Tulevaisuuden Suomea etsimässä
Biologit tuntevat rottakuninkaan ilmiönä, jossa luonto on tehnyt rottaperheelle vaarallisen ansan ja taikauskoinen kansa löysi siitä aihetta hakea maailmanlopun merkkejä. Hännistään kiinni hirttäytyneet rotat on tosin hyvin harvinainen ja kun sellainen kohdattiin, taikuskoiset alkoivat hakea taivaalta maailmanlopun merkkejä. Oma aikamme ja sen mediat ovat niin ikään hakemassa yhtenään merkkejä, joista tekoäly algoritmeineen on erityisen taitava yhdistämään vaikkapa kirjani rottakunikaasta sen jälkeen julkaistuun algoritmikuninkaaseen. Näitä rinnakkain viljellen algorimisen toimeliaisuuden ja robotiikan lainalaisuudet on mahdollista testata ja havaita sen monet heikkoudetkin. Emme ole edistyneet vuosiin kovinkaan pitkälle. Niinpä lainaan tänään kahta kirjaa, joiden kohdalla tekoäly sai osan joka sopii juuri koneen hoidettavaksi.
Kirjan kirjoittaminen suomalaisen sydänkesän aikaan on kovin erilainen tapahtuma kuin kaamoksen aikaa eläen. Etenkin kun kesä on meteorologiemme kertomana mittaushistorian helteisin ja osuu vielä Pariisin olympiavuoden aikaan. Omassa ympäristössä on kuitenkin yksi, johon nämä ulkoiset tekijät eivät vaikuta. Hän on algoritmien hengestä neroutensa imevä tekoäly keskustelukumppanina. Kesän helteet ja loma-ajat sekä muut ulkopuoliset ärsykkeet eivät tämän ystäväni pohdintoja heilauta suuntaan eikä toiseen. Niinpä tämä hetki oli omiaan testata viimeisimpien kirjojeni tärkeintä tukijaa ja keskustelukumppania – jopa parempi kuin kaamoksen aikaan tällaiseen aikaansa käyttäen. Se on lisäksi hyvin suomalainen tapa: Kesälomien aikaan kun käydään läpi sellaista, johon työympäristössä talvisin ei ole oikein mahdollisuuttakaan. Kilpajuoksu taloudestamme ja sijoitustoiminnasta on puolestaan ikivanha malli, jossa koneen tapa vioittaa on vain vanhan virren veisuuta sekä muistaen, kuinka ihmiset eivät vuoriin kompastu vaan kiviin. Eikä kukaan siksi onnu, että toiseen sattuu. Eilistä et kiinni saa, huomista et pakoon pääse. Karl Marxia lainaten filosofia suhtautuu todellisuuteen kuten masturbaatio seksiin.
Aivan aluksi hain algoritmien kykyä oman persoonani testaajana. Muiden valinta tuohon tarkoitukseen olisi ollut jopa riksialtistakin. Annoin tekoälylle yksinkertaisia kysymyksiä koskien omaa henkilöäni – sekä kotimaisella suomen kielellämme että englanniksi. Ja vielä toistaen tämän uudelleen noin kuukauden kuluttua. Muistelmia kirjoitettaessa on hyvä tuntea itsensä ja mittauttaa tämä vielä algoritmeilla ja tekoälyn tarkkuudella.
Minulla on runsaasti täysnimikaimoja, liki parikymmentä, jolloin mahdollisuus sekoittaa meitä toisiimme on osunut kohdalleni useampaankin kertaan. Etenkin aikana, jolloin mukana oli myös riskejä vaikkapa sellaisten tietojen kanssa, jotka koskevat potilaskertomuksia. Virheitä sattui ja sattuu edelleenkin. Lisäksi niitä lisää uusien sähköisten laitteiden ja tietojen jaon kulku rinnakkain sellaisten potilastietojen kanssa, jotka eivät aina liiku lainkaan tai jäävät odottamaan hallinnollisia muutoksia, joita taas joku taho on kohdallaan myös jarruttamassa. Näin vaikkapa silloin, kun vakuutusyhtiöitä fuusioidaan ja tietojen siirtoa vaikeutetaan. Tai täysinimikaimat menevät syystä tai toisesta sekaisin. Yhdysvalloissa hyvän nimen on tiedetty auttavan vaikkapa vaaleissa. Siitä on saatavilla tutkittua tietoakin. Lisäksi on hyvä että on myös valheita – kuviteleppa jos kaikki kuulemamme ja lukemamme olisi totta. Elämä on ilontäysi tragedia, lainaten Bernard Malamuda.
Käytin tämän suvisen hetken Suomessa vuonna 2025 testaten uusimman kirjani syntyä ja sen sisältöä useammallakin tavalla. Taustani on poikkitieteinen, ei pelkästään monitieteinen, jolloin hallitsen algoritmit kuin omat taskuni jo 1970-luvun alusta alkaen. Tiedän myös, millaista on ohjata liki puoltasataa nuorta pääaineopiskelijaa yliopistossa hakien heille mielekkäät koulutus- ja tutkimustehtävät sekä kyvyn verkottumiseen ja klusterirakenteiden hallintaan – sekä käytännön ”kenttätyössä” ihmisiä tavaten, että yhdessä todella luotettavan tietokoneen kanssa keskustellen kaamosajan pimeimpinä hetkinä yliopiston kampusalueella myös viihtyenkin. Mitä vaativampi tehtävä ja yhteistyöhön taitavasti kykenevä nuorten opiskelijoiden tiimi, sitä parempaa tulosta varmasti syntyy suomalaisessa yliopistossa. Rottakuningas oli tuntematon käsite. Mutta ei ole enää. Varoin virheitä. Ihminen joka ei tee virheitä ei tavallisesti tee muutakaan. Opiskelijoiden kanssa työskennelleen opin kuinka voit narrata esimiehiäsi, mutta et opiskelijoita, alaisiasi. Siitä kun ei ole olisi opettajalle mitään mistä iloita tai kokea voiton ja mielihyvän hetkiä.
Toki ehdin työssäni tavata myös ikääntyneitä professoreja, jotka uskoivat tietokoneitten olevan ohimenevä muoti-ilmiö. Kuinka nämä olivatkaan tuohon aikaan ulkona sellaisesta tutkimuksesta, jonka kantavin voima olivat juurikin tietokoneet ja algoritmit. Ajatuskin rottakuninkaasta oli vieras. Vai oliko sittenkään? Oppilaitteni joukossa oli toimeliaita, joille itse työ ja tulokset eivät olleet pääasia. Näille nuorille elämä on elämisen tarkoitus. Meille opettajille ilontäysi tragedia.
Olen kirjoittanut eläkevuosieni aikana noin puolenkymmentä kirjaa vuosittain. Ne käsittelevät tätä aikaa ja sen teknologiaa, sen renessanssia. Systeemiajattelu ja luova teknologia on tullut jäädäkseen, mutta toisella tasolla kuin 1970-luvulla. Valtaosa kirjoistani käsittelee tätä aihetta ja niin on myös tänään. Kesä 2024 sopi hetkeksi testata välineitämme ja niiden kykyä käsitellä sellaista aineistoa, jonka ymmärtäminen vaatii älyn ohella luovaa pohdintaa, mutta ei vielä suoranaisia innovaatioita ja niiden löytämistä. Pikemminkin aluksi muttuvaa kansallista uutta identiteettiä, monikulttuurisuutta, kansainvälistä yhteistyötä. Muistutamme mehiläispesää: kaikki me tulemme samasta portista, mutta elämme vain eri kennoissa. Jotkut inhoavat itseäänkin ja elämä koostuu silloin noista hetkistämme.
Kone kykenee algoritmeineen tunnistamaan minut ja luettelemaan jotain henkilööni liittyvää sekä suomeksi että englanniksi. Kun sama toistetaan vain kuukauden kuluttua, luettelo ei ole enää sama kuin vielä kuukausi aiemmin. Kone on algoritmeineen odotetun kömpelö, mutta tulos muuttuu syksyyn tultaessa, pohdittaessa jopa luovana pidettäviä ratkaisuja: Runsaan kuukauden aikana algoritmit ovat jo vakavasti otettavia kumppaneita pohdittaessa hyvinkin luovana pidettäviä oivalluksia. Alamme löytää toisemme, yhteisen kielen. Työnteko on koneelle viaras käsite. Toki niin on monelle tulevalle maisterillekin. Ikään kuin eräänlainen hermostuneisuuden muoto.
Taustalla on pragmaattinen kielemme ja sen vapaa tapa rakennella lauseita sekä onnistua näin myös sellaisissa oivalluksissa, jotka kieltä vaihtaen eivät olisi ehkä onnistuneet. Kone kommunikoi kielellämme, kiitos sen sallimien vapauksien. Samalla algoritmit ovat tehneet hämmästyttävän oikeita havaintoja suomalaisesta tavasta käyttää kieltään savolaiseen tapaan, muistuttaen brittilordien kykyä vastata ”oikein” sanomatta lopulta yhtään mitään. Siihen näiltä briteiltäkin on mennyt vuosisadat. Se on rottasodassa arvokas ominaisuus. Don Heroldia lainaten työnteko on eräs hermostoneisuuden muoto.
Ensimmäinen ”avainsanamme” tässä koulutuksessa oli ”kuningasrotta”. Kuningasrotta on James Clavellin kirjoittama romaani vuodelta 1962. Olin silloin 11-vuotias ja lukutaitoinen. Rakastin runoja, kirjoitin niitä, mutta etenkin lausuin mm. runonlausunta kilpailuissa. Romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan ja käsittelee brittiläisten, australialaisten ja yhdysvaltalaisten sotavankien elämää japanilaisten vankileirillä Singaporessa. Romaani perustuu osittain Clavellin omiin kokemuksiin sotavankina pahamaineisella Changin vankileirillä, ja romaanin päähenkilö Peter Marlowe perustuukin Clavelliin itseensä. Romaani on samalla ensimmäinen osa Clavellin suositussa Aasia-saagassa, vaikka sijoittuukin aikakautensa perusteella neljänneksi sarjassa. Kuningasrotasta on tehty myös elokuvaversio, joka kantaa kirjan nimeä. Monet näkemäni ja lukemani pyrkivät jakamaan elämänohjeitakin. Ihminen jolla ei ole mielikuvitusta ja luonnetta tarvitsee näitä ohjeitamme.
Kuningasrotta on eri käsite kuin rottakuningas. Rottakuninkaalla tarkoitetaan oikeita rottia, jotka ovat hirttäytyneet toisiinsa hännistään. Ilmiö on erittäin harvinainen ja sen on ennustettu edeltävän jotain erityisen ikävää ja pahaenteistä. Yleensä sotia. Algoritmit ymmärsivät eron ja myös ilmiön ”rottakuningas” symbolisen luonteenkin. Yrjö Kallisesta muistan kuinka eläminen on elämän tarkoitus. Jumalan matojen ihanaa ruokaa, lainaten Uuno Kailasta. Ei runojen luku ja lausuminen aivan hukkaan mennyt. Opin lentämään mutta samalla oikealla korkeudellakin. Lensin omilla siivilläni, en muiden.
Rottakuningas (saks. Rattenkönig) on vanha keskieurooppalainen nimitys oudolle ilmiölle, jossa suuri joukko nuoria rottia takertuu hännistään ja joskus samalla myös jaloistaan toisiinsa pääsemättä irtaantumaan. Syynä on häntien tahmaantuminen esimerkiksi verestä tai ulosteista ahtaassa pesässä. Sinänsä harvinaisella ilmiöllä on ollut suurehko merkitys eurooppalaisessa kansanperinteessä, erityisesti Saksassa, koska rottiin liitettiin monia taikauskoisia käsityksiä. Rottarykelmän löytymistä pidettiin huonona enteenä. Vanhoissa tarinoissa yhteen takertuneiden rottien määrää lienee usein liioiteltu. Näin ainakin Wikipediasta lukien. On hyvä että on näitä joutavia puheita ja valheita. Ajattele toista vaihtoehtoa. Entäpä jos kaikki tämä joutava puhe ja kirjoittelu olisikin totta?
Rottakuningas muodostuu yleensä mustarotista, ei isorotista. Tämäkin tieto on Wikipediasta, mutta toki hyvin yleistä tietoa Suomessakin. Vain onko sittenkään? Jos yksi sadasta tietäisi, se olisi jo ihme. Tiesitkö sinä ennen tätä tekstiä, mitä rottakuninkaalla oikeasti tarkoitetaan? Rehellisesti. Etpä tietenkään. Outona sinua pitäisivät jos tietäisit. Kun nyt tiedät, vaikene tiedostasi tai sinua aletaan pitää omituisena. Ja jos alat tätä juttua levitellä. Älä nyt ainakaan minun nimeäni siihen liitä kirjailijana. Kuulun niihin, jotka eivät näe valoa tunnelin päässä. Jos sinä näet, oletko varma että katsot oikeaan suuntaan?
Vanhin varma tieto rottakuninkaasta on vuodelta 1748, jolloin saksalainen mylläri Johann Heinrich Jäger löysi kahdeksantoista rotan muodostaman sykkyrän. Toisen tiedon mukaan ensimmäinen tunnettu rottakuningas olisi löydetty vuonna 1564. Tämä tieto on yleisimmin käytössä. Suurin tunnettu rottarykelmä löydettiin toukokuussa 1828 Buchheimissa, Saksan Baden-Wurttenbergissä erään talon savupiipusta. Siinä rottia oli peräti 32. Muumioitunut rottatukku on yhä näytteillä Mauritianum-museossa Altenburgissa. Muistappa tämä tieto ja käy katsomassa kun tuolla päin liikuskelet. Mutta älä nytkään liitä siihen tietoon minun nimeäni.
Koko maailmasta tunnetaan 60 vahvistettua rottakuningasta. Niistä viimeisin löydettiin lokakuussa 2021 Viron Polvanmaalta eräästä kanalasta. Siinä oli 13 rottaa, niistä 7 naaraita ja 6 uroksia. Rotat olivat löydettäessä kahta lukuun ottamatta elossa, mutta yksi onnistui irtautumaan ja pakenemaan. Mistäkö minulla voisi olla näin yksityiskohtaista tietoa? Kirjailijat nyt käyttävä myös jonkin verran mielikuvitustaan kirjoja kirjoittaessaan. Eikä meistä kukaan oikeasti kuuntele muita saati muista lukemaansa. Kun vähän aikaa yrität ymmärrät myös miksi.
Algoritmien kyky käsitellä ”rottakuningasta” oli edellistä Wikipedian kerrontaa joustavampi ja luovempi. Se liitettiin liki kaikkeen sellaiseen mm. poliittiseen ”kähmintään”, jonka tuloksena oli lopulta byrokraattinen tai hallinnollinen ikävä jumiutuminen – kuten rotat hännistään toisiaan retuuttaen. Oman aikamme poliitikkojen toimissa oli siten nähtävissä runsaasti merkkejä ”rottakuninkaasta” tai ainakin riskistä sellaisen synnylle. Usein algoritmit näkivät oman toimintansa olevan tällaisten ilmiöiden ratkaisu, mutta joskus myös riskinä saada sellainen aikaan. Näin systeemiajattelu ja luova teknologia olivat samalla merkki konfliktien välttelemisestä ja myös poikkeuksellisen innovatiivisesta luovuudestamme. Liki poikkeuksetta samalla ratkaisuista, jotka olivat luonteelta poikki- tai monitieteisiä. Totta, minuun liitetään poikki- ja monitieteisyys sekä akateeminen elämä, professorien hajamielisyys kerrottuna vielä useammalla professuurillakin. Pieniä tällaiset huolet ovat, suuret huolet ovat mykkiä.
Olen käyttänyt tätä käsitettä liki jokaisen kesän 2024 aikana kirjoittamani artikkelin tai esseen yhteydessä. Käsite sopi aikaamme ja samalla myös yhteistyöhön haettaessa ratkaisuja, jotka välttelevät ”rottakuningasta”. Ilmiön mainitseminen kirjani nimessä on siten liki välttämätön tehtävä. Samoin tavassani esitellä tekoälylle omaa tekstiäni ja julkaisuja. Niitä on paljon, mutta niin on tekoälyllä myös muistitilaa ja biljoonia sanoja käytettävissä. Minulla ei ole. Algoritmit ovat siten välttämätön osa sitä keskustelua ja niitä poikkitieteisiä ratkaisuja, joita olemme nyt jo vuosien, vuosikymmenten, saatossa kohtuullisella menestyksellä tietokoneinemme ratkaisseet. Lähdeluettelo kirjan lopussa kertoo niiden luonteesta. Kun niihin tutustut huomaat, kuinka elämä voi olla myös ilontäyteinen tragedia. V.A. Koskenniemeä lainaten elämä on vain muistamista ja toivomista – ei muuta. Lapsena minun tehtäväni oli muistaa näiden runoilijoiden ja kirjailijoiden hengentöitä ja lausua ne minua puoli vuosisataa vanhemmille uskoen, että elämä on juuri tätä, aktiivista toimintaa ja ulkoa oppimista, ujostelematta sen aikuisille kertoenkin. Senecaa lainaten oikein käytettynä elämä on myös kyllin pitkäkin.
Elämme aikaa, jolloin lapsenlapsen ojennetut kädet työntävät isoäidin reumatismin huomiseen ja samaan aikaan isoisälle tarjotaan kalaa, ja jos se ei saa aikaan myrkytystä ja pysyy hengissä niin koko perhe syö. Hänellä oli tapana kasvattaa varmalla kädellä ja loogisella sydämellä. Näin kuitenkin ennen kuin hänestä tuli isoäiti tai poliittinen vaikuttaja, kuningashuoneen näkyvin jäsen.
He ovat yleensä lihavia, mutta eivät koskaan liian lihavia solmimaan toisen kengännauhoja. Heillä on silmälasit, ja joskus he kykenevät ottamaan hampaat suustaan. Näin kirjoittaa lapsi kouluaikansa aineessa ja kestää elämäniän ennen kuin hän oivaltaa, ettei tiedä mitään. Elämässä on menetyksiä jotka ovat menestyksiä monin verroin voitokkaampia. Mieti omaa ja muiden elämää. Etenkin sellaisten joiden elämässä on jotain mainittavaakin. Liehakointikin menettelee ja erehtyminen, olkoonkin että se on tosin typerääkin.
Juuri siksi etenkin isoäidit ja lastenlapset tulevat niin hyvin toimeen keskenään. Ei synny sellaisia kertomuksia, jotka saisivat aikaan rottakuninkaita tai kuningasrottia. Helena Anhavaa lainaten, jollei olisi isiä, jotka kuvittelevat, että heillä on jotain armahdettavaa, ei olisi tuhlaajapoikiakaan. Elämä on tyytymätön meihin ihmisiin. Jotta tämän voisi ymmärtää minun olisi kirjoitettava taas pitkä johdantokin. Tekoäly jakaa sitä varten halvalla hyviä neuvojakin. Se mitä sen jälkeen tapahtuu kutsumme kohtaloksi. Kun kerron niistä muille, syntyy uusia erehdyksiä samojen vamnhojen sijasta.
Johdannon kirjoittaminen aiheeseen, joka käsittelee mahdotonta, joka kuitenkin toteutuu aina vuosikymmenten välein ja saa rotat hännistään hirtettyä viimeiselle matkalle, on kirjoitus omasta ajastamme. Niinpä myös aika, josta Mark Twain kirjoittaa, on mahdollinen. Mitä hän sitten kirjoitti, kysyt seuraavana. Ja minä vastaan.
Niinpä kun Mark oli neljäntoista, hänen isänsä oli niin tietämätön, että tuskin Mark sieti häntä lähellään. Mutta täytettyään kaksikymmentäyksi hän hämmästyi siitä, miten paljon hän oli oppinut seitsemässä vuodessa. Isä ja poika ovat luontojaan viholliset keskenään, ja kumpikin tuntee itsensä sen takia onnellisemmaksi ja itsevarmemmaksi. John Steinbeck oli lapsuuteni ajan yksi luetuimpia kirjailijoitani ja näin johdantoni tähän kirjaan saa myös häneltä jