murhenäytelminä siellä.
Niinpä käynnistän nyt oman vastineeni algorimiselle neroudelle tuon kirjan esipuheesta. On ponnisteltu hybridiyhteiskunnan kouristelusta illuusioyhteiskuntaan vuonna 2024. Lukija saa tehdä kirjoistani ja niiden etenemisestä itse omat päätelmänsä (ks.lähdeluettelo). Mutta ei kuitenkaan avaamatta ensin ne aivan ilmaiseksi kotisivultani www.clusterart.org. Toki minua auttaa kirjojeni kirjoittajana myös kirjahyllyni, jossa kaikki nuo 145 julkaistut kirjaa ja myös yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissamme laaditut sadat artikkelit ja tilaajalle toimitetut vihkoset, mutta toki myös väitöskirjat ovat toki tallennettu. Luonto kun kammoaa tyhjää – ”Natura abhorret vacuum”. Eikä tee mitään turhaan – ”Natura nihil agit frustra”. Eikä harrasta hyppäyksiä – ”Natura non facit saltus.”
Professorin pätevyyteen vaaditaan noin viisi väitöskirjan tasoista työtä, sanottiin kun aloitin opiskeluni Oulussa ja Turussa. Seitsemään pätevyyteen siten 35 vastaavan tasoista ja laajuista työtä mutta kokonaan eri tiedekunnissa ne julkaistenkin (natural science / human science). Tieteiden välinen sota (big science war) syvensi poikkitieteisen työn tekijän ylitettäviä esteitä ja miinoitettuja tiedeyhteisöjen tutkijankammioita näin suojellen. Lapsesta saakka runoillen. Runoilijoiksi synnytään, puhujiksi tullaan – ”Nascuntur poetae, fiunt oratores” (Cicero). Joskus runoilijasta tuntui että hän kertoi tarinaa kuurolle aasille – ”Narrare putaret asello fabellam surdo (Horatius).
Niinpä kun kirjoja on tänään kertynyt liki 150 monografisine, usein sivumäärältään jättikokoisine sekä myös kuvitettuina niitä avaten, robotiikan merkitys jää matkalla marginaaliseksi.Lisäksi tutkimuslaitoksissa työ tehdään pääosin tilaajien ehdoilla ja rahoitettuina. Rahoittaja haluaa pitää tiedot ominaan ja sen nyt jokainen ymmärtääkin.
Nämä tiedot, valtaosa myös omistani, ovat ikävä kyllä tilaajien omistukseen tehtyjä ja sellaisenaan niitä ei voi käyttää muuten kuin oman muistinsa virkistämisessä. Ja se on sellainen etu, joka jopa oman aikamme biljoonia sanoja selaavalta tekoälyltä puuttuu. Valtaosa tieteestämme ja sen tuloksista on salassa pidettäviä ja siten yleisen keskustelun ulkopuolella. Näin on aina ollut ja oletan ettei tämä käytäntö tule muuttumaan. Jumalatkin huolehtivat suurista asioista, eivät välitä pienistä. – Magna di curant, parva neglegunt (Cicero).
Niinpä kun kirjoitan mediayhteiskunnan hybridistä ja pandemiasta (2020) tai mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikasta (osa I ja II) vuonna 2013, mukana on myös sukuni omistuksessa olleen kirjapaino hyvin varhainen siirtyminen digiaikaan ensimmäisenä Suomessa 1980-luvun puolella. Uusi mediayhteiskunta, blogit ja sosiaalinen media innovaatioyhteiskunnan muutoksessa (2009-2010) saivat nekin kuvauksen usempanakin kirjana ja myös englanninkielisinä. Se mistä esipuheen haet tänään vuonna 2026 on harkittu vastaamaan oman aikamme robotiikalle ja sen tulkinnoille koskien kirjaani vuodelta 2025. Toki se olisi voitu hakea myös monesta muustakin kirjasta, mutta nyt taustalla vaikuttivat oman aikamme tapahtumat ja pohdinta, mikä on kirjan esipuheen paikka oman aikamme kuvastajana. Kirja ja muistelmat eläkeikäisenä on jotain vallan muuta kuin rahoittaen työ muualta kuin eläkerahastoistamme.
Nicolaus Notabene on kirjoittanut Kirkegaardin esipuheen kirjaan, jota ei ole vielä edes aloitettu. Lähtötilanne on siten toinen kuin omalla kohdallani, jolloin kirja on jo esipuhetta vaille valmis. Lainaamani kirjailija on kuitenkin kokenut olevansa valmis kirjoittamaan juuri esipuheen ilman itse kirjaan liittyvää yhtymäkohtaa tai siltaa. Nimeksi hän on antanut esipuheelleen Kirkegaardin esipuhe. Lainaan sitä hieman:
”Kirjailija kuvaa esipuheen seremonialliseksi tapahtumaksi, jolloin sen yhtymäkohta itse kirjaan ei ole erityisen merkityksellinen. Kirjoittajaa lainaten esipuhe on tuolloin ikään kuin vire. Esipuheen kirjoittaminen on kuin viikatteen teroittamista, kuin kitaran virittämistä, kuin lapsen kanssa puhumista, kuin ikkunasta ulos sylkäisemistä. Ei tiedä, kuinka tulee käymään, sitä joutuu halun valtaan, ja se on halu uskomattomasti vapista tuotteliaisuuden tunnelmissa, halu kirjoittaa esipuhe, ja tällainen halu koetaan ”sub noctem susurri”.
Esipuheen kirjoittaminen on kuin soittaisi ovikelloa pilan päiten; kuin kävelisi nuoren tytön ikkunan ohi katukiviä katsellen, kuin huitoisi keppiään ilmassa tuulen perään, kuin heiluttaisi hattuaan, vaikkei tervehdi ketään. Esipuheen kirjoittaminen on kuin olisi tehnyt jotakin, joka oikeuttaa vaatimaan hieman huomiota; kuin omallatunnolla olisi jotakin, joka koettelee uskollisuutta; kuin kutsuisi tanssiin, itseään liikuttamattaankin, kuin kannustaisi vasemmalla pohkeella, kiristäisi ohjaksia oikealle ja kuulisi ratsun sanovan: Pst, ja itse haistattaisi pitkät koko maailmalle; se on kuin olisi mukana saattamatta lainkaan aavistaa olevansa mukana, kuin seisoisi Valbyn mäellä villihanhia katselemassa. Jos esipuheeseen liittyy suunnitelma, huono on suunnitelma jota ei voi muuttaa – ”Malum est consilium quod mutari non potest” (Publius Syrus).
Esipuheen kirjoittaminen on kuin olisi saapunut päivävaunulla ensimmäiselle asemalle, pysyttelisi pimeässä kopissa, aavistaen, mitä ulkona tulee näkymään, näkisi portin ja sen myötä taivaan avattuna, katselisi maantietä, jolla iäti on enemmän edessään, silmäilisi metsän odottavia salaisuuksia, polun viettelevää katoamista; kuulisi postitorven äänen ja kaiun vihjailevan kutsun, kuulisi ajurin lujan maiskautuksen ja metsän hämmentyneen toiston ja matkustajien hilpeät keskustelut. Ja kun näitä lukee ja kirjoittaa, mieleen tulee kirjailijan taudeista tunnetuin, juoppohulluus – ”Mania a potu”.
Esipuheen kirjoittaminen on kuin olisi saapunut perille, seisoisi viihtyisässä tuvassa, tervehtisi kaihon kaivattua hahmoa, istuisi kiikkustuolissa, täyttäisi piipun, sytyttäisi sen – ja olisi niin loputtoman paljon, mistä keskenään keskustella. Muistaen kuitenkin kuinka viivytys on vihan parhaita parannuskeinoja – ”Maximum remedium irae dilatio est” (Seneca).
Esipuheen kirjoittaminen on kuin huomaisi olevansa parhaillaan rakastumassa, sielu suloisesti rauhattomana, arvoitus annettuna, jokainen tapahtuma sellaisenaan vihjeenä selityksestä. Esipuheen kirjoittaminen on kuin taivuttaisi jasmiinimajan oksat sivuun ja näkisi hänet, joka istuu piilossa: rakkaimpani. Sellaista, oi! sellaista on esipuheen kirjoittaminen – entä millainen on hän, joka sen kirjoittaa?”
Olen kirjoittanut Kirkegaardista vuosikymmenten takaa ja Nicolaus Notabenen nimen liittäminen edellä kuvattuun tekstiin on havaintona ja valintana kiintoisampi kuin itse esipuheen sisällön ja merkityksen ymmärtäminen ilman sitä edeltävää kirjan tekstiä. Kirkegaardin lainaaminen tuo samalla mieleeni myös lukioni äidinkielen tunnit ja kirkkohistorian, jolloin jouduimme kirjoittamaan esitelmiä henkilöistä, joista juuri Kirkegaard osui omalle kohdalleni. Tosin myöhemmin sitten uudelleen akateemisia virkoja hoitaneenakin. Näin mielikuva Kirkegaardista syntyi luetun tekstin kautta sekä niistä kirjoista, joissa kyseistä henkilöä oli arvioitu muutenkin kuin vain hänen kirjoitustensa kautta tuomiten.
Se että lainasin esipuheessani kirjoittamattoman kirjan esipuheen synnyttämiä mielialoja ja kirjailijan alkamattoman työn tuskaa savolaiseen tyyliin ”aloittamista vaille valmis”, minua kiehtoi juuri Kirkegaardin nimen liittäminen tuohon tekstiin ja sen sisältöön. Ei sellainen ole edes oikein tuntemieni savolaisten kirjoittajien hengenlentoa. Kultivoitunut on tällainen kirjoittaja.
Olen päättänyt nyt kirjani lukuun, jossa esittelen lyhyesti 2000 viimeisintä artikkeliani ja noin kolmekymmentä kirjaa kirjoitettuna 2000-luvun toiselle vuosikymmenelle jo siirryttäessä. Tämän kirjan artikkelit taustoittuvat toki noiden kirjojen ohella koko muuhun tuotantooni, enkä menisi mainitsemaan tässä yhteydessä yhdenkään minua nimekkäämmän ja lähellekään kirkkohistoriaan liittyvän henkilön nimeä. Taitojen äiti kun on lopulta aina tarve – ”Mater artium necessitas”.
Oma aikamme kun poikkeaa robotteineen ja algoritmeineen sekä monitieteisen tutkimuksen tuotteineen niin rajulla tavalla keskiaikaisen kirkon ja sen kulttuurin tuottamien kirkonisien kielestä ja tuotannosta. Niinpä eräs näkyvimmistä kirjani tekstin ja kuvien synnyn problematiikasta syntyykin tämän, etenkin tekoälyksi kutsutun algoritmisen tieteen tuottamaan todelleiseenkin tuskaan rinnastettaessa sitä edelleen perinteiseen kirjallisuuteemme. Niihin joita tehtiin parempina vuosina – ”Melioribus annis”.
Japanissa kirjallisuuden näkyvin ja arvostetuin palkinto jaettiin kirjailijalle, naiselle, jonka tuotannosta melkoinen osa on laadittu yhteistyössä robotiikan ja tekoälyn kanssa. Suomea on aiemmin kuvattu Euroopan Japaniksi, siellä usein vierailleena ja pohtiessamme tiedepuistojemme nykytilaa tai sen todellakin lyhyttä historiaa, kirjoittamaani ”agropolis strategiaa” aikanaan esitellen, vertaillessamme heidän tapaansa käynnistää mittavat teknopolis ohjelmansa kilpailun ja kilvoittelun avulla, hylkäämällä vanhat suuret yliopistokampukset prosessin ulkopuolelle, tuo jo eletty elämä oli kiehtovaa aikaa 1990-luvun alussa. Se että kirjoittamani ”Agropolis Strategy” levisikin sitten globaalisti kaikille mantereille AURP:n ja IASP:n jäsenistön toimesta, oli odotettu innovaation diffuusinen ja siis leviävä ilmiö.
Niinpä kun minua myöhemmin kutsuttiin näihin tieteen pyhättöihin tutustumaan sekä yhteisiin kongresseihimme, jopa juhlapuhujaksikin Etelä-Amerkassa ja myöhemmin Yhdysvalloissa, Kiinassa ja vähemmän Euroopassa, oli osa sitä prosessia, jonka tuloksena on tänään moni- ja poikkitieteiset artikkelit sekä tapa tuottaa saksalaisen kustantamon (BoD) kanssa oman aikamme teknologialla ja levitykselle kirjallisuutta, joista osa voi levitä myös vanhalle mantereelle ja jopa Suomeen. Kirjallinen jälkiomaksuja on nyt ainut harmillinen ilmiönä. On ollut aina ja jäänyt ulos juhlistammekin.
Se missä teksti on tuotettu, ei muokkaa sen käsitteellistä ja algoritmeihin sidottua kuvitusta ja ikivanhoja lainankielisiä viisauksiamme sellaiseen esipuheeseen, joka olisi lukijoilleni millään tavalla uusi ja ihmeellinen, saati viihdekirjallisuuteen liittyvä pakollinen paha. Tuottaen sen jopa ennen kuin yhtäkään riviä tekstiä on tuotettu, saati tuhansia artikkeleita ja satoja monografisia kirjoja ja joukossa myös aihetta käsitteleviä väitöskirjojakin. En ole Oscar Wilde, joka kertoi rakkaudessa aloittavansa pettämällä itseään ja lopettavansa pettämällä muita.
