Loppulaukka – kirjan tärkeimmät sivut ovat odottamassa: Miserabile dictum – Surkuteltavaa sanoakin. Kun olemme ehtineet matkallamme rastille nimeltä ”dualismi”, kirjan synty elää nyt
vaihetta, jossa jäljellä on enää noin sata käytettävää tekstisivua ja sama määrä algoritmien ja tekoälyn avulla koottuja kuvia, ehkä tärkein osa koko luovaa prosessia. Edellisessä kirjassani se oli kolmastoista kappale algoritmien esittämän kahdennentoista lisäksi. Kone ja robotikka, tekoäly antoi sille vahngossa nimen ja käsitteen, suomenkielisen. Siltä puuttui enää vain sisältö. Käymme sitä läpi myöhemmin tai voit lukea sen edellisestä kirjastanikin. Kirjasta jota ei ole kirjoitettu. Tässä tapauksessa rajaksi tuli kappale tai luku numero 80.
Keitä me olemme – lyhyt kurkistus suomalaisuuteen
Onko jo viimein aika mennä asiaan ja kertoa keitä me suomalaiset oikein olemme. Se mikä meitä aikanaan kasvatti oli lähellä luterilaista kasvatusta ja strukturalismia. Moni meistä on kuin pragmaatikkojen oppikirjasta reväistyjä (Peirce, Dewey). Kaiken muun filosofisen yli menee Suomessa kuitenkin internetin yhteinen kieli ja symboliikka jonka binäärinen, digikielinen rakenne, on suoraan kuin strukturalismin sydämestä ja jossa kulttuurien väliset rakenteet näyttäisivät syntyvän hieman toisin kuin Hegel tai puhtaat saksalaiset koulukunnat aikanaan olettivat ja lähestyvän yhä enemmän ranskalaisen koulukunnan, Levi-Straussin 1960-luvulla antamaa suuntaa.
Olkoonkin, että sen juuret ovat vahvasti myös hegeliläisessä ajattelussa, ja osa tuota kulttuureissa havaittua hegeliläistä spiraalia.
Levi-Strauss ei vain kyennyt sitä itse tietokonein todentamaan tai testaamaan havainnoiden ja analysoiden miljoonia eri kulttuureissa syntyviä sosiaalisen median (kansalaismedian) viestejä. Tämän tutkimuksen syventäminen ja jatkaminen osana uutta internet-kulttuuriamme onkin suoraa jatkoa Claude Levi-Straussin työlle ja yhteistä ponnisteluamme jatkossa. Tässä merkityksessä presidentti Nicolas Sarkozy ja Ranskan hallitus eivät suotta ilmaisseet kunnioitustaan väsymättömän humanistin työlle tämän hautajaispäivänä eilen 3.11.2009.
Tänään syksyllä 2025 olemme edenneet jo niin pitkälle, ettemme aina muista, kuka ja ketkä sekä mistä nämä ratkaisevat tutkimukset ja tutkimusaineistot mahtaisivat löytyä? ”Mirabilis Homo – Anima Errans II – Ihmeellinen ihminen – Harhaileva sielu II – Axis Mundi Communi”. Juhlakirjani Suomelle vuonna 2017: ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” sisältää tuhatvuotisen Suomen ja sen haltijoiden rinnalla sata kertomusta itsenäisyytemme ajoille ne siirtäen. Olen ollut nyt hiljaa tuon tuhatvuotisen kirjan sisällöstä. Oma historiani ja muistelmat eivät mene yksiin tuhatvuotisen historian kanssa Ruotsin kuninkaita ja Venäjän tsaareja luetellen. Sensijaan suvun geneettinen perimä ja tapahtuma Kallavedellä vuonna 1850 oli syytä ottaa esille kirjoitetaessa luostarilaitoksen veronmaksajista eli lamupuoideista, maatilasta Kallaveden rannalla ennen tuota Suomen hoistorian suurinta sisävesionnettomuuttamme. Se kun muutti kohdallamme kaiken. Oiko sen Jumalan tai paholaisen ääni tai ääni ja sen lisäksi ei mitään – ”Vox Dei – Vox diapoli – Vox et praeterea nihil”.
Palaan näiden kertomusteni muutamaan kirjaani tallentamaan kohtaan aina aika ajoin, ja samalla muistutellen niiden ajankohtaisuudesta vuosina 2023-2025. Pariakymmentä kirjaani laatien rinnan tekoälyn ja algoritmien avunkin. Olimme siirtyneet tuolloin jo tovin tekoälyn rinnalla dualistiseen kerrontaan, jota omalla kohdallani tukivat tuhannet ja taas tuhannet artikkelit ja akateemisen maailman poikkitieteiset oppimme. Ne oli vain saatava nyt, ei vain kansalliseen, vaan myös kansainväliseen käyttöön ja ohittaen näin menneen maailman mediamme ja sen seuranta.
Parhaiten tämä kävi palaamalla siihen taustaan, jota omat kirjani edustivat ja alkaen sieltä mistä juhlakirjanikin. Vuosituhansien takaa sekä päivittäen oman aikamme tekoälyn oppeineen siihen maailmaan, jonka lapsia ”Mirabilis Homo” edusti rinnallaan ”Homo Nexus” ja hänestä kirjoittamani kirjat rinnan ”Ex Machina” ja ”Eksponentiaalinen ihminen – luovuuden renessanssi”. Kirjani ”Tulevan muisto – Hiljainen perintö ajan rajalta” sekä ”Sanat tyhjyydestä – ääni ajasta. Kun hiljaisuus murtuu” vuodelta ja kesältä 2025. Tämä kirja oli vuoden 2025 seitsemäs monografinen
laaja julkaisuni. Liki 500 sivuisten kirjojeni rinnalle tuleva kokoelmateos, taustoittaen nyt lähihistoriallamme oman aikamme kansalaisia ja heidän myös poliittisia johtajiaankin. Enää omalla kohdallani tällaiseen kirjaan ei ole aihetta. Toki, jos tarkkoja ollaan, hiuksillakin on oma varjonsa – Vel capillus habet umbram suam” (Publius Syrus). Suomesta ja maamme kansalaisista voisi sen sijaan jotain lopuksi kirjoittaakin. Tutkijana olen meitä suomalaisia tutkinut ja lyhyt kuvaus tuollaisesta tutkimuksesta on paikallaan. Teen sen monimuuttujamenetelmää eli faktorianalyysiä käyttäen ja kertoen, millaisia faktoreita meistä suomalaisista aikanaan syntyi haastattelujen jälkeen. Faktorianalyysit suoritettiin sekä suomalaisista yrittäjistä että heidän kuluttajistaan.
Faktorianalyysi suomalaisista ekologista klusteria näin rakentaen. Vihreä perusfaktori syntyi lähinnä suurimpien taajamiemme vastaajista ja siellä akateemisista, keski-ikäisistä naisista ekologisina kuluttajina. Se tavallaan dominoi ja muodostaa kulutuksen ensimmäisen vaiheen oletetun innovaatioryhmän. Ympäristöarvot eivät kuitenkaan tarkoita samaa kuin innovaatioaste eikä ryhmä ole välttämättä erityisen innovoiva kulutuksessaan. Näin uudet ekologiseen kulutukseen tarkoitetut tuotteet ja tälle ryhmälle suunnattu markkinointi eivät välttämättä kohtaa sitä segmenttiä, jolla tarkoitetaan innovaattoriryhmää tai visionäärejä ensimmäisen vaiheen omaksujina.
Näin ekologiseen kulutukseen tarkoitetut uudet tuotteet tahtovat jäädä markettien hyllyille. Toinen tätä merkityksellisempi ongelma oli yrittäjäklusterin sosioeknominen ja alueellinen pitkä myös fyysinen etäisyys tärkeimmästä kuluttajaryhmästä. Maaseudun yrittäjät ovat kaukana kulutuksen avainryhmistä ja ovat lisäksi usein vähemmän koulutettuja miehiä.
Faktoripisteiden ryhmittely syvensi analyysiä ja tuotti kymmenen homogeenista kuluttajaryhmää. Näistä viisi oli mahdollista nimetä pääryhmiksi käyttäen sosiologian ja antropologian postmodernin ihmisen elämänstrategian kuvaamista joko kuljeskelijan (flaneeraaja), turistin, kulkurin, pelurin tai “telecity” -ihmisen silmin. Avaan hivenen näitä ryhmiä varoen liian epätieteelliseksi käyvää tulkintaa. Toisaalta liian tieteellinen tulkita muuttaa luettavuutta ja liki mahdoton luettava menetelmiä tuntemattomalle olisi surkeaa ajan hukkaa. Haen eräänlaista keskitietä kuten koko kirjoittajan urani aikana tiedettä popularisoidessani. Poikkitieteinen kieli on usein vaikeasti popularisoitavissa. Sanalla sanoen ja viisaalle sana riittää – ”Verbo uno – Verbum sat sapienti”.
Syntyvät ryhmät oli mahdollista asettaa nelikenttään, jossa akseleina toimivat vastinpareina syntyneet faktoriulottuvuudet (I ja II sekä III ja IV). Näistä edellinen liittyi ryhmien fyysiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen identifikaatioon ja samalla sen muutokseen sekä jälkimmäinen lähinnä normijärjestelmien muuttumiseen (moraali, etiikka, ekologia, empatia). Samalla syntyvät ryhmät kuvasivat innovaatioaaltojen kulkua, jolloin etenkin vanhemmat ikäryhmät kokivat aallot vielä “kulkeviksi” ja pystyivät havainnoimaan tai ryhmittämään tapahtumat aika-akselilla, joka samalla kertoi ympäristökokemuksen “suodattumisen” usein yhteisön tai institutionaalisten rakenteiden kautta ja avulla. Avaan tätä nyt suomeksi.
Nuoremmilla ryhmillä kokemus oli jo pirstalaisempi, suodattajat puuttuivat ja innovaatioaallot otettiin vastaan vertikaalitasoisina ja ryppäinä samanaikaisesti. Paikattomuuden ja ajattomuuden tila oli pisimmällä ns. telecity -ryhmässä mutta myös “kulkureilla”. Näissä ryhmissä aiemmin toisiaan seuranneet innovaatioaallot (syklonit) korvautuivat nyt päällekkäisinä ja “klusteroituvina” sykloneina. Tällöin maailmankuva alkoi muodostua heillä katkelmalliseksi, pirstaleisuus tuli ymmärrettäväksi ja kokemusten yksilöllinen (individualistinen) virtuaalimaailma alkoi yleistyä. Yhteisöllisyys tai institutionaaliset rakenteet eivät enää suodattaneet päällekkäin olleita innovaatio aaltoja ja niiden usein globaalia luonnetta. Tämän jälkeen tulee itse asia. Alan kertoa syntyvistä ryhmistä, toisiaan muistuttavista ihmisistä joko kuluttajina tai yrittäjinä.
Ensimmäinen ryhmä syntyy pääosin ensimmäisen faktorin aineksista. Sen taustalla on yhtäällä vanha traditio ja moraalinen kognitio nähdä ympäristö ja sen traumaattisina koetut muutokset. Luontoon liittyvät ominaisuudet ovat sinänsä ansiokkaita ja hyviä, elämyksellisiä ja todentuntuisia. Niihin liittyy nostalginen tapa yhdistää pieniä kokemuksia, joiden tausta on yleensä lapsuudessa. Zygmund Baumannia mukaillen elämänstrategiaan liittyy joko kulkurin, turistin tai kuljeskelijan ja pelurin elämänfilosofiaa.
Flaneeraaja:Käsite flaneeraaja (“flaneur”) on alunperin Charles Baudelairelta, joka kutsui näin Constantin Guyn maalaamat kaupungin katunäkymät “kuljeskelijan” silmin sellaisina, jossa postmodernin elämän näkökulma paljastui juuri tyhjän kuljeskelun ja kuluttajan kokemusten kautta katutasossa. Häneltä käsite on siirtynyt sosiologiaan ja kulttuuriantropologiaan ja on myös lähellä Urryn käsitystä massaturismin ihmistyypistä.
Tässä kuluttajaryhmässä tärkeintä on se, miltä ympäristö ja maaseutu näyttävät. Kokemus on usein lyhytkestoinen ja episodimainen sekä vailla menneisyyttä tai juuria maaseudulle. Kun kyseessä on pakkomuuton tapainen prosessi, nämä juuret joudutaan “kieltämään”. Sosiaalista muistia ei ole tai se on vahvasti piilotajuntainen ja innovaatioaallot tuottavat siten katkelmallisia elämyksiä tai tuotteita.
Maailma alkaa muistuttaa Christopher Lasch’n supermarkettia, jonka erinomaisuutta ei ole syytä kritisoida. Yhteisiä hankkeita tulee ja menee, mutta niistä ei synny kokonaisuutta, eikä osien summa ole suurempi kuin osat erikseen. Yhden asian ilmiöt eivät nivoudu yhteen tai kasva ja laajene toinen toistaan tukien ja vahvistaen.
Ilmiö näyttäisi liittyvän Suomessa maaseututaajamiemme viimeisimpään postmodernisaatioon, yhteisöllisyyden katoamiseen sekä uusimpaan kaupunkilaistumiseen, kaupungistumiseen 1990-luvun hengessä. Innovaatiorakenteita tai “aaltoja” tulkiten prosessi kuvaa syntynyttä innovaatio-klusteria uudessa “informaatioyhteiskunnassa”, jossa ajallisesti etääntyvät “aallot” ovat todellakin Castellsin kuvaamalla tavalla kadonneet ja niiden tulkinta ajallisena jatkumona ei ole enää mahdollista.
Ajan “absoluuttisuus” on sekin hävinnyt ja tuloksena on suhteellinen aika, jossa “innovaatioita” on samaan aikaan samassa paikassa määrätön määrä kuin marketin hyllyllä, eikä niiden tavoittelu ole enää ongelma. Samoin niiden jäsentäminen tai kokoaminen mielekkääksi historialliseksi jatkumoksi käy mahdottomaksi. Näin siis lyhyesti tämä ensimmäinen kuluttajaryhmämme. Joltisekin juuretonta joukkoa mutta houkuttelee yrittäjää suurena ryhmänä kaupantekoon.
Toinen ryhmä (flaneraajat) eroaa edellisestä vain hieman. Siinä ympäristönäkemykset ovat todellisempia ja kokemukset muuttuvat “ikään kuin” maailmasta kohti “miltä näyttää” maailmaa. “Miltä näyttää” elämästä on tullut kokemuksena todellinen. Näillä ihmisillä on runsaasti vapaa-aikaa kuljeskeluun ja osalle siitä on tullut elämäntapa. Maaseudun uudet elämyskohteina syntyneet matkailukohteet ja yrittäjäkylät ovat tämän ilmiön tuotetta. Yrittäjät joutuvat rakentamaan verkostoja, jotka ovat “saarekkeita” mittatilaustöinä juuri tälle suurelle kuluttajasegmentille.
Nämä saarekkeet ovat irrallisia tulevasta ja menneestä, ne ovat syntyneet ulkopuolelle perinteisten keskustemme. Näissä keskuksissa ja niiden tarjoamissa palveluissa voi kuvitella olevansa itse ohjaajana, luonto tapahtuman ja ympäristön kohtaamisen vaikuttajana silloinkin, kun kuljeskelija on kaiken aikaa ohjatussa toiminnassa mukana.
Suurten ostoskeskusten synty on niin ikää luonnollisesti tämän kuluttajaryhmän alku, ja ohjaa myös maaseudun kehittämistä hakien heistä asiakkaita.Flaneeraaja vaatii kaikkein vähiten yrittäjältä, mutta tekee ekologisesta yrittäjästä helposti massatuotannon alihankkijan.
Telecity-ihmiset
Ryhmästä eroaa oma “innovaattori” joukkonsa. Kyseessä on äärimmilleen puhtaaksi viljelty joukko “kuvaruutu” -ihmisiä, joiden siirtyminen omaan ryhmäänsä näyttäisi selittyvän Benchin “telecity” -pelkistyksillä. Tässä ryhmässä luonto- ja ympäristökokemukset on puhdistettu kaikesta muusta roskasta ja rönsyistä eikä ryhmä erotu pelkästään faktoroimalla aineistoa. Klusterin nimeäminen Benchin kuvaamiin lasten oppimistapahtumiin ei ole pelkkä sattuma ja viittaa “telecity” -pelkistysten olevan myös empiirisesti todennettava kuluttajaryhmä.
Ryhmän tausta saattaa viitata lapsuuden kokemuksiin sekä kommunikaatiotaipumusten kehitykseen. Samoja piirteitä on havaittu ylipäätään ihmisten kyvyssä hahmottaa ja kertoa pienipiirteisistä ympäristön piilovaikuttajista. Ne tulevat usein esille vasta traumaattisen menetyksen yhteydessä.
Lapin allasevakoilla, jotka olivat menettäneet kasvuympäristönsä lopullisesti veden alle, näitä pienipiirteisiä ympäristökuvauksen osia oli valtavasti enemmän kuin normaalissa muutossa. Taustalla on myös sosiaalisen median tuomia ryhmiä siirryttäessä 2000-luvun puolelle.
Telecity -ihmisen luontosuhde on hyvin yksityinen alue, jossa ihminen kohtaa osto-galleriassa luonto kokemuksen ikään kuin individualisti uskonnollisen elämyksensä.
Omien merkkien tunnistaminen syventää kokemusta, samalla se vahvistaa ja monipuolistaa sitä. Ympäristönäkemys alkaa olla lähellä vahvaa ja monipuolista kokemusta kuvaruudun pinnasta mielikuvitukseen liitettynä. Tätä äärimmäisen vapauden tunnetta ohjaa vain kuvaruutu, keskittyneen tarkkailun ilmapiiri, jossa tietokoneen näyttö tai televisio ovat neutraaleja. Luontokokemukselta ja ekotuotteelta vaaditaan paljon enemmän kuin edellisissä ryhmissä ja fantasia on sen vahvin yrittäjävaltti.
Sosiaalinen muisti on fiktiivinen ja globaali. Innovaatioaallot valitaan mahdollisimman “korkealta” olkoonkin, että korkeus on yhtä suhteellista kuin paikattomuuskin. Ympäristöihanne on muita oleellisesti rikkaampi, eikä siinä ole mukana nostalgiaa tai juurten kaipuuta.
Kulkuri
Edellisestä ryhmästä poikkeava, nyt toisen faktorin ääripää ja samalla neljäs faktoripisteistä erottuva kuluttajaryhmä syntyy täydellisestä juurettomuudesta ja paikkaidentiteetistä vapaasta ympäristö ihanteesta. Nämä ihmiset eivät ole koskaan paikallaan tai juurillaan, vaan hakevat matka suunnitelmansa ja reittinsä pala palalta tai eräänlaisen post-traditionaalisen kaaoksen kautta.
Ryhmän nimeämisessä on käytetty Zigmund Baumannin havaintoja. Baumannin mukaan tämä ryhmä voitaisiin nimetä “kulkureiksi” ja oleellista on mm. elämäntapavalinnat vasta tienhaarassa.
Vielä muutama vuosikymmen sitten kulkureita vieroksuttiin muukalaisuuden ja levottomuuden pelossa. Suomessa heidät sidottiin maahan asutuslaeilla. Nykyisin tämä ryhmä on kasvamassa ja kasvaa kaiken aikaa uuden pakolaisaallon seurauksena. Kulkurin maailmaa luonnehtii baumanni lainen vaatimus ulkopuolisuudesta ja sen vaaliminen. Kulkurin sosiaalinen muisti ei ole lainkaan alueeseen sidottu.
Spatiaalisen identiteetin tutkimuksessa sille löytyi jo varhain 1980-luvun alussa jopa alueellinen (mentaalialueellinen ja aspatiaalinen) ulottuvuutensa. Tuolloin se ei kuitenkaan herättänyt erityistä mielenkiintoa maantieteessä. Näin siitä huolimatta että juuri tuolloin juurettomuus oli kasvamassa ja paikkaidentiteetti yhteisöllisenä sitojana ja “muistina” häviämässä. Pahoittelen ettei tutkijaa ja tuloksia uskottu tai luettu lainkaan. Seurauksista maksetaan nyt korkeaa hintaa.
Innovaatioprosesseissa kulkurin valintaa luonnehtivat “kasvottomimmat” ilman identiteettiperustaa tai ryhmäsidosta tehdyt ratkaisut. Verkosto-organisaatioissa kulkuri ryhmänä on ilman ryhmäsidosta eikä sitä edes ymmärrä muuten kuin juridisena sopimuksena. Jos tietty paikka ei kiinnosta, ympäristöä vaihdetaan nopeasti. Kaikkea pidetään avoimena ja vaihtoehtoja on runsaasti. Eksistentiaaliseen ajatteluun liittyy itsekkään vapauden käsite ja usein pohdinta filosofian ja taiteen välimuodosta. Klusteritaide ja taiteen klusteri on lähellä kulkurin tapaa hahmottaa maailmansa. Klusteritaide sopii kulkurin ja samalla innovaation teemaan hieman samalla tavalla kuin Dostojevskin ja Kafkan töihin, joissa on mahdollista nähdä eksistentiaalisia teemoja. Ilmiö selittää myös tutkimusteni ja töitteni menekkiä maailmalla.
Sama ilmiö kuvattiin 1800-luvulla Sören Kirkegaardin sanoin “Maalla asuminen tympäisee, matkustetaan siis pääkaupunkiin; kotimaa kyllästyttää, matkustetaan siis ulkomaille; väsytään Eurooppaan, matkustetaan siis Amerikkaan… Viimein haaveillaan loputtomasta matkustamisesta tähdeltä tähdelle, tai tehdään jotain yhtä ulkokohtaista; kyllästytään syömään posliinilautaselta, syödään kultaisilta, poltetaan puoli Roomaa, jotta saataisiin mielikuva Troijan palosta….
Kirkegaard vaikutti mm. Maria Rilken runouteen (Duinon elegiat). Oleellista on hyppy tuntemattomaan, absurdit valinnat, näennäisen järjen kritiikki, vastuu omasta kehityksestä sekä “pelkurimaisten” kompromissien kieltäminen uuden etsinnässä ja individualistisessa elämän asenteessa. Juurettomuus johtaa elämänihanteeseen, jossa kaikki paikat ovat kulkureille vieraita ja saapumisen muisto on aina tuore vuosienkin jälkeen.
Paikkoja, joihin luonto- tai ympäristöihanteensa voisi rakentaa ei olekaan enää vain yksi vaan ääretön määrä. Samalla suhteellisen paikan ja ajan taju on tässä ryhmässä pitkälle kehittynyt. Vieraantuminen yhteisöllisyydestä, fyysisestä ympäristöstä, paikkaidentiteetistä on tapahtunut tavalla, johon ei ole enää nostalgista kaipuuta…
On mahdollista että nykyinen maailma on räätälöitymässä aiempaa enemmän eksistentiaaliseen suuntaan ja kulkurin mittoihin sopivaksi. Kulkurin maailmassa kohtaavat ihmiset edustavat samaa arvomaailmaa ja hekin ovat kulkureita. Googlen hakusanastossa “Cluster Art” on vajaan kahden vuoden aikana kohonnut muutamasta havainnosta yli 20 miljoonaan. Samassa ajassa esim. käsite Pandemia ja lintuinfluenssa on saanut osakseen vain kymmenennen osan Googlen havaintoja.
Vaikka jälkimmäinen on valtavan globaalin median saattelema pelon ilmiö ja hysterian lähde. Taustalla vaikuttavat käsitteen syntyyn ja levitykseen käytetyt menetelmät ja sosiaalisen median ekonomia sekä talous (Matti Luostarinen: Social media economy and strategy).
Turistit
Viidennessä ryhmässä vastaajien identiteetti on niin ikään katoamassa tai se on muualla kuin asuinalueella. Baumann kuvaa ryhmän yhtenäisenä ja kutsuu heitä turisteiksi. Siinä missä “kulkuri” liikkuu lähinnä siksi, että jokin voima on häntä työntämässä (esim. työttömyys), turisti uskoo liikkuvansa tavoitteellisesti. Jokin vie häntä uusille paikoille hakemaan uusia kokemuksia.
Molemmat ryhmät ovat tien päällä etenkin kesänsä viettäviä ihmisiä, joille kaikki ympäristössä on uutenakin säyseää ja kesytettävää. Ekologisesta klusterista ja yrittäjyydestä haetaan elementtejä, jotka ovat silmiinpistävän erikoisia, mutta usein samalla myös kertakäyttökokemuksia ja -tuotteita. Lisäksi ympäristökokemukset haetaan usein muistoja välttäen ja arvostaen niiden tätä kautta hankittavaa vaarattomuutta. Tämä näkyy luonnollisesti myös turistin (kulkurin) ihmissuhteissa ja verkostojen rakentelussa.
Maaseutu on turistille (kulkurille) ongelmallinen. Nostalgia tuo hänelle (heille) pintaan juuret ja“paikkaidentiteetin” tuskan sekä halun säilyttää tämä muisto; hakea kadotettua ja kokea ohjattuna turistilaumana tai kulkurin tapaan mieluiten yksin kokemuksensa kautta nauttien ja se ymmärtäen. Yrittäjäverkosto järjestää tämän ekokokemuksen tai ympäristöelämyksen suolla tai metsässä järkytyksenä, mutta turvallisessa paketissa. Palvelun tai tuotteen on kuitenkin oltava turistille mieluummin esteettisen kuin nostalgisen. Tämä näkyy myös klusteritaiteen sisällössä.Turisti hakee turvapaikkaa myös matkakokemuksistaan, ja koti on niin ikään osa tätä samaa “seikkailijan” turvapakettia. Kirjan kuvitusta laadittaessa nämä ilmiöt ovat luonnollisesti mukana ja kone ymmärtää kyllä yskän.
Jonathan Swarzin turistilla on kahdenlaista ikävää. Toinen syntyy nostalgiasta ja toinen kaipuusta kotiin. Toinen ryhmä hakee ympäristöä, joka on menetetty ja se kulkee mukana suurten ikäluokkien lapsuuden identiteetissä maaseudulle. Toinen taas on nuorempi ja edustaa suomalaista, toisen polven kaupunkilaista ja suurten ikäluokkien lapsia.
Suurten ikäluokkien kohdalla sosiaalinen muisti maaseudulle on jäljellä ja ajan käsitys innovaatioaaltoihin absoluuttinen, ajallisen jatkumon säilyttävä. Verkosto saa tätä kautta kaipuun vanhaan yhteisöllisyyteen. Osalle tämän ryhmän “matkaajista” elämästä on tullut pysyvä “turistimatka”, jolle koti on yhtäällä huonon identiteetin “korvike” ja aina jossain muualla kuin alkuperäisellä maaseudun lähtöalueella, kaukana 1960-luvulla. “Turismista” maailmankuvana on tullut elämäntapa siinä missä marketista flaneerajalle.
Ekologiselta klustereilta haettavat palvelut ovat kokemuksina alituisesti kasvamassa, ja yrittäjiltä vaaditaan yhä korkeampaa kynnystä. Toisaalta tuotteista ja palveluista ollaan valmiita myös maksamaan. Menetetty identiteetti tekee kotiunelmasta joskus toteutuvan mahdollisuuden kaukana horisontissa ja aina maaseudulla. Näin nykyinen koti on paikka, joka on samaan aikaan turvallinen ja pelottava sitoja; todellisen unelman hävittävä peikko.
Pelurit
Kaksi viimeistä ihmisryhmää on mahdollista löytää myös sosiologian perinteisestä teoriasta´, jossa ihmisen toimintaa ohjaa joko kokemus “markkinatorista” tai “sotatantereesta”. Usein taustalla on perinteinen luokkajaon pohdinta sekä joko konfliktiteoreettiset tai funktionalistiset rakenteet. Pelaajan maailma on riskien maailmaa, jossa tärkeää on ennakoida muiden siirrot ja pysyä kaiken aikaa askeleen edellä. Joskus se tapahtuu kohtalon ja johdatuksen voimin toisinaan taas intuition tai oveluuden keinoin. Kun vastustajana on koko maailma, ei ole merkitystä sillä, vallitseeko siirroissa laittomuus, järjestys, kaaos tai anarkia.
Pelaajat syntyvät faktoripisteiden klustereina toisen ja neljännen faktorin ääripäistä. Ympäristöön ja luonnonvaroihin pelaaja suhtautuu sekä kuluttajana että yrittäjänä samoin. Ne ovat osa peliä ja sen panoksia ja muodostavat oman osaalueen muiden pelien joukossa. Maailma pirstoutuu pelien osiin. Kustakin tehdään oma sisäinen merkitysalueensa, kustakin oma pelinsä suljettuna omaan itseensä
ja itseriittoiseen maailmaan. Käytännössä pelaaja on mukana pelissä, jossa ei voi kapinoida itse peliä ja pelaajan maailmankuvaa vastaan aivan saman tapaan kuin flaneeraaja ei kapinoi marketissaan. Näin mm. siksi että pelin säännöt kieltävät suljetaan pois ulkopuolelle ja he lakkaavat olemasta. Innovaatioprosessissa näin käy usein tärkeimmälle innovaattoreiden ryhmälle.
Sosiaalinen ja kulttuurinen muisti on pelaajalla valikoivaa, pelaajan sääntöjen mukaan rakentuvaa, eikä se sisällä informaatioajalle tyypillistä verkottumista. Verkottuminen toisi mukanaan riskejä, jotka eivät sovi pelaajan maailmankuvaan. Pelaajan maailma ei siten pääse integroitumaan luovaksi ja innovatiiviseksi, normit ja moraalisäännöt oivaltavaksi. Pikemminkin peli tapahtuu aina vanhan konvention ja paksujen muurien suojassa ja niiden, jotka eivät saa siihen osallistua, ulkopuolella. Peli on kuin konfliktiteoreetikon sotaa, jossa voittajan on lopuksi kerrottava, kuinka kyseessä on vain peli, ja ettei siitä kuulu jäädä arpia tai kaunantunteita.
Aikuisten ihmisten peli on siten sotaa, jossa juuri aikuisuus on usein tärkein vaikutin kertoa esimerkiksi työyhteisön ja ympäristön tulehtuneesta hengestä tai avioliiton “helvetistä”, jossa ongelmat kohdataan pelinä. Työpaikan ja koulun kiusaamistapaukset kuvataan usein tällaisina peleinä ja kiusaajan näkökulmasta ne tulisi sietää osana pelaajan omaa elämää ja sen tuskaa.
Kehittyneille peleille on oleellista, että niissä erotaan ystävinä ja että omantunnon ei pidä kainostella sellaista, jossa yhtäällä on mukana puhtain sydämin kuin lapsi, mutta jossa sodan säännöt on korvattu aikuisten pelin säännöillä. Pelimoraali tarkoittaa käytännössä moraalin katoamista ja tekee ympäristöstä ekologisena klusterina vain osan muita fiktiivisiä pelaajan klustereita. Media- tai verkostoympäristö tekee pelistä kaikkein vaikeimman. On mahdotonta pelata sellaista vastaan, jossa vastassa on “ei kukaan” tai taistella itsensä vapaaksi sellaisesta, jossa vihollinen tai ystävä jää paikantamatta. Käytännössä tällaiset yrittäjät tai heidän asiakkaat löytyvät lähinnä vapaamatkustajina ilman selvää strategiaa, joka perustuisi hyväksyttyyn eettiseen tai moraaliseen tarkoitusperään.
Ryhmien synnystä ja kuvauksesta lisää ks. Matti Luostarinen 2005; Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka Tai ”Ekoyrittäjyys ja innovatiiviset klusterit: systeemiajattelua ja luovaa teknologiaa” (2024). Tieteen ja politiikan sovittamaton ristiriita: Matti Luostarinen 2006. Uusi mediayhteiskunta. Blogi 17. maaliskuuta 2006 www.clusterart.org.
Tutkimukselta ja tieteeltä odotetaan usein tukea politiikalle ja tutkimuksen rahoittajalle. Erityisesti EU -jäsenyytemme aikana on korostunut tämä vaatimus. Usein siihen lisätään tavoite löytää uusia ideoita. Uudet innovaatiot ja innovaatiopolitiikka ovat tutkimuksessa usein mainittu vaatimus. Brysselin englanninkielinen käsite “policy-relevan research” taipuu huonosti suomen kielelle. Meillä on vain “politiikkaa” kun taas englanninkielessä on kaksi erillistä käsitettä: “politics” ja “policy“.
Aluepolitiikassa tätä hämärtää lisäksi kaksi aluekäsitettä: spatiaalinen (spatial) ja regionaalinen (regional). Lisäksi usein käsitteet sisältävät mentaalisen alueen, jolloin meillä käytetään käsitteitä juurista, alueidentiteetistä, alueellisesta muistista tai pääomasta. Kunta synnyin alueena, kulttuurin ja sosiaalisen identiteetin perustana, on muuta kuin kartalle piirrettävä regionaalinen alue.
Kuntaliitokset ovat esimerkki ongelmasta, jossa kyse on pikemminkin spatiaalisista ja mentaalisista yksiköistä kuin kartan regionaalisista kohteista tai byrokratian ja palveluiden hoidosta. Brysselin “politics” vastaa merkitykseltään perinteistä suomalaista politiikkaa ja “policy” kääntyy lähinnä “kehityspolitiikaksi”. Kehityspoliittisessa tutkimuksessa tutkimus on taas usein alistettu politiikalle ja Francis Baconia lainaten valta itse asiassa määrittelee silloin mitä pidetään tietona. Näin “oikea”
totuus olisi meiltä jo tavallaan kadonnut horisontin taa ja korvautunut byrokraattisella tiedolla.
Tieteen ihanteellisessa maailmassa argumentit puhuvat puolestaan ja valta on merkityksetöntä. Politiikan maailmassa taas ei etsitä totuutta vaan valtaa, ja politiikan toimijan vaikutusvalta määrää vallan tavoittelun merkityksen. Valtaa tavoittelevalle poliitikolle uskottavuus on tärkeämpää kuin totuus silloin, kun on valittava niiden välillä. Uskottavuuden saavuttamisen välineenä käytetään retoriikkaa ja tavoitteena on vaikuttaminen.
Tieteessä taas tavoitteena ei ole niinkään vakuuttaa muita kuin totuudella ja tieteen perimmäinen tarkoitus on tiedon kasaaminen tavalla, joka on avointa ja tiedeyhteisön tarkistettavissa perinteisiä akateemisia käytäntöjä noudattaen. Käytännössä tieto on silloin joko hyödytöntä tai vaarallista. Se kumpaan kategoriaan tieto luokittuu riippuu usein tutkimuksen ajankohtaisuudesta ja sen läheisyydestä vallankäytön (politics) kanssa. Hyödyttömiä tutkimuksia tilataan ja käytetään oleellisesti enemmän kuin vaarallisia. Kokemukseni mukaan soveltavan tutkimuksen tilaaja on harvoin (jos koskaan) kiinnostunut hankkeen teoreettisista ulottuvuuksista. Tilaajan intressinä on lähinnä vain käyttökelpoisen tiedon hankkiminen eikä joutuminen akateemisten ambitioi-
den välikappaleeksi.
Käytännössä tästä kärsii tieteen oma sisäinen dynamiikka. Soveltavaksi kutsumamme tutkimus on toki teoriaan perustuvaa ja hyödyllistä, mutta kovin usein teoreettisesti mielenkiinnotonta. Akateeminen tiede koetaan taas helposti teoreettisesti kiintoisana mutta hyödyttömänä. Tästä on syntynyt kriisi, jossa politiikan ja tieteen maailmat eivät tahdo kohdata.
Politiikan retoriikka on tunteisiin vetoavaa, mielikuvia herättävää ja monimielistä. Argumentaatiot on pidettävä avoimina, koska on varauduttava kompromisseihin ja muutoksille. Kun muutos ja dynamiikka on alituista ja kaikessa läsnä, politiikan kieli on muuttunut yhä vaikeaselkoisemmaksi. Tällöin “totuus” on enintään yhteinen perusta ja aina tilanteen määräämä, jossa riittää järkeily (logos), kunnialliset aikeet (ethos) ja sitoutuneisuus (pathos).
Tieteessä totuus taas ei ole lainkaan lähtökohta vaan mahdollinen, tosiasioihin nojaava lopputulos. Lopputulokseen eivät saa vaikuttaa tutkijan eettiset käsitykset tai sitoutuneisuus ideologioihin. Näin politiikan ja tieteen maailmat ovat perusteitaan myöten täysin erilaisia. Tieteessä politiikan iskulauseet menettävät mielekkyytensä epäanalyyttisinä. Sivuun jouduttaan heittämään käytännössä politiikan tekemisen tärkein ydin.
Riskinä on pidetty lähinnä mahdollisuutta, jossa tieteen rahoittajat (policy) ja byrokratia määrittelevät lopulta mikä on tiedettä. Eräiden tutkijoiden mukaan näin on jo käynyt eikä tiedettä enää ole (The End of Science) aivan samaan tapaan kuin taide olisi kuollut niin ikään vaiheessa, jolloin maalarit ja kuvanveistäjät joutuivat väistymään kuraattorien tieltä taidemaailman keskiöstä. Taide palvelee jo nyt monia sellaisia tarkoituksia, joilla ei ole museoiden rakentajille muuta kuin esim. matkailullinen arvo (Kuspit 2005; The End of Art).
Kirjoittamaton kirja No. LXXXI (81)
Loppulaukka – kirjan tärkeimmät sivut ovat odottamassa: Miserabile dictum – Surkuteltavaa sanoakin. Kun olemme ehtineet matkallamme rastille nimeltä ”dualismi”, kirjan synty elää nyt
vaihetta, jossa jäljellä on enää noin sata käytettävää tekstisivua ja sama määrä algoritmien ja tekoälyn avulla koottuja kuvia, ehkä tärkein osa koko luovaa prosessia. Edellisessä kirjassani se oli kolmastoista kappale algoritmien esittämän kahdennentoista lisäksi. Kone ja robotikka, tekoäly antoi sille vahngossa nimen ja käsitteen, suomenkielisen. Siltä puuttui enää vain sisältö. Käymme sitä läpi myöhemmin tai voit lukea sen edellisestä kirjastanikin. Kirjasta jota ei ole kirjoitettu. Tässä tapauksessa rajaksi tuli kappale tai luku numero 80.
Keitä me olemme – lyhyt kurkistus suomalaisuuteen
Onko jo viimein aika mennä asiaan ja kertoa keitä me suomalaiset oikein olemme. Se mikä meitä aikanaan kasvatti oli lähellä luterilaista kasvatusta ja strukturalismia. Moni meistä on kuin pragmaatikkojen oppikirjasta reväistyjä (Peirce, Dewey). Kaiken muun filosofisen yli menee Suomessa kuitenkin internetin yhteinen kieli ja symboliikka jonka binäärinen, digikielinen rakenne, on suoraan kuin strukturalismin sydämestä ja jossa kulttuurien väliset rakenteet näyttäisivät syntyvän hieman toisin kuin Hegel tai puhtaat saksalaiset koulukunnat aikanaan olettivat ja lähestyvän yhä enemmän ranskalaisen koulukunnan, Levi-Straussin 1960-luvulla antamaa suuntaa.
Olkoonkin, että sen juuret ovat vahvasti myös hegeliläisessä ajattelussa, ja osa tuota kulttuureissa havaittua hegeliläistä spiraalia.
Levi-Strauss ei vain kyennyt sitä itse tietokonein todentamaan tai testaamaan havainnoiden ja analysoiden miljoonia eri kulttuureissa syntyviä sosiaalisen median (kansalaismedian) viestejä. Tämän tutkimuksen syventäminen ja jatkaminen osana uutta internet-kulttuuriamme onkin suoraa jatkoa Claude Levi-Straussin työlle ja yhteistä ponnisteluamme jatkossa. Tässä merkityksessä presidentti Nicolas Sarkozy ja Ranskan hallitus eivät suotta ilmaisseet kunnioitustaan väsymättömän humanistin työlle tämän hautajaispäivänä eilen 3.11.2009.
Tänään syksyllä 2025 olemme edenneet jo niin pitkälle, ettemme aina muista, kuka ja ketkä sekä mistä nämä ratkaisevat tutkimukset ja tutkimusaineistot mahtaisivat löytyä? ”Mirabilis Homo – Anima Errans II – Ihmeellinen ihminen – Harhaileva sielu II – Axis Mundi Communi”. Juhlakirjani Suomelle vuonna 2017: ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” sisältää tuhatvuotisen Suomen ja sen haltijoiden rinnalla sata kertomusta itsenäisyytemme ajoille ne siirtäen. Olen ollut nyt hiljaa tuon tuhatvuotisen kirjan sisällöstä. Oma historiani ja muistelmat eivät mene yksiin tuhatvuotisen historian kanssa Ruotsin kuninkaita ja Venäjän tsaareja luetellen. Sensijaan suvun geneettinen perimä ja tapahtuma Kallavedellä vuonna 1850 oli syytä ottaa esille kirjoitetaessa luostarilaitoksen veronmaksajista eli lamupuoideista, maatilasta Kallaveden rannalla ennen tuota Suomen hoistorian suurinta sisävesionnettomuuttamme. Se kun muutti kohdallamme kaiken. Oiko sen Jumalan tai paholaisen ääni tai ääni ja sen lisäksi ei mitään – ”Vox Dei – Vox diapoli – Vox et praeterea nihil”.
Palaan näiden kertomusteni muutamaan kirjaani tallentamaan kohtaan aina aika ajoin, ja samalla muistutellen niiden ajankohtaisuudesta vuosina 2023-2025. Pariakymmentä kirjaani laatien rinnan tekoälyn ja algoritmien avunkin. Olimme siirtyneet tuolloin jo tovin tekoälyn rinnalla dualistiseen kerrontaan, jota omalla kohdallani tukivat tuhannet ja taas tuhannet artikkelit ja akateemisen maailman poikkitieteiset oppimme. Ne oli vain saatava nyt, ei vain kansalliseen, vaan myös kansainväliseen käyttöön ja ohittaen näin menneen maailman mediamme ja sen seuranta.
Parhaiten tämä kävi palaamalla siihen taustaan, jota omat kirjani edustivat ja alkaen sieltä mistä juhlakirjanikin. Vuosituhansien takaa sekä päivittäen oman aikamme tekoälyn oppeineen siihen maailmaan, jonka lapsia ”Mirabilis Homo” edusti rinnallaan ”Homo Nexus” ja hänestä kirjoittamani kirjat rinnan ”Ex Machina” ja ”Eksponentiaalinen ihminen – luovuuden renessanssi”. Kirjani ”Tulevan muisto – Hiljainen perintö ajan rajalta” sekä ”Sanat tyhjyydestä – ääni ajasta. Kun hiljaisuus murtuu” vuodelta ja kesältä 2025. Tämä kirja oli vuoden 2025 seitsemäs monografinen
laaja julkaisuni. Liki 500 sivuisten kirjojeni rinnalle tuleva kokoelmateos, taustoittaen nyt lähihistoriallamme oman aikamme kansalaisia ja heidän myös poliittisia johtajiaankin. Enää omalla kohdallani tällaiseen kirjaan ei ole aihetta. Toki, jos tarkkoja ollaan, hiuksillakin on oma varjonsa – Vel capillus habet umbram suam” (Publius Syrus). Suomesta ja maamme kansalaisista voisi sen sijaan jotain lopuksi kirjoittaakin. Tutkijana olen meitä suomalaisia tutkinut ja lyhyt kuvaus tuollaisesta tutkimuksesta on paikallaan. Teen sen monimuuttujamenetelmää eli faktorianalyysiä käyttäen ja kertoen, millaisia faktoreita meistä suomalaisista aikanaan syntyi haastattelujen jälkeen. Faktorianalyysit suoritettiin sekä suomalaisista yrittäjistä että heidän kuluttajistaan.
Faktorianalyysi suomalaisista ekologista klusteria näin rakentaen. Vihreä perusfaktori syntyi lähinnä suurimpien taajamiemme vastaajista ja siellä akateemisista, keski-ikäisistä naisista ekologisina kuluttajina. Se tavallaan dominoi ja muodostaa kulutuksen ensimmäisen vaiheen oletetun innovaatioryhmän. Ympäristöarvot eivät kuitenkaan tarkoita samaa kuin innovaatioaste eikä ryhmä ole välttämättä erityisen innovoiva kulutuksessaan. Näin uudet ekologiseen kulutukseen tarkoitetut tuotteet ja tälle ryhmälle suunnattu markkinointi eivät välttämättä kohtaa sitä segmenttiä, jolla tarkoitetaan innovaattoriryhmää tai visionäärejä ensimmäisen vaiheen omaksujina.
Näin ekologiseen kulutukseen tarkoitetut uudet tuotteet tahtovat jäädä markettien hyllyille. Toinen tätä merkityksellisempi ongelma oli yrittäjäklusterin sosioeknominen ja alueellinen pitkä myös fyysinen etäisyys tärkeimmästä kuluttajaryhmästä. Maaseudun yrittäjät ovat kaukana kulutuksen avainryhmistä ja ovat lisäksi usein vähemmän koulutettuja miehiä.
Faktoripisteiden ryhmittely syvensi analyysiä ja tuotti kymmenen homogeenista kuluttajaryhmää. Näistä viisi oli mahdollista nimetä pääryhmiksi käyttäen sosiologian ja antropologian postmodernin ihmisen elämänstrategian kuvaamista joko kuljeskelijan (flaneeraaja), turistin, kulkurin, pelurin tai “telecity” -ihmisen silmin. Avaan hivenen näitä ryhmiä varoen liian epätieteelliseksi käyvää tulkintaa. Toisaalta liian tieteellinen tulkita muuttaa luettavuutta ja liki mahdoton luettava menetelmiä tuntemattomalle olisi surkeaa ajan hukkaa. Haen eräänlaista keskitietä kuten koko kirjoittajan urani aikana tiedettä popularisoidessani. Poikkitieteinen kieli on usein vaikeasti popularisoitavissa. Sanalla sanoen ja viisaalle sana riittää – ”Verbo uno – Verbum sat sapienti”.
Syntyvät ryhmät oli mahdollista asettaa nelikenttään, jossa akseleina toimivat vastinpareina syntyneet faktoriulottuvuudet (I ja II sekä III ja IV). Näistä edellinen liittyi ryhmien fyysiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen identifikaatioon ja samalla sen muutokseen sekä jälkimmäinen lähinnä normijärjestelmien muuttumiseen (moraali, etiikka, ekologia, empatia). Samalla syntyvät ryhmät kuvasivat innovaatioaaltojen kulkua, jolloin etenkin vanhemmat ikäryhmät kokivat aallot vielä “kulkeviksi” ja pystyivät havainnoimaan tai ryhmittämään tapahtumat aika-akselilla, joka samalla kertoi ympäristökokemuksen “suodattumisen” usein yhteisön tai institutionaalisten rakenteiden kautta ja avulla. Avaan tätä nyt suomeksi.
Nuoremmilla ryhmillä kokemus oli jo pirstalaisempi, suodattajat puuttuivat ja innovaatioaallot otettiin vastaan vertikaalitasoisina ja ryppäinä samanaikaisesti. Paikattomuuden ja ajattomuuden tila oli pisimmällä ns. telecity -ryhmässä mutta myös “kulkureilla”. Näissä ryhmissä aiemmin toisiaan seuranneet innovaatioaallot (syklonit) korvautuivat nyt päällekkäisinä ja “klusteroituvina” sykloneina. Tällöin maailmankuva alkoi muodostua heillä katkelmalliseksi, pirstaleisuus tuli ymmärrettäväksi ja kokemusten yksilöllinen (individualistinen) virtuaalimaailma alkoi yleistyä. Yhteisöllisyys tai institutionaaliset rakenteet eivät enää suodattaneet päällekkäin olleita innovaatio aaltoja ja niiden usein globaalia luonnetta. Tämän jälkeen tulee itse asia. Alan kertoa syntyvistä ryhmistä, toisiaan muistuttavista ihmisistä joko kuluttajina tai yrittäjinä.
Ensimmäinen ryhmä syntyy pääosin ensimmäisen faktorin aineksista. Sen taustalla on yhtäällä vanha traditio ja moraalinen kognitio nähdä ympäristö ja sen traumaattisina koetut muutokset. Luontoon liittyvät ominaisuudet ovat sinänsä ansiokkaita ja hyviä, elämyksellisiä ja todentuntuisia. Niihin liittyy nostalginen tapa yhdistää pieniä kokemuksia, joiden tausta on yleensä lapsuudessa. Zygmund Baumannia mukaillen elämänstrategiaan liittyy joko kulkurin, turistin tai kuljeskelijan ja pelurin elämänfilosofiaa.
Flaneeraaja:Käsite flaneeraaja (“flaneur”) on alunperin Charles Baudelairelta, joka kutsui näin Constantin Guyn maalaamat kaupungin katunäkymät “kuljeskelijan” silmin sellaisina, jossa postmodernin elämän näkökulma paljastui juuri tyhjän kuljeskelun ja kuluttajan kokemusten kautta katutasossa. Häneltä käsite on siirtynyt sosiologiaan ja kulttuuriantropologiaan ja on myös lähellä Urryn käsitystä massaturismin ihmistyypistä.
Tässä kuluttajaryhmässä tärkeintä on se, miltä ympäristö ja maaseutu näyttävät. Kokemus on usein lyhytkestoinen ja episodimainen sekä vailla menneisyyttä tai juuria maaseudulle. Kun kyseessä on pakkomuuton tapainen prosessi, nämä juuret joudutaan “kieltämään”. Sosiaalista muistia ei ole tai se on vahvasti piilotajuntainen ja innovaatioaallot tuottavat siten katkelmallisia elämyksiä tai tuotteita.
Maailma alkaa muistuttaa Christopher Lasch’n supermarkettia, jonka erinomaisuutta ei ole syytä kritisoida. Yhteisiä hankkeita tulee ja menee, mutta niistä ei synny kokonaisuutta, eikä osien summa ole suurempi kuin osat erikseen. Yhden asian ilmiöt eivät nivoudu yhteen tai kasva ja laajene toinen toistaan tukien ja vahvistaen.
Ilmiö näyttäisi liittyvän Suomessa maaseututaajamiemme viimeisimpään postmodernisaatioon, yhteisöllisyyden katoamiseen sekä uusimpaan kaupunkilaistumiseen, kaupungistumiseen 1990-luvun hengessä. Innovaatiorakenteita tai “aaltoja” tulkiten prosessi kuvaa syntynyttä innovaatio-klusteria uudessa “informaatioyhteiskunnassa”, jossa ajallisesti etääntyvät “aallot” ovat todellakin Castellsin kuvaamalla tavalla kadonneet ja niiden tulkinta ajallisena jatkumona ei ole enää mahdollista.
Ajan “absoluuttisuus” on sekin hävinnyt ja tuloksena on suhteellinen aika, jossa “innovaatioita” on samaan aikaan samassa paikassa määrätön määrä kuin marketin hyllyllä, eikä niiden tavoittelu ole enää ongelma. Samoin niiden jäsentäminen tai kokoaminen mielekkääksi historialliseksi jatkumoksi käy mahdottomaksi. Näin siis lyhyesti tämä ensimmäinen kuluttajaryhmämme. Joltisekin juuretonta joukkoa mutta houkuttelee yrittäjää suurena ryhmänä kaupantekoon.
Toinen ryhmä (flaneraajat) eroaa edellisestä vain hieman. Siinä ympäristönäkemykset ovat todellisempia ja kokemukset muuttuvat “ikään kuin” maailmasta kohti “miltä näyttää” maailmaa. “Miltä näyttää” elämästä on tullut kokemuksena todellinen. Näillä ihmisillä on runsaasti vapaa-aikaa kuljeskeluun ja osalle siitä on tullut elämäntapa. Maaseudun uudet elämyskohteina syntyneet matkailukohteet ja yrittäjäkylät ovat tämän ilmiön tuotetta. Yrittäjät joutuvat rakentamaan verkostoja, jotka ovat “saarekkeita” mittatilaustöinä juuri tälle suurelle kuluttajasegmentille.
Nämä saarekkeet ovat irrallisia tulevasta ja menneestä, ne ovat syntyneet ulkopuolelle perinteisten keskustemme. Näissä keskuksissa ja niiden tarjoamissa palveluissa voi kuvitella olevansa itse ohjaajana, luonto tapahtuman ja ympäristön kohtaamisen vaikuttajana silloinkin, kun kuljeskelija on kaiken aikaa ohjatussa toiminnassa mukana.
Suurten ostoskeskusten synty on niin ikää luonnollisesti tämän kuluttajaryhmän alku, ja ohjaa myös maaseudun kehittämistä hakien heistä asiakkaita.Flaneeraaja vaatii kaikkein vähiten yrittäjältä, mutta tekee ekologisesta yrittäjästä helposti massatuotannon alihankkijan.
Telecity-ihmiset
Ryhmästä eroaa oma “innovaattori” joukkonsa. Kyseessä on äärimmilleen puhtaaksi viljelty joukko “kuvaruutu” -ihmisiä, joiden siirtyminen omaan ryhmäänsä näyttäisi selittyvän Benchin “telecity” -pelkistyksillä. Tässä ryhmässä luonto- ja ympäristökokemukset on puhdistettu kaikesta muusta roskasta ja rönsyistä eikä ryhmä erotu pelkästään faktoroimalla aineistoa. Klusterin nimeäminen Benchin kuvaamiin lasten oppimistapahtumiin ei ole pelkkä sattuma ja viittaa “telecity” -pelkistysten olevan myös empiirisesti todennettava kuluttajaryhmä.
Ryhmän tausta saattaa viitata lapsuuden kokemuksiin sekä kommunikaatiotaipumusten kehitykseen. Samoja piirteitä on havaittu ylipäätään ihmisten kyvyssä hahmottaa ja kertoa pienipiirteisistä ympäristön piilovaikuttajista. Ne tulevat usein esille vasta traumaattisen menetyksen yhteydessä.
Lapin allasevakoilla, jotka olivat menettäneet kasvuympäristönsä lopullisesti veden alle, näitä pienipiirteisiä ympäristökuvauksen osia oli valtavasti enemmän kuin normaalissa muutossa. Taustalla on myös sosiaalisen median tuomia ryhmiä siirryttäessä 2000-luvun puolelle.
Telecity -ihmisen luontosuhde on hyvin yksityinen alue, jossa ihminen kohtaa osto-galleriassa luonto kokemuksen ikään kuin individualisti uskonnollisen elämyksensä.
Omien merkkien tunnistaminen syventää kokemusta, samalla se vahvistaa ja monipuolistaa sitä. Ympäristönäkemys alkaa olla lähellä vahvaa ja monipuolista kokemusta kuvaruudun pinnasta mielikuvitukseen liitettynä. Tätä äärimmäisen vapauden tunnetta ohjaa vain kuvaruutu, keskittyneen tarkkailun ilmapiiri, jossa tietokoneen näyttö tai televisio ovat neutraaleja. Luontokokemukselta ja ekotuotteelta vaaditaan paljon enemmän kuin edellisissä ryhmissä ja fantasia on sen vahvin yrittäjävaltti.
Sosiaalinen muisti on fiktiivinen ja globaali. Innovaatioaallot valitaan mahdollisimman “korkealta” olkoonkin, että korkeus on yhtä suhteellista kuin paikattomuuskin. Ympäristöihanne on muita oleellisesti rikkaampi, eikä siinä ole mukana nostalgiaa tai juurten kaipuuta.
Kulkuri
Edellisestä ryhmästä poikkeava, nyt toisen faktorin ääripää ja samalla neljäs faktoripisteistä erottuva kuluttajaryhmä syntyy täydellisestä juurettomuudesta ja paikkaidentiteetistä vapaasta ympäristö ihanteesta. Nämä ihmiset eivät ole koskaan paikallaan tai juurillaan, vaan hakevat matka suunnitelmansa ja reittinsä pala palalta tai eräänlaisen post-traditionaalisen kaaoksen kautta.
Ryhmän nimeämisessä on käytetty Zigmund Baumannin havaintoja. Baumannin mukaan tämä ryhmä voitaisiin nimetä “kulkureiksi” ja oleellista on mm. elämäntapavalinnat vasta tienhaarassa.
Vielä muutama vuosikymmen sitten kulkureita vieroksuttiin muukalaisuuden ja levottomuuden pelossa. Suomessa heidät sidottiin maahan asutuslaeilla. Nykyisin tämä ryhmä on kasvamassa ja kasvaa kaiken aikaa uuden pakolaisaallon seurauksena. Kulkurin maailmaa luonnehtii baumanni lainen vaatimus ulkopuolisuudesta ja sen vaaliminen. Kulkurin sosiaalinen muisti ei ole lainkaan alueeseen sidottu.
Spatiaalisen identiteetin tutkimuksessa sille löytyi jo varhain 1980-luvun alussa jopa alueellinen (mentaalialueellinen ja aspatiaalinen) ulottuvuutensa. Tuolloin se ei kuitenkaan herättänyt erityistä mielenkiintoa maantieteessä. Näin siitä huolimatta että juuri tuolloin juurettomuus oli kasvamassa ja paikkaidentiteetti yhteisöllisenä sitojana ja “muistina” häviämässä. Pahoittelen ettei tutkijaa ja tuloksia uskottu tai luettu lainkaan. Seurauksista maksetaan nyt korkeaa hintaa.
Innovaatioprosesseissa kulkurin valintaa luonnehtivat “kasvottomimmat” ilman identiteettiperustaa tai ryhmäsidosta tehdyt ratkaisut. Verkosto-organisaatioissa kulkuri ryhmänä on ilman ryhmäsidosta eikä sitä edes ymmärrä muuten kuin juridisena sopimuksena. Jos tietty paikka ei kiinnosta, ympäristöä vaihdetaan nopeasti. Kaikkea pidetään avoimena ja vaihtoehtoja on runsaasti. Eksistentiaaliseen ajatteluun liittyy itsekkään vapauden käsite ja usein pohdinta filosofian ja taiteen välimuodosta. Klusteritaide ja taiteen klusteri on lähellä kulkurin tapaa hahmottaa maailmansa. Klusteritaide sopii kulkurin ja samalla innovaation teemaan hieman samalla tavalla kuin Dostojevskin ja Kafkan töihin, joissa on mahdollista nähdä eksistentiaalisia teemoja. Ilmiö selittää myös tutkimusteni ja töitteni menekkiä maailmalla.
Sama ilmiö kuvattiin 1800-luvulla Sören Kirkegaardin sanoin “Maalla asuminen tympäisee, matkustetaan siis pääkaupunkiin; kotimaa kyllästyttää, matkustetaan siis ulkomaille; väsytään Eurooppaan, matkustetaan siis Amerikkaan… Viimein haaveillaan loputtomasta matkustamisesta tähdeltä tähdelle, tai tehdään jotain yhtä ulkokohtaista; kyllästytään syömään posliinilautaselta, syödään kultaisilta, poltetaan puoli Roomaa, jotta saataisiin mielikuva Troijan palosta….
Kirkegaard vaikutti mm. Maria Rilken runouteen (Duinon elegiat). Oleellista on hyppy tuntemattomaan, absurdit valinnat, näennäisen järjen kritiikki, vastuu omasta kehityksestä sekä “pelkurimaisten” kompromissien kieltäminen uuden etsinnässä ja individualistisessa elämän asenteessa. Juurettomuus johtaa elämänihanteeseen, jossa kaikki paikat ovat kulkureille vieraita ja saapumisen muisto on aina tuore vuosienkin jälkeen.
Paikkoja, joihin luonto- tai ympäristöihanteensa voisi rakentaa ei olekaan enää vain yksi vaan ääretön määrä. Samalla suhteellisen paikan ja ajan taju on tässä ryhmässä pitkälle kehittynyt. Vieraantuminen yhteisöllisyydestä, fyysisestä ympäristöstä, paikkaidentiteetistä on tapahtunut tavalla, johon ei ole enää nostalgista kaipuuta…
On mahdollista että nykyinen maailma on räätälöitymässä aiempaa enemmän eksistentiaaliseen suuntaan ja kulkurin mittoihin sopivaksi. Kulkurin maailmassa kohtaavat ihmiset edustavat samaa arvomaailmaa ja hekin ovat kulkureita. Googlen hakusanastossa “Cluster Art” on vajaan kahden vuoden aikana kohonnut muutamasta havainnosta yli 20 miljoonaan. Samassa ajassa esim. käsite Pandemia ja lintuinfluenssa on saanut osakseen vain kymmenennen osan Googlen havaintoja.
Vaikka jälkimmäinen on valtavan globaalin median saattelema pelon ilmiö ja hysterian lähde. Taustalla vaikuttavat käsitteen syntyyn ja levitykseen käytetyt menetelmät ja sosiaalisen median ekonomia sekä talous (Matti Luostarinen: Social media economy and strategy).
Turistit
Viidennessä ryhmässä vastaajien identiteetti on niin ikään katoamassa tai se on muualla kuin asuinalueella. Baumann kuvaa ryhmän yhtenäisenä ja kutsuu heitä turisteiksi. Siinä missä “kulkuri” liikkuu lähinnä siksi, että jokin voima on häntä työntämässä (esim. työttömyys), turisti uskoo liikkuvansa tavoitteellisesti. Jokin vie häntä uusille paikoille hakemaan uusia kokemuksia.
Molemmat ryhmät ovat tien päällä etenkin kesänsä viettäviä ihmisiä, joille kaikki ympäristössä on uutenakin säyseää ja kesytettävää. Ekologisesta klusterista ja yrittäjyydestä haetaan elementtejä, jotka ovat silmiinpistävän erikoisia, mutta usein samalla myös kertakäyttökokemuksia ja -tuotteita. Lisäksi ympäristökokemukset haetaan usein muistoja välttäen ja arvostaen niiden tätä kautta hankittavaa vaarattomuutta. Tämä näkyy luonnollisesti myös turistin (kulkurin) ihmissuhteissa ja verkostojen rakentelussa.
Maaseutu on turistille (kulkurille) ongelmallinen. Nostalgia tuo hänelle (heille) pintaan juuret ja“paikkaidentiteetin” tuskan sekä halun säilyttää tämä muisto; hakea kadotettua ja kokea ohjattuna turistilaumana tai kulkurin tapaan mieluiten yksin kokemuksensa kautta nauttien ja se ymmärtäen. Yrittäjäverkosto järjestää tämän ekokokemuksen tai ympäristöelämyksen suolla tai metsässä järkytyksenä, mutta turvallisessa paketissa. Palvelun tai tuotteen on kuitenkin oltava turistille mieluummin esteettisen kuin nostalgisen. Tämä näkyy myös klusteritaiteen sisällössä.Turisti hakee turvapaikkaa myös matkakokemuksistaan, ja koti on niin ikään osa tätä samaa “seikkailijan” turvapakettia. Kirjan kuvitusta laadittaessa nämä ilmiöt ovat luonnollisesti mukana ja kone ymmärtää kyllä yskän.
Jonathan Swarzin turistilla on kahdenlaista ikävää. Toinen syntyy nostalgiasta ja toinen kaipuusta kotiin. Toinen ryhmä hakee ympäristöä, joka on menetetty ja se kulkee mukana suurten ikäluokkien lapsuuden identiteetissä maaseudulle. Toinen taas on nuorempi ja edustaa suomalaista, toisen polven kaupunkilaista ja suurten ikäluokkien lapsia.
Suurten ikäluokkien kohdalla sosiaalinen muisti maaseudulle on jäljellä ja ajan käsitys innovaatioaaltoihin absoluuttinen, ajallisen jatkumon säilyttävä. Verkosto saa tätä kautta kaipuun vanhaan yhteisöllisyyteen. Osalle tämän ryhmän “matkaajista” elämästä on tullut pysyvä “turistimatka”, jolle koti on yhtäällä huonon identiteetin “korvike” ja aina jossain muualla kuin alkuperäisellä maaseudun lähtöalueella, kaukana 1960-luvulla. “Turismista” maailmankuvana on tullut elämäntapa siinä missä marketista flaneerajalle.
Ekologiselta klustereilta haettavat palvelut ovat kokemuksina alituisesti kasvamassa, ja yrittäjiltä vaaditaan yhä korkeampaa kynnystä. Toisaalta tuotteista ja palveluista ollaan valmiita myös maksamaan. Menetetty identiteetti tekee kotiunelmasta joskus toteutuvan mahdollisuuden kaukana horisontissa ja aina maaseudulla. Näin nykyinen koti on paikka, joka on samaan aikaan turvallinen ja pelottava sitoja; todellisen unelman hävittävä peikko.
Pelurit
Kaksi viimeistä ihmisryhmää on mahdollista löytää myös sosiologian perinteisestä teoriasta´, jossa ihmisen toimintaa ohjaa joko kokemus “markkinatorista” tai “sotatantereesta”. Usein taustalla on perinteinen luokkajaon pohdinta sekä joko konfliktiteoreettiset tai funktionalistiset rakenteet. Pelaajan maailma on riskien maailmaa, jossa tärkeää on ennakoida muiden siirrot ja pysyä kaiken aikaa askeleen edellä. Joskus se tapahtuu kohtalon ja johdatuksen voimin toisinaan taas intuition tai oveluuden keinoin. Kun vastustajana on koko maailma, ei ole merkitystä sillä, vallitseeko siirroissa laittomuus, järjestys, kaaos tai anarkia.
Pelaajat syntyvät faktoripisteiden klustereina toisen ja neljännen faktorin ääripäistä. Ympäristöön ja luonnonvaroihin pelaaja suhtautuu sekä kuluttajana että yrittäjänä samoin. Ne ovat osa peliä ja sen panoksia ja muodostavat oman osaalueen muiden pelien joukossa. Maailma pirstoutuu pelien osiin. Kustakin tehdään oma sisäinen merkitysalueensa, kustakin oma pelinsä suljettuna omaan itseensä
ja itseriittoiseen maailmaan. Käytännössä pelaaja on mukana pelissä, jossa ei voi kapinoida itse peliä ja pelaajan maailmankuvaa vastaan aivan saman tapaan kuin flaneeraaja ei kapinoi marketissaan. Näin mm. siksi että pelin säännöt kieltävät suljetaan pois ulkopuolelle ja he lakkaavat olemasta. Innovaatioprosessissa näin käy usein tärkeimmälle innovaattoreiden ryhmälle.
Sosiaalinen ja kulttuurinen muisti on pelaajalla valikoivaa, pelaajan sääntöjen mukaan rakentuvaa, eikä se sisällä informaatioajalle tyypillistä verkottumista. Verkottuminen toisi mukanaan riskejä, jotka eivät sovi pelaajan maailmankuvaan. Pelaajan maailma ei siten pääse integroitumaan luovaksi ja innovatiiviseksi, normit ja moraalisäännöt oivaltavaksi. Pikemminkin peli tapahtuu aina vanhan konvention ja paksujen muurien suojassa ja niiden, jotka eivät saa siihen osallistua, ulkopuolella. Peli on kuin konfliktiteoreetikon sotaa, jossa voittajan on lopuksi kerrottava, kuinka kyseessä on vain peli, ja ettei siitä kuulu jäädä arpia tai kaunantunteita.
Aikuisten ihmisten peli on siten sotaa, jossa juuri aikuisuus on usein tärkein vaikutin kertoa esimerkiksi työyhteisön ja ympäristön tulehtuneesta hengestä tai avioliiton “helvetistä”, jossa ongelmat kohdataan pelinä. Työpaikan ja koulun kiusaamistapaukset kuvataan usein tällaisina peleinä ja kiusaajan näkökulmasta ne tulisi sietää osana pelaajan omaa elämää ja sen tuskaa.
Kehittyneille peleille on oleellista, että niissä erotaan ystävinä ja että omantunnon ei pidä kainostella sellaista, jossa yhtäällä on mukana puhtain sydämin kuin lapsi, mutta jossa sodan säännöt on korvattu aikuisten pelin säännöillä. Pelimoraali tarkoittaa käytännössä moraalin katoamista ja tekee ympäristöstä ekologisena klusterina vain osan muita fiktiivisiä pelaajan klustereita. Media- tai verkostoympäristö tekee pelistä kaikkein vaikeimman. On mahdotonta pelata sellaista vastaan, jossa vastassa on “ei kukaan” tai taistella itsensä vapaaksi sellaisesta, jossa vihollinen tai ystävä jää paikantamatta. Käytännössä tällaiset yrittäjät tai heidän asiakkaat löytyvät lähinnä vapaamatkustajina ilman selvää strategiaa, joka perustuisi hyväksyttyyn eettiseen tai moraaliseen tarkoitusperään.
Ryhmien synnystä ja kuvauksesta lisää ks. Matti Luostarinen 2005; Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka Tai ”Ekoyrittäjyys ja innovatiiviset klusterit: systeemiajattelua ja luovaa teknologiaa” (2024). Tieteen ja politiikan sovittamaton ristiriita: Matti Luostarinen 2006. Uusi mediayhteiskunta. Blogi 17. maaliskuuta 2006 www.clusterart.org.
Tutkimukselta ja tieteeltä odotetaan usein tukea politiikalle ja tutkimuksen rahoittajalle. Erityisesti EU -jäsenyytemme aikana on korostunut tämä vaatimus. Usein siihen lisätään tavoite löytää uusia ideoita. Uudet innovaatiot ja innovaatiopolitiikka ovat tutkimuksessa usein mainittu vaatimus. Brysselin englanninkielinen käsite “policy-relevan research” taipuu huonosti suomen kielelle. Meillä on vain “politiikkaa” kun taas englanninkielessä on kaksi erillistä käsitettä: “politics” ja “policy“.
Aluepolitiikassa tätä hämärtää lisäksi kaksi aluekäsitettä: spatiaalinen (spatial) ja regionaalinen (regional). Lisäksi usein käsitteet sisältävät mentaalisen alueen, jolloin meillä käytetään käsitteitä juurista, alueidentiteetistä, alueellisesta muistista tai pääomasta. Kunta synnyin alueena, kulttuurin ja sosiaalisen identiteetin perustana, on muuta kuin kartalle piirrettävä regionaalinen alue.
Kuntaliitokset ovat esimerkki ongelmasta, jossa kyse on pikemminkin spatiaalisista ja mentaalisista yksiköistä kuin kartan regionaalisista kohteista tai byrokratian ja palveluiden hoidosta. Brysselin “politics” vastaa merkitykseltään perinteistä suomalaista politiikkaa ja “policy” kääntyy lähinnä “kehityspolitiikaksi”. Kehityspoliittisessa tutkimuksessa tutkimus on taas usein alistettu politiikalle ja Francis Baconia lainaten valta itse asiassa määrittelee silloin mitä pidetään tietona. Näin “oikea”
totuus olisi meiltä jo tavallaan kadonnut horisontin taa ja korvautunut byrokraattisella tiedolla.
Tieteen ihanteellisessa maailmassa argumentit puhuvat puolestaan ja valta on merkityksetöntä. Politiikan maailmassa taas ei etsitä totuutta vaan valtaa, ja politiikan toimijan vaikutusvalta määrää vallan tavoittelun merkityksen. Valtaa tavoittelevalle poliitikolle uskottavuus on tärkeämpää kuin totuus silloin, kun on valittava niiden välillä. Uskottavuuden saavuttamisen välineenä käytetään retoriikkaa ja tavoitteena on vaikuttaminen.
Tieteessä taas tavoitteena ei ole niinkään vakuuttaa muita kuin totuudella ja tieteen perimmäinen tarkoitus on tiedon kasaaminen tavalla, joka on avointa ja tiedeyhteisön tarkistettavissa perinteisiä akateemisia käytäntöjä noudattaen. Käytännössä tieto on silloin joko hyödytöntä tai vaarallista. Se kumpaan kategoriaan tieto luokittuu riippuu usein tutkimuksen ajankohtaisuudesta ja sen läheisyydestä vallankäytön (politics) kanssa. Hyödyttömiä tutkimuksia tilataan ja käytetään oleellisesti enemmän kuin vaarallisia. Kokemukseni mukaan soveltavan tutkimuksen tilaaja on harvoin (jos koskaan) kiinnostunut hankkeen teoreettisista ulottuvuuksista. Tilaajan intressinä on lähinnä vain käyttökelpoisen tiedon hankkiminen eikä joutuminen akateemisten ambitioi-
den välikappaleeksi.
Käytännössä tästä kärsii tieteen oma sisäinen dynamiikka. Soveltavaksi kutsumamme tutkimus on toki teoriaan perustuvaa ja hyödyllistä, mutta kovin usein teoreettisesti mielenkiinnotonta. Akateeminen tiede koetaan taas helposti teoreettisesti kiintoisana mutta hyödyttömänä. Tästä on syntynyt kriisi, jossa politiikan ja tieteen maailmat eivät tahdo kohdata.
Politiikan retoriikka on tunteisiin vetoavaa, mielikuvia herättävää ja monimielistä. Argumentaatiot on pidettävä avoimina, koska on varauduttava kompromisseihin ja muutoksille. Kun muutos ja dynamiikka on alituista ja kaikessa läsnä, politiikan kieli on muuttunut yhä vaikeaselkoisemmaksi. Tällöin “totuus” on enintään yhteinen perusta ja aina tilanteen määräämä, jossa riittää järkeily (logos), kunnialliset aikeet (ethos) ja sitoutuneisuus (pathos).
Tieteessä totuus taas ei ole lainkaan lähtökohta vaan mahdollinen, tosiasioihin nojaava lopputulos. Lopputulokseen eivät saa vaikuttaa tutkijan eettiset käsitykset tai sitoutuneisuus ideologioihin. Näin politiikan ja tieteen maailmat ovat perusteitaan myöten täysin erilaisia. Tieteessä politiikan iskulauseet menettävät mielekkyytensä epäanalyyttisinä. Sivuun jouduttaan heittämään käytännössä politiikan tekemisen tärkein ydin.
Riskinä on pidetty lähinnä mahdollisuutta, jossa tieteen rahoittajat (policy) ja byrokratia määrittelevät lopulta mikä on tiedettä. Eräiden tutkijoiden mukaan näin on jo käynyt eikä tiedettä enää ole (The End of Science) aivan samaan tapaan kuin taide olisi kuollut niin ikään vaiheessa, jolloin maalarit ja kuvanveistäjät joutuivat väistymään kuraattorien tieltä taidemaailman keskiöstä. Taide palvelee jo nyt monia sellaisia tarkoituksia, joilla ei ole museoiden rakentajille muuta kuin esim. matkailullinen arvo (Kuspit 2005; The End of Art).