Maratonjuoksijan matka
Kirjat, omani, ovat saksalaiseen tapaan kovakantisia ja sidottu samalla keräilijän ja lahjakirjan
asuun. Ei kuitenkaan tarkoituksella näin. Kirja on vain tänään yhä enemmän printattuna juuri keräilijän hankkimaksi yksi kulutusyhteiskunnan tuote silloin, kun itse tekstin voi lukea myös netistä monenkin globaalin tai lokaalin, paikallisen tai kansainvälisen toimijan omina julkaisuina, Juhani Ahon lastujen tapaan toimintaansa pyörittäen, mutta nyt monella aluetasolla eläen ja reaaliaikaisesti tuottaen ja useita media-alustoja käyttäen. Sinulla on Mika Waltarin tapaan ehkä monta roolia, mutta samalla myös kyky tuottaa muutakin kuin omaan persoonaasi sidottua kokemusta tai tutkijan intohimoa etsiä ja toistaa etsiessään. Liki pakkoneuroottinen ja väsymätön kyky toistaa on ammattinsa osaavan vaikkapa taiteilijan mutta ei niinkään tiedemiehen työtä. Tosin ei kyvyllä sietää labrassa toistoja ole vahingoksi tutkijallekaan. Uhrata elämänsä totuudelle – ”Vitam impendere vero” (Juvenalis).
Kirjailijana sinä et ole oikein tiedemies ensikään. Sen sijaan poikkitieteisestä osaamisestasi voi olla käyttöä vaikkapa algoritmien ja tekoälyn maalimassa. Se on ikään kuin sinua varten luotu ja olet sen suvereeni käyttäjä, joskus jopa asiantuntija ja luova tekninen innovaattorikin. Sinua aletaan medioissa kutsua ”tiedemiestaiteilijaksi”. Sinulla on siten jakautunut persoonallisuus. Mutta vain myytäessä kirjojasi, ei silloin kun etsit töillesi huomiota tutkijana, tiedemiehenä ja usein myös uskottavana yhteistyökumppanina tai opettajana, professorina. On olemassa riski, että kirjoja myyvä manineesi pilaa uskottavuutesi vakavasti otettava tiedemiehenä ja opettajana yliopistoissa alkaa horjua. Älä siitä masennu vaan elä, kasva ja kukoista! – ”Vivas, crescas, floreas!
Lauantain 28.9.2013 Helsingin Sanomien kulttuurisivulla Suvi Ahola pohtii laajassa sivun
mittaisessa artikkelissaan, miten kirjailijat ovat syntyneet, kuinka tulla kirjoittajaksi. Vuosiluku on väärä toimiakseen oppaana vuonna 2024 joulukuussa saati keväällä 2026. Tätä samaa aihetta on pohdittu iät ajat ja siihen saa kustantajilta nykyisin koko ajan muuttuvia vasauksia. WSOY:n entinen kustannustoimittaja kertoi, kuinka vain joka sadas yrittäjä pääsee mukaan kustantajan piirileikkiin kirjailijana ja näistä esikoisteoksen tekijää kiusataan muutaman vuoden ajan, kuten takavuosina väitöskirjaansa valmistelevaa maisteria. Oli muodikasta jopa sairastua kauan jatkuneen stressin rasittamana. No ei kiusata mielestäni enää. Maisterista kasvoi moninkertainen tohtori, joka tutustui algoritmeihin ja perusti lopulta oman mediansakin. Tällainen tie on pitkä ja vaivalloinen enkä sitä suosittele. Kunhan muista kuinka elämä on ihmisen parasta aikaa – ”Vita est tempus optimum hominis”.
Kustantaja ei ole suomalainen sekään ja Silicon Valley kotipaikkana tuttu. Vielä tuolloin 1970-luvulla kiusaava professori oli ylpeä saadessaan oppilaansa sairastumaan ennen väitöstilaisuutta. Se oli merkki kypsymisestä. Moni ei sen jälkeen mitään erityisen merkittävää enää tuottanutkaan. Hän ei toipunut taudistaan. Irti yhden asian ajattelusta – mustavalkoisesta. Matka mediayhteiskuntaan ja sen hybridiin, sosiaalisen median mekastukseen sekä algoritmeihin oli kuitenkin jo mailmalla alkanut. Tutkijan on tiedemiehenä oltava varovainen omasta uskottavuudestaankin. Näin vaikkapa Suomessa työtään tehden. Elämä on ajatelemeista ”Vivere est cogitare”, elämä on taistalue ”Vivere est militare”, tahtoen tai tahtomattaan ”Volens nolensque”.
Pääsy tutkijana suuren yleisön tietoisuuteen onnistuu nykyisin yhä harvemmilta, ja kun kyse on marginaalisesta tuotteesta ja sen työläisistä, osa heistä jää ylläpitämään vain kourallista kirjallisia julkimoita omalla yleensä kapea-alaisella tuotteellaan. Näin on toki tieteessäkin ja huippu-urheilussa, jossa yksi huippu kannattaa kaikkia muita, tai sitten kaikki muut tätä narsistista yksinäistä, tulevaa olympiavoittajaa tai nobelistiamme, narsismiltaan häilyvää persoonallisuutta formulakuskina tai jalkapalloa potkien.
Tämä ajattelu on mustavalkoista ja väärää. Suvi Ahola kysyy, mitä on olla kirjailija, ja vastaa
itse käyttäen näiden muutamien harvojen huippujen kokemusta. Se on vähän samaa kuin
kuvata, mitä on olla lottovoittaja, joita joka vuosi on maassa yli puolensataa, paljon enemmän kuin tulevia huippukirjailijoitamme tai nobelisteja, joita syntyy kerran vuosisadassa, jos silloinkaan.
Unohda Nobelit ja Finlandia palkitut, kun alat tehdä kirjaasi, ensimmäistä. Pieni kielialueemme ja sen omituinen, luontoa matkiva onomatopoeettinen sanastomme ja kielen rakenne eivät oikein suosi uusia nobelistejamme. Olemme lisäksi sivussa muutenkin valtakulttuureista kirjoittaa heille ja heitä koskettavasti. Omat nuoremme taas lukevat lyhyitä tekstejään kuvaruudun pinnalta, jolloin heille on tuotettava nopeammin ja tehokkaammin kuin takavuosien toimittajat. Heitä ruokkien ei Nobeleja voiteta.
Pelkkä toimittajan tausta ei enää oikein riitä ollaksesi hyvä kirjoittaja, tuleva kirjailija. Siitä voi olla jopa nyt harmia ja rasitetta. Alat viimeistellä tekstiäsi illasta toiseen, eikä se ole enää oikein uskottava luettavaksi. Tulevat kirjailijat ja kulttuurityöntekijät eivät ole korpien kasvatteja tai nostalgisen kulttuurimme kuvaajia, vaan pikemminkin Espoon kaltaisessa ympäristössä eläviä monen tiedekunnan kautta väitteleviä tohtoreita, joille kansallinen ja kansainvälinen ei ole vierasta, mutta ei myöskään aihe, josta he kirjansa tai musiikkinsa, kuvataiteensa tuottavat. Poikkitieteisyys on kuitenkin vain harvojen herkkua. Sen merkitys vain kasvoi rinnan uuden teknologian ja sen vaatimusten kanssa rinnakkain.
On oltava aineistoa, josta kirjoittaa ja samalla myös kyky vaihtaa tyyliä poikki- ja monitieteiseen tapaan uskottavalla tavalla edeten. Se vaatii raakaa työtä. Työn lomassa mukaan ovat tarttuneet verkostot, jotka ovat oman aikamme klustereita. Se varmasti pitää paikkansa, että kirjailijaa auttaa kirjoittaminen ja ahkeruus, vaikka lahjat olisivatkin geeneissä tuottaa tekstiä mihin tahansa uuteen mediaympäristöömme. Monialaisuus ja -lahjakkuus auttaa aina, mutta ei ilman sen eteen tehtyä työtä. Taivaan lahjana kukaan ei saa kuitenkaan sitä kokemusta, jonka klusterit sinulle lahjoittavat.
Uuden ajan kirjailija – pseudokirjailija. Ei ole enää aikoihin paluuta Suvi Aholan esittelemään Kalle Päätalon tai Väinö Linnan kirjailijaympäristöön, eikä Aila Meriluoto tai Hannu Salama anna eväitä hekään siihen kysymykseen, mistä nyt tuulee ja kuinka siihen olisi vastattava reivaamatta purjeitaan väärään asentoon, jos ei ole ikinä merta edes nähnyt.
Mika Waltari oli toki älykkönä lähempänä totuutta, mutta ei toki hänkään tänään siirrettynä tähän
ympäristöön, vaan oman aikansa kulttuuriin, jossa mukana oli myös lukijoita Yhdysvalloista. Hänhän hoiti kirjansa sinne ja siellä luetiin erilaista tekstiä kuin Suomessa. On viisikymmentä osavaltiotakin johon kirjansa markkinoida ja etsiä myös vaikkapa sukupolvi ja sukupuoli jolle kirjansa markkinoi. Waltari ei ollut suomalainen korpikirjailija.
Sofi Oksanen on puolestaan pyrkinyt raivokkaasti meille kertomaan, kuinka kustantajamme ovat
kansainvälisesti eksyksissä ja toimii nyt itse omana kustantajanaan. Se on raskas ja yksinäinen tie ja
sama, joka käytiin toki jo ennen sotiamme. Se, miten kirjailija pääsee suuren yleisön ulottuville,
on tänään pikemminkin uuden mediayhteiskunnan ymmärtämistä, kuin kykyä esiintyä Jari
Tervon tapaan Uutisvuodossa tai hoitaen toistuvaa tarinaa siitä, ”pitääkö olla huolissaan”. Mistä,
prostituutiostako? Ajautuminen kirjailijana väärille teille on ammatin tyypillisimpiä vaaroja.
Aina on ollut ja tulee toki olemaan Aholan mainitsemia erakoita, näyttäytyjiä, moniosaajia ja eksperttejä, suoltajia ja säkeen hinkkaajia. Niin on toki myös tieteessä, jos on taiteessakin, persoonallisuudet eivät ole yhteisön köyhyyttä vaan rikkautta. Neuvot, jossa kirjan on annettava elää, odottaa kuinka syntyy aika, jolloin sillä on nostetta, tyyli on vapaa, luova ja innovatiivinen, ovat nekin ihan hyviä havaintoja. Sen ajan odottaminen ei ole vain oikein reaaliaikaisen maailman tuotetta. Sofi Oksanen on tässä oikeassa, mutta ratkaisut eivät ole ehkä aivan tätä aikaa ja sen tuotteita vaan paluuta vanhaan, taantumaan.
Vanhan kulttuurin ahtaat kehykset. Tulevan kirjailijan ei toki pidä tästä toki masentua, kirjallista muotisuunnittelijaa ei ole olemassakaan. Kyse on lopulta aherruksesta, josta saa palkkansa, ja se muistuttaa myös kuvataidetta, tieteen tekijän kykyä toistaa yhtenään, jossa kehykset ovat lopulta ahtaat, vaikka maalaisit sitten vaikka kuinka postmodernin vapaasti. Ja taas tulet törmäämään algoritmeihin.
Kirjan formaatti on monelle sähköisenäkin kuten taulun raamit ja museo on sen viimeinen
sijoituskohde, joskus ainut oman ateljeen rinnalla ja pöytälaatikossa. Tekemätöntä työtä ei saa tehdyksi. Kirja pöytälaatikossa tai maalaus omassa ateljeessa on tehty työ, josta on päästävä seuraavaan vaiheeseen. Joskus on hyvä loitontua koko aiheesta, palata Väinö Linnan tapaan tuttuun duuniin tehtaalle ja kirjoittaa myöhemmin sotaromaaninsa. Kun ahdistus kasvaa riittävän suureksi työ kyllä syntyy ja poromies, metsuri Lapista, jättää kotikontunsa eikä jää juomaan punaviiniään urbaanin kotirouvan tapaan omaan lähiöönsä, kirjoittaa Ahola lainaten Kalle Päätaloa.
Liber librorum ja Ex machina – Loppuluku
Vuoden 2025 alkoi siitä mihin edellinen vuode 2024 kirjani ”Homo Nexus – Eksponentiaalinen ihminen – Luovuuden renessanssi päättyi. Sitä edelsivät samana vuonna 2024 kirjoittamani kirjat ”Rottakuningas”, ”Algoritmikuningas” sekä kolmantena ”Retroversiosta retrofuturistiseen aikaan” Vuosi 2024 haastoi ja kasvatti.
Olimme edennet askeleittain puutarhaani veistämäni portaikon tapaan sen alun atmo- ja hydrosfääristä sekä geosfäärisistä vaiheittain kohti biosfääriä, ekonosfääriä ja sosiosfääri. Siis luonnonoloista kohti ihmislajin ”Homo sapiens” ilmaantumista ja hakien ”antroposfääristä” itselleen seuraavia portaita, joista uusi teknologia algoritmeineen oli tarjoamassa. Kyse ei ollut pelkästä psykosfääristä vaan tätäkin tärkeämmästä askeleesta kohti ”Nomo nexus” vaihettamme.
Geosfääri, hydrosfääri, biosfääri olivat meille edelleen elintärkeitä ja samalla myös perinteiset ekono- ja sosiosfääri kierrossamme kohti Homo sapiens lajin teknosfäärin avustamaan uusimpaan vaiheeseen. Parhaiten ja helpoimmin ymmärrettävään asuun sen sain laatimalla portaikon kierteisenä puutarhaani, jossa kaikki nämä vaiheet olivat samaan päämäärään kasvavia ja vieviä sekä hallittavaksemme jäävää kokonaisuuta. Näin ekologinen klusteri oli meille tärkein työkalu jolloin ”rottakuninkaan” solmuihin nääntyneet jälkeläiset häntineen korvasi ”algorimikuningas” myös kirjojeni nimissä. ”Vivere est militare” – Elämä on taistelua. ”Vivas, crescas, floreas! – Elä, kasva, kukoista!
Mihin algoritmikuningas sitten oli meitä ohjaamassa? Retroversioon ja retrofuturistiseen aikaan sekä kohti ”Homo nexusta ja eksponentiaalista ihmistä”. Tämä luovuuden renessanssi tarkoitti samalla uutta poikkitieteistä vaihetta, jonka kuvaukseen syntyi kirja nimeltä; ”Liber librorum: Arctic Babylon – Homo Nexus – Ex Machina.” Tämä kirjani oli järjestyksessään kolmas vuonna 2025 kirjoittamistani kirjoista. Neljäs kirjani ”Tulevan Muisto – Hiljainen perintö ajan rajalta” syntyi tämän kirjan jälkeen. Palaan siihen myöhemmin. Nyt etenemme porras portaalta ja tämä luku on ”Liber Librorum” kirjani viimeisestä kappaleesta. Poikkititeisesti kirjoittaen oleellista on edetä järjestelmällisesti. Edessä ovat vielä odottamassa kirjat: ”Sanat tyhjyydestä – ääni ajasta. Kun hiljaisuus murtuu”, ”Maailman yhteinen akseli – Axis mundi communis” sekä Campas algorithmica – Horologium vitae – Algoritminen kompassi – Elämäntyön kellotulu” Kaikki vuodelta 2025. Vuoden 2026 kirjat ovat jo hyvin pitkällä ja tämä nyt kirjoitettava on niistä järjestyksessään toinen.
Tätä kirjaa valmistellen teemme nyt paluun vuoden 2025 kolmannen kirjan loppululuun. Aloitan sen abstarktina englanniksi. Näin suomea lukematon voi päästä mukaan vain lukemalla koko tuon vuoden kolmannen kirjan englanninkielisen abstarktin. Se kuuluu minun tehtäviini. Tekoäly ja algorimit eivät muista eilisestä päivästä paljoakaan. Saati älystä joka olisi looginen ja jollaista lukijani edustavat. Robotti ei korvaa sitä koskaan. Luovuutta ja sen tuloksia. Ja nyt on kysymys juuri luovuudestamme. Homo sapiens on sitä siinä missä Homo nexus ja askel taas kerran ylemmälle portaalle unohtamatta samalla alempana meitä ylläpitäviä. Sodat ja muut julmuudet ovat menneen maailman muistoja sekä ikävää taustakohua. Älä uhraa aikaasi niiden pohtimiseen. Ne eivät tule olemaan ikuinen ilmiö virhepoikkeamana ihmisen kehityksen pitkässä kaaressa.