Ymmärrän nykykirjallisuuden ja sähköisten tuotteiden sekä algoritmien ja robotiikan aiheuttamaa hämminkiä niin kuvataiteen kuin kirjallisuudenkin piirissä. Mielestäni siihen ei ole mitään syytä. Päinvastoin kirjallisuus ja kuvataiteet on kaiken aikaa saamassa kokonaan uusia ystäviä ja myös koulutuksessa sekä kasvatuksessa on ymmärrettävä, millaiseen tarkoitukseen ja maailmaan tekstiä sekä kuvataidetta tänään tuotetaan ja vieläpä osittain perinteisinkin menetelmin sekä hakien näin siltaa uuteen paradigmaiseen, maailmankuvat muuttavaan vaiheeseen. Useimmille meistä elämä on kuitenkin vain Henry Millerin kuvaama yksi ainoa pitkä lykkäys.
Tämän nyt julkaistava kirjani tuli olla kieliasultaan ja kuvitukseltaan jo suoraa siirtymä puhtaasti kiinalaiseen käyttöön, mutta alan tiedepuistojen toiminta teki sen tarpeettomaksi. Se että yksittäisten artikkeleiden sisältö on sidottu aikaan ja paikkaan Suomessa se tuottaen, ja alkaen loppuvuodesta 2023 sekä jatkuen aina kiinalaisten lohikäärmeen vuoden alkuun, meillä kevään ystävänpäivään, rakkauden päivään pikemminkin eurooppalaisittain, unohtaen suomalainen hieman kevyempi versio juhlistamme ja tunteittemme tuomisesta esille etenkin kaamoksen liki vielä pimeimpään aikaan. Meille riittää, että olemme jo yhdeksättä kertaa maailman onnellisin maa.
Se historia ja tapahtumat, joita kirja kuvaa osana liki sataa artikkeliaan sekä tarkalleen kahtatuhatta kirjoitusta tuotettuna yhdelle etenkin suomalaiselle poliittiselle elämällemme poikkeuksellisen tärkeälle sivustolle aiempien yli viidentuhannen artikkelin ja esseen tai blogien jatkona, latinankielisillä viisauksilla sekä etenkin omaan aikaamme siirretyillä kuvataiteilla, aikansa nerojen töistä tekoälyn ja robotiikan, algoritmien keinoin kirjan sivulle avaten. Tästä vuosikymmeniä kestäneestä työstä ja sen jatkumisesta koko ajan vain kiihtyen, kiitän kustantajani BoD:n ohella omia lapsiani Outia ja Veli-Mattia nyt jo vuosikymmeniä jatkuneesta yhteisestä matkastamme. Ilman heitä yhtäkään artikkelia ja etenkään kirjaa myös sähköisine sivustoineen ei olisi syntynyt.
Ei ole mitään helpompaa kuin elää huonosti ja kuolla hyvin, kirjoittaa Oscar Wilde. Nykypäivän ihmiset haluaisivat elää ylihuomisen elämää eilisen hinnoilla, jatkaa Tennessee Williams. Jos ihmisellä ei ole luonnetta, hänen on hankittava elämänohjeita, kertoo Albert Camus. Itse pitäydyn jo oppimassani ja luotan määrätietoiseen työhön ja algoritmisiin alustoihin.
Se että nuo sivustot ovat globaaleja, on mahdollistanut reaaliaikaiset prosessit ja saumattoman yhteistyön maailman johtavien tiedepuistojen alansa nerojen kanssa jo vuosikyymmenet, josta kiitos maailman onnellisimman kansakunnan puolesta. Keskivälillä liikut turvallisimmin – ”Medio tutissimus ibis.” (Ovidus).
Kartalta katsoen aiemmin syrjäisestä, nyt kokonaan toisenlaisessa myös fyysisessä ja kulttuurissa ympäristössä toimien Itämeren ja Jäämeren, idän ja lännen risteysasemalla. Se selittää myös artikkeleiden valittua sisältöä, yhtäällä paikallisina ja lokaalisina, sekä toisaalta globaaleina ja geopolitiikkaa analysoivina tapahtuminamme.
Poikki- ja monitieteisyyden muuttaminen kielellisesti digiajan tieteestä ja sen symboliikasta helpommin ymmärrettävään yleiskieleen on ikuinen ongelma, mutta nykyisin sitä helpottaa ja samalla myös avaa ja jalostaa algoritmeihin liittyvät alustat sekä määrätön määrä sekä seuraajiamme, että heidän klustereistamme tuttua yhteistä apuaan samalla omissa tiedepuistoissaan ja osaamisympäristössään niitä edustaen.
Lämmin kiitos heille jo vuosikymmeniä jatkuneesta yhteistyöstä. Ilman heitä ja BoD:n nerokasta toimintastrategiaa tämä ei olisi ollut mahdollista.