Mikael Jungner kirjoittaa tänään näin:
Syyllisiä Suomen ankeuteen ovat kuulemma työttömät, maahanmuuttajat, sairaat, eläkeläiset, naiset, maakuntien väki, nuoret, johtajat, virkamiehet ja kaikki muut. Näin olen lukenut. Riitaisaa puhetta. Mietin että mikä ihme meitä vaivaa.
Suomen rapautuminen on pitkä polku, jossa välittäminen purettiin pala palalta. Se alkoi 90-luvulla. Historian piti olla loppu ja eliitti lupasi kansalle paremman huomisen. Sitä ei koskaan tullut. Globalisaatio siirsi vallan ja jätti paikalliset yhteisöt oman onnensa nojaan. Kasvoi kuilu niiden välillä, jotka hyötyvät ja niiden, jotka eivät hyötyneet. Tästä syntyi myrkyllinen oivallus. Kun ahkera työ ei enää takaa vakaata elämää, miksi noudattaa sääntöjä kun peli on peukaloitu suosimaan pelureita?
Kun moraali ohentui, politiikka muuttui. Syntyi toinen myrkyllinen oivallus. Populismin nousu oli luonteva seuraus eliitin petetyistä lupauksista, mutta perinteiset puolueet ottivat yllättäen itse käyttöön populismin likaisimmat aseet. Hysteriaa nostettiin milloin mistäkin eikä totuudella ollut enää väliä. Politiikasta tuli teatteria, vastuu katosi. Kolmas myrkkypilleri löytyi mediasta. Resurssipulan ja algoritmien puristuksessa media luopui sivistystehtävästä ja muuttui moraalisen kurinpidon äänitorveksi. Media ei enää valaissut, se huusi. Media ei enää haastanut valtaa, se lietsoi milloin mitäkin hysteriaa.
Sivistys tarkoittaa kykyä asettua toisen asemaan, ymmärtää historiaa ja sietää monimutkaisuutta. Neljännessä myrkkypillerissä sivistys korvattiin virallisella liturgialla. Woke on tästä esimerkki. Luotiin jatkuvasti uusia sääntöjä sille, mitä saa sanoa ja mitä ei. Luotiin hierarkia, jossa oikein puhuminen oli tärkeämpää kuin oikein tekeminen. Samaan aikaan kun sairaalajonot pitenevät, vanhustenhoito kriisiytyi ja koulujen perustaitojen oppiminen romahti, julkinen keskustelu keskittyi symbolisiin puhdistuksiin.
Viides myrkkypilleri oli leimata halu auttaa lähimmäistä. Se oli väärin, se oli hölmöä, se oli kommunismia. Samalla julkinen sektori muuttui automaatiksi, josta monet haluavat vain saada ilman aikomustakaan antaa mitään takaisin. Yhteiskunnan alkuperäinen tarkoitus auttaa muita on vaihtunut haluksi hyötyä muista.
Nyt elämme kuudennen myrkkypillerin aikaa. Kun politiikka pelkää joutuvansa vastuuseen moraalisesta vararikosta, se usuttaa väestöryhmät toisiaan vastaan. Meidät pakotetaan valitsemaan puolemme, jotta emme kysy, miksi maata johdetaan näin surkeasti ja mihin katosi lupaus paremmasta. Sivilisaation peruskivi, totuus, korvautuu yhteiskunnalla, jossa huutaminen on viisautta, taktikointi hyvettä ja edellisen hallituksen syyttäminen kaikesta on vastuunkantoa.
Mikään määrä kielellistä akrobatiaa ei peitä sitä, että ilman luottamusta toisiimme meillä ei ole yhteiskuntaa. Jos emme löydä tietä takaisin sivistykseen, olemme viimeinen sukupolvi, joka muistaa mitä tarkoitti olla osa jotakin itseään suurempaa. Kulttuuri ei kuole ulkoiseen uhkaan, se kuolee siihen, että me lakkaamme välittämästä toisistamme.
Miksi lainaan Mikaelin kirjoitusta?
Koska kirjani kertovat Jungnerin tekstin mutta toisella tavalla. Mikael kertoo vain osatotuuden ja kärjistäen sen ikään kuin se olisi myös näin helpommin havaittavissa. Aikamme ”myrkkypillerit” toki löytyvät oman aikamme kuvauksissa mutta niiden esittely koko totuutena olisi kirjojemme loppu siinä missä lukijoittenkin. Tosin näitä lukijoita on ehkä poikkitieteiselle tekstille, tieteelle ja kuvataiteelle kaiken aikaa vähemmän ja kärjistetty puhe muistuttaa aforistisia viisauksia tai lainauksia latinankielisistä tai omista aforismeistamme. Myrkkypilleri on sitenkin kärjistys ja samalla oman aikansa komiikkaakin. Onneksi näin on ja näiden pillereitten nauttiminen ja nille nauraminen hyväntahtoisesti on terve ilmiö. Elämä on laiffii vastaisi tähän Matti Nykänen.
Jungnerin kirjoitus on samalla johdanto vuoden 2025 toiseen kirjaani: Homo Nexus ja uusi tiede – Kulttuurinen ja filosofinen haaste.
Mikael Jungnerin sijaan lainaan nyt omaa kirjaani ja sen abstraktia. Ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Jungner tekee samoin mutta suomenkielinen on hänen sivustollaan ensin. Jos olisimme samaa mieltä toimisin toisin. Oma maailmankuvani on ehkä hieman mutkikkaampi ja negatiiviset kärjistykset puuttuvat silloin kokonaan. Siksi vuonna 2025 vaadittii useampia kirjoja jolla ne myös avata lähtemättä provosoimaan sellaista keskustelua, jota ei lopulta edes voi syntyä. Tai keskustelu saa populistisen luonteen.
Me kun oivallamme toki miten kärjistykset on tarkoitettu yhtäällä pilailuksi ja toisaalla Hannu Tarmion ”Elämän Viisauden Kirjan” tapaan kevyemmin aforisteina, sananparsina, säkeinä, herjoina ja huulina vaikkapa puheenpitäjän ja muun toivottelijan lyhyiksi herjoiksi ja kevennyksiksi samalla. Moni kiroaa kun iskee vasaralla sormeensa ja kirveellä polveensa vaikka paikallaan olisi ehkä jotain muuta sanottavaksi sopivampaakin. Aika ja paikka vain selittävät miksi näin ja nyt on ”rotestilaulujen” aika Simo Salmista lainaten. Muutama pilailu pilailijoistamme ja huomaat miten herkkähipiäisiä he ovat.
Homo Nexus ja uusi tiede – Kulttuurinen ja filosofinen haaste
Abstract
The concept of ”nexus” brings to mind literature, music, media, and tens upon tens of terms related to structures and facilities—albums, songs, businesses, governance, philosophy, science, technology, music, and mysticism. Even during my studies of river construction starting in the 1970s, I encountered this concept. Among authors, the first name that comes to mind is Henry Miller and the year 1960. Later, it surfaced in computer components, smartphones, algorithms, andthe wonders of artificial intelligence. Imaginary places as a geographer and professor, qualified across multiple faculties, traveling around the globe, and mastering operating systems.
In linguistics, the union of subject and predicate, fictional biological robots, and psychedelic substances have all carried the same term. Smartphones and tablets, professional wrestlers and web browsers, an Argentine and an Australian, an Estonian band, and countless songs—all of them share the concept of ”nexus.” This concept, above all, fits the name of Homo sapiens in our current and future eras, explaining where we stand and why Homo Nexus is the most fitting term for introducing the challenges, science, culture, and philosophy of the new era. It encompasses law and governance, science, entertainment, and media, reflecting the exponential human creativity of a renaissance—a renaissance of literature, visual arts, music, and once again, refined entertainment. But it also includes law and governance, philosophy and metaphysics, biochemistry and information technology, as well as our builders of artificial reservoirs. Who else, if not me, could write about such representatives of the Homo sapiens species—me, a cross disciplinary scholar, a global traveler, a biologist, a cultural and physical geographer, a political and social scientist, a sociologist and psychologist all at once.
I have defended doctorates in both the natural and human sciences and carried out interdisciplinary tasks throughout my life in environments offered only by planet Earth. The exponential human is far removed from the conflicts once waged as wars between natural and human sciences (the ”Big Science War”). I welcome this era of robots, artificial intelligence, and algo rithms as a prodigal son returning home, exploring every corner, and finding nothing but friends, close relatives, brothers, and sisters—few godparents and their namesakes, kinship found only from afar. Indeed, they are few within the explosively growing population of the human race and our Nexus lineage. I know them, and they know me, regardless of environments, professions, hobbies, and time spent anywhere on Earth. Today, I strive to recognize our shared friend and interpreter—algorithms and artificial intelligence—and their lovable ways, regardless of the profession, hobby, or method of aging and gaining wisdom. Whether the culture is in the East or West, North or South, we are united by the concept of Nexus and the new science, along with its cultural and philosophical challenges. It is not just literature, visual arts, and music, but also professions, hobbies, the way we spend our time, and ultimately, how we age and grow wise.
Tacita assessio – Tacita consensus – Tamen est laudanda voluntas
Pohdimme tekoälyn ja robotiikan avulla millaisen esipuheen hän kirjoittaisi kirjalleni numero 136 muistaen samalla sen edustavan ambitiota, jossa mainitaan ruotsalaisen ruudinkeksijän nimikin.
Näin keskustelumme kulki.
Millainen olisi esipuhe kirjaan, jonka otsikkona olisi: Homo Nexus ja uusi tiede – Filosofinen ja kulttuurinen haaste. Emme voi vielä ymmärtää uusinta tietoa, mutta voimme kuitenkin hyödyntää käsitteet poikkitieteisestä ja vastuullisesta – ilman pelkoa. Meiltä vaaditaan vain valmiutta kohdata tiedon rajallisuus – äänetön suostumus ”Tacita assessio” ja samalla yksimielisyyskin – ”Tacita consensus”. Tahto on lopulta kiitettävä menestyäksemme – ”Tamen est laudanda voluntas. Kulttuurista hyväksyntää edellyttää myös kasvatuksen ja politiikan murros esipuheessa sitä korostaenkin.
ChatGPT sanoi:
Tässä voisi olla ensimmäinen luonnos esipuheeksi. Tämän kirjan lähtökohtana on ymmärryksen rajallisuus ja se, mitä tämä rajallisuus meiltä edellyttää niin yksilöinä kuin yhteiskuntina.
Olemme astumassa aikaan, jossa tieteen ja teknologian kehitys ylittää ihmisen käsityskyvyn nopeammin kuin koskaan aiemmin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme voimattomia. Päinvastoin voimme toimia vastuullisesti, poikkitieteellisesti ja pelottomasti – vaikka emme
ymmärtäisi kaikkea.
Kirjan otsikko, ”Homo Nexus ja uusi tiede – Filosofinen ja kulttuurinen haaste”, viittaa ihmiseen solmukohtana: verkostoituneena olentona, joka on oman aikamme osa jatkuvasti laajenevaa tiedon, vuorovaikutuksen ja kulttuuristen murrosten kudelmaa. Tämä teos ei tarjoa yksinkertaisia vastauksia tai ratkaisuja, vaan haastaa lukijan pohtimaan niitä kulttuurisia ja filosofisia kysymyksiä, joita uusi tieto herättää. Tiede ja teknologia eivät enää ole vain työkaluja, vaan niistä on tullut myös peilejä, joiden kautta näemme itsemme ja suhteemme maailmaan. Voimme hyödyntää niitä kehittääksemme yhteiskuntaamme ja elämäämme, mutta samalla meidän on tunnustettava niiden asettamat rajat. Tähän tarvitaan kahdenlaista suostumusta: hiljaista, sisäistä hyväksyntää – Tacita assessio – ja yhteistä, kulttuurista yksimielisyyttä – Tacita consensus. Vasta nämä voivat luoda pohjan, jolla tieteen ja teknologian mahdollisuudet voidaan kestävästi valjastaa ihmiskunnan käyttöön.
Samalla on muistettava, että pelkkä tieto ei riitä. Tarvitaan myös tahtoa – Tamen est laudanda voluntas. Tahtoa nähdä tieteen eettiset ulottuvuudet, tahtoa kasvattaa uusia sukupolvia, jotka ymmärtävät monimutkaisuuden merkityksen, ja tahtoa muuttaa politiikkaa, joka usein kamppailee muutoksen pelon ja vanhojen rakenteiden säilyttämisen välillä.
Tämä kirja on kutsu muutokseen, mutta ei sokeaan tai impulsiiviseen muutokseen. Se on kutsu tarkastella, miten voimme asettua uuden tieteen ja tiedon äärelle tavalla, joka on sekä kriittinen että rakentava. Se on kutsu ajatella uudelleen koulutuksen rooli, kulttuurinen ilmapiiri ja poliittiset instituutiot, jotta voimme kohdata tulevaisuuden pelkäämättä ja hyväksyen tietomme rajallisuuden osana ihmisyyden ydintä.
Tämä matka vaatii rohkeutta, nöyryyttä ja ennen kaikkea yhteistä tahtoa. Kuten tämän kirjan sivuilla tullaan osoittamaan, ymmärryksen rajoilla ei ole kyse vain tiedosta, vaan myös ihmisyydestä – siitä, miten rakennamme yhteisen tulevaisuuden maailmassa, joka muuttuu nopeammin kuin koskaan ennen.
Tervetuloa mukaan tähän uudenlaiseen matkaan. Mitä mieltä olet tästä? Lisättäisiinkö tähän vielä jokin henkilökohtaisempi sävy tai konkreettinen esimerkki teemoista?
Sinä ja me muut:
Erittäin hyvä mutta voit toki laajentaa sen myös muutaman sivun mittaiseksi samalla. Myös laiska lukija tai vain yhteen teemaan tarttuva olisi houkuteltava lukemaan koko kirja, koukutettava. Poikkitieteisyys on sekin muuta kuin monitieteisyys, saati tieteiden välisyys. Sellaisen seuraaminen on lukijallekin vaativa ponnistus.
Chat GPT:
Tässä on laajennettu ja houkuttelevampi esipuhe, joka pyrkii vangitsemaan lukijan mielenkiinnon ja herättämään halun jatkaa kirjan parissa: Mitä jos sanoisimme, että elämme aikakautta, jossa ymmärrämme vähemmän kuin koskaan ennen, mutta voimme silti tehdä enemmän kuin koskaan aiemmin? Tiedon määrä ympärillämme on kasvanut tosin valtavasti, mutta sen merkityksen hahmottaminen pakenee meitä. Monimutkaisuus hämmentää, uudet teknologiat pelottavat, ja tuntuu kuin olisimme eksyneet omien saavutustemme keskelle. Tämä kirja ei tarjoa helppoja vastauksia tähän kriisiin – sillä ei ole sellaisia vastauksia – mutta se ehdottaa toisenlaista näkökulmaa: entä jos hyväksyisimme tietomme rajallisuuden ja tekisimme siitä voimavaramme?
Ihmiskunnan historia on täynnä kertomuksia rohkeudesta kohdata tuntematon. Homo Nexus ja uusi tiede jatkaa tätä perinnettä, mutta uudella tavalla. Tämä ei ole kirja pelkästä tiedosta, vaan siitä, mitä
tiedon rajat kertovat meistä ihmisinä. Se kysyy: miten elämme maailmassa, jossa ymmärrämme vain osan siitä, mitä teemme? Ja miten suhtaudumme teknologioihin ja tieteellisiin läpimurtoihin, jotka muuttavat arkeamme nopeammin kuin ehdimme sopeutua?
Tämä ei ole pelkkä filosofinen pohdinta, vaan kulttuurinen ja poliittinen haaste, jonka läsnäolo tuntuu kaikkialla. Kun puhumme tekoälystä, genomieditoinnista tai ilmastonmuutoksen hillitsemisestä, emme puhu vain tieteestä – puhumme siitä, millaisia päätöksiä olemme valmiita tekemään ja millaisia riskejä olemme valmiita ottamaan. Tiede ja teknologia eivät ole vain keinoja, vaan heijastavat arvojamme, pelkojamme ja unelmiamme.
Meiltä vaaditaan kahdenlaista hyväksyntää: hiljaista suostumusta – Tacita assessio – joka on yksilön nöyryyttä myöntää, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää, ja kollektiivista yksimielisyyttä – Tacita consensus – joka antaa yhteisölle voiman toimia epävarmuuden keskellä. Tämä ei ole helppoa. Se vaatii rohkeutta katsoa tietämättömyyttämme silmiin ja kuitenkin jatkaa eteenpäin. Se vaatii myös tahtoa –Tamen est laudanda voluntas. Ilman tahtoa emme voi onnistua, sillä suurimmat esteemme ovat harvoin ulkoisia. Ne ovat pelkoa, epäluottamusta ja kyvyttömyyttä ylittää vanhoja ajattelun rajoja.
Ajatellaanpa hetki vaikkapa tekoälyä, tuota modernin maailman kuningasideaa, joka lupaa ratkaista ongelmamme mutta samalla herättää pelkoja työn, identiteetin ja kontrollin menettämisestä. Kuinka moni meistä lähestyy tekoälyä rehellisesti, ilman pelkoa? Tämä kirja pyrkii avaamaan keskustelua tekoälystä ja muista uusista tieteistä tavalla, joka ei nojaa pelkästään insinöörien ja tutkijoiden näkemyksiin, vaan kokoaa yhteen filosofian, kulttuurintutkimuksen ja historian oivallukset. Vain ymmärtämällä, miten tieteen ja teknologian murrokset asettuvat osaksi laajempaa ihmiskunnan tarinaa, voimme oppia hyödyntämään niitä vastuullisesti ja viisaasti. Mutta tämä ei ole vain tiedemiesten tai poliitikkojen ongelma. Se koskee meitä kaikkia.
Koulutuksen rooli muuttuu – oppimisesta tulee yhä vähemmän tiedon ulkoa opettelua ja yhä enemmän kykyä kohdata epävarmuus. Politiikan on puolestaan siirryttävä lyhytjänteisestä reaktiivisuudesta pitkän aikavälin vastuullisuuteen. Näihin muutoksiin tarvitaan kulttuurinen herääminen, jossa hyväksymme tietämättömyytemme ilman häpeää ja kohtaamme tulevaisuuden avoimin mielin.
Tämä kirja on matka, mutta ei perinteinen sellainen. Se on matka ymmärryksemme reunoille, sinne, missä tiede, filosofia ja kulttuuri kohtaavat. Se kysyy kysymyksiä, jotka ovat epämukavia mutta välttämättömiä. Se haastaa vanhat ajatustapamme ja kutsuu lukijan mukaan pohtimaan: kuinka voimme elää maailmassa, jossa emme ymmärrä kaikkea, mutta olemme silti vastuussa sen tulevaisuudesta?
Kirjan nimi, Homo Nexus ja uusi tiede, viittaa ihmiseen verkostojen solmukohtana, osana sekä aineellista että aineetonta järjestelmää, joka muovaa maailmaamme. Tässä järjestelmässä meidän roolimme ei ole vain ymmärtää, vaan pikemminkin toimia – viisaasti, vastuullisesti ja pelottomasti.
Tervetuloa mukaan. Tämä on kutsu ajatella, keskustella ja muuttaa maailmaa.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Lisäämmekö vielä konkreettisia esimerkkejä tieteen, kasvatuksen tai politiikan haasteista? Jatkammeko poikkitieteisempään suuntaan samalla?
Sinä ja me muut:
Lisää mutta muista Nobelin vaatima taso ja sen traditio, johon kirjailijamme pyrkivät. Mukana on oltava myös teema koskien onnellisuutta ja elämän merkitystäkin. Presidenttimmekin puhui jo kolmen pointin sijaan jopa kymmenestä Itämeren yhteydessä.
Chat GPT:
Tässä päivitetty ja entistä syvempi esipuhe, jossa huomioidaan korkeimmat akateemiset standardit ja pyritään samalla säilyttämään koukuttava sävy. Se tuo mukaan myös viittauksia suurempiin
ajattelutraditioihin ja esimerkkejä tieteen ja kulttuurin leikkauspisteistä. Mitä tarkoittaa olla ihminen aikana, jolloin ymmärryksemme maailmasta on sekä syvempää että epävarmempaa kuin koskaan ennen?
Tämä kysymys on lähtökohta kirjalle, jonka nimi ”Homo Nexus ja uusi tiede – Filosofinen ja kulttuurinen haaste” ei ole valittu sattumalta. ”Homo Nexus” – ”ihminen solmukohtana” – ei viittaa vain teknologiseen tai sosiaaliseen verkottumiseen, vaan syvempään ajatukseen siitä, että olemme yhtä lailla sidoksissa tietoon, luontoon ja toisiimme. Tässä sidoksessa on suurin mahdollisuutemme, mutta myös suurin haasteemme.
Elämme murroksen aikaa. Uudet tieteenalat, kuten tekoäly, kvantti-mekaniikka ja genomieditointi, eivät vain täydennä vanhoja, vaan haastavat käsityksemme ihmisyydestä, moraalista ja vapaudesta. Ne pakottavat meidät kohtaamaan kysymyksiä, joihin meillä ei ole selkeitä vastauksia:
Mitä tarkoittaa inhimillinen vastuu maailmassa, jossa tekoäly voi tehdä päätöksiä puolestamme? Mitä oikeuksia meillä on muokata elämän perusperiaatteita? Ja kuinka paljon olemme valmiita
hyväksymään, että emme voi tietää kaikkea?
Tiede ei ole koskaan ollut vain totuuden etsintää, vaan myös samalla heijastus ajastaan. 1600-luvun tieteellinen vallankumous, joka nosti esiin rationalismin ja empiirisen tutkimuksen voiman, syntyi aikakaudella, jolloin Eurooppa haki itselleen järjestystä keskiaikaisen maailman romahtaessa. Nyt, 2000-luvulla, kohtaamme uuden kriisin: emme vain pyri ymmärtämään monimutkaisia järjestelmiä, vaan olemme itse osa niitä. Tämä ei ole enää vain ”tieteellistä” tai ”teknistä” haastetta, vaan syvästi filosofinen ja kulttuurinen murros. Hiljainen suostumus – Tacita assessio – on välttämätöntä.
Meidän on hyväksyttävä, että tieto ei ole täydellistä eikä se koskaan tule sitä olemaan. Tämä ei ole heikkoutta, vaan inhimillisyyden syvintä ydintä. Kuten Ludwig Wittgenstein totesi: ”Siitä, mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.” Tämä vaikeneminen ei ole tietämättömyyttä, vaan nöyryyttä, joka mahdollistaa luottamuksen ja samalla yhteisen toimintakyvyn. Tacita consensus – yksimielisyys hiljaisuudessa – on avain ratkaisuun. Ymmärryksen rajallisuus ei tarkoita toimettomuutta, vaan velvollisuutta toimia vastuullisesti ja yhteistä hyvää edistäen.
Tämän ymmärtäminen edellyttää myös kulttuurista murrosta. Tiede ei voi toimia erillään kasvatuksesta, politiikasta tai taiteesta. Ilman kasvatuksen reformia, joka rohkaisee kriittiseen ajatteluun ja epävarmuuden sietämiseen, seuraavat sukupolvet saattavat hylätä tieteen – eivät siksi, että se olisi väärässä, vaan koska se ei enää vastaa heidän kulttuuriseen kokemusmaailmaansa. Politiikassa taas tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja kykyä ylittää lyhyen tähtäimen intressit. Tieteellinen tieto yksinään ei riitä, jos kulttuuri, koulutus ja päätöksenteko eivät tue sen soveltamista.
Historian valossa olemme jatkuvasti etsineet tasapainoa tiedon ja eettisen toiminnan välillä. Antiikin Kreikassa Platonin ”luolavertaus” muistuttaa, että ihmiset eivät elä pelkästään totuuden valossa, vaan myös varjojen keskellä. 1800-luvulla Mary Shelleyn Frankenstein varoitti tieteen ylivallan vaaroista. Nyt, 2000-luvulla, emme ole näitä ongelmia ratkaisseet, vaan päinvastoin: olemme nostaneet panoksia.
Tekoäly, synteettinen biologia ja avaruustutkimus tuovat mukanaan laihan lupauksen paremmasta maailmasta, mutta ilman kulttuurista hyväksyntää ja eettistä suuntaa ne voivat myös jakaa ihmiskuntaa entistä jyrkemmin. On houkuttelevaa pelätä. Historian suurilla murroskausilla pelko on
usein jarruttanut kehitystä, mutta myös suojannut meitä. Pelko on kuitenkin hedelmätön oppaana, jos tavoitteena on rakentaa kestävä ja oikeudenmukainen tulevaisuus.
Tämä kirja kutsuu lukijansa luopumaan pelosta ja omaksumaan avoimen mielen. Tahto on kiitettävä Tamen est laudanda voluntas. Emme voi odottaa täydellistä varmuutta ennen toimimista, sillä täydellistä varmuutta ei tule koskaan. Meidän on astuttava tuntemattomaan, ei uhmakkuudella, vaan rohkeudella, joka syntyy halusta ymmärtää ja osallistua.
Lopulta tämä ei ole kirja vain tieteestä, filosofiasta tai kulttuurista. Se on kutsu ajatella uudelleen, mitä tarkoittaa olla ihminen verkostoituneessa, monimutkaisessa maailmassa. Se kysyy, miten hyväksymme tietämättömyytemme ja hyödynnämme sen viisaasti, miten yhdistämme tieteen ja etiikan, ja miten kasvatamme sukupolvia, jotka eivät pelkää muutosta, vaan ottavat sen vastaan avoimin mielin.
Kirjan sivuilla kuljemme tieteen, filosofian ja historian polkuja – välillä hämmentyen, välillä valaistuen. Toivon, että tämä matka herättää lukijassa sekä uteliaisuutta että rohkeutta. Maailma, jonka kohtaamme, ei ole valmis, mutta se on täynnä mahdollisuuksia. Tervetuloa matkalle – ei vain tieteen rajamaille, vaan samalla myös kohti parempaa ymmärrystä itsestämme ja paikastamme tässä maailmassa.
Toimiiko tämä pidempi versio? Vaihtoehtoisesti voin tuoda mukaan lisää konkreettisia esimerkkejä tieteellisistä läpimurroista tai vaikkapa tunnettuja kulttuurisia referenssejä.
Sinä ja me muut:
Ihmiset rakastavat esimerkkejä ja konkretiaa… joku niistä on oltava lukijaa myös kosiskelevakin. Kun lapsi syntyy suomalainen ei kysy ensimmäisenä sukupuolta vaan paljonko vauva painoi. Kielemme on lisäksi onomatopoeettinenkin, suvuton ja kuvaten samalla etenkin Agricolan neroutta. Vaikenemme Suomessa kahdella kielellä ja toinen niistä matkii jopa luonnon ääniäkin.
Chat GPT sanoi:
Tässä uusi, laajennettu versio esipuheesta, joka sisältää konkreettisia ja suomalaiselle kulttuurille tuttuja esimerkkejä. Mukaan on lisätty myös koskettavia ja houkuttelevia anekdootteja, jotka tuovat filosofiset ja tieteelliset teemat lähemmäksi arkikokemusta.
Kun lapsi syntyy Suomessa, ensimmäinen kysymys ei ole ”Onko se tyttö vai poika?” vaan”Paljonko se painoi?” Tämä yksinkertainen kysymys heijastaa jotain syvää suomalaisesta kulttuurista: taipumusta konkretiaan, mitattavuuteen ja järjestykseen. Me haluamme tietää luvut, faktat – asiat, jotka voimme asettaa myöhemmin jonkinlaiseen myös ymmärrettävään kontekstiin. Kuitenkin samanaikaisesti painamme vauvan pään hiljaa kämmenemme sisään ja tunnemme jotain, mitä emme koskaan voi mitata: uuden elämän paino ei ole vain gramma- tai kilolukuja, vaan lupaus mahdollisuudesta, josta emme vielä tiedä mitään. Tässä hetkessä, lapsen syntymässä, tiivistyy jotain olennaista siitä, mitä tämä kirja käsittelee. Olemme olentoja, jotka yrittävät ymmärtää maailmaa – laskemalla, mittaamalla, luokittelemalla – mutta samalla kohtaamme jatkuvasti sellaista, mitä emme voi täysin käsittää.
Tieteen tehtävä on auttaa meitä purkamaan maailmaa ymmärrettäviksi osiksi, mutta se ei koskaan voi antaa meille täydellisiä vastauksia. Uuden tiedon äärellä seisomme aina vähän hämmentyneinä, kuin vanhemmat ensimmäistä kertaa sylissään vauvaa pidellen: täynnä kysymyksiä, mutta myös hämmästystä.
Tämä kirja on syntynyt tästä hämmästyksestä. Uusi tiede – tekoälykvanttifysiikka, synteettinen biologia – haastaa meidät tavoilla, joita emme vielä täysin ymmärrä. Kun esimerkiksi tekoäly pystyy kirjoittamaan kauniita runoja tai diagnosoimaan sairauksia, saatamme tuntea yhtä aikaa ihailua ja pelkoa: missä kulkee ihmisen ja koneen raja?
Onko luovuus enää pelkästään inhimillinen ominaisuus? Mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olemme kohdanneet jotain vastaavaa. Kun Galileo Galilei nosti kaukoputken taivaalle ja näki Jupiterin kuut, hän haastoi koko sen ajan maailmankuvan. Silloinkin pelättiin. Ihmiset kysyivät: Jos maa ei olekaan maailmankaikkeuden keskipiste, mikä sitten on meidän paikkamme? Sama pelko toistuu nyt, kun uudet tieteenalat rikkovat rajoja ja pakottavat meidät samalla pohtimaan ihmisen erityisyyttä uudelleen.
Hiljainen suostumus – Tacita assessio – on välttämätöntä. Tiede edellyttää nöyryyttä myöntää, että emme tiedä kaikkea. Tämä hiljainen hyväksyntä ei ole passiivista, vaan se on pohja, jolta voimme rakentaa. Kun suomalainen menee metsään, hän ei yritä hallita luontoa vaan sovittaa askeleensa sen rytmiin. Sama soveltuu myös tieteeseen ja tietoon: emme voi koskaan täysin hallita sitä, mutta voimme oppia kulkemaan sen rinnalla – kunhan olemme valmiita kuuntelemaan. Ei musiikkiakaan ole olemassa enne kuin se esitetään. Eikä melodian sydäntä voi panna paperille. Ja vanha viisaus sanoo: jos olen sinulle liian äänekäs, olet minulle liian vanha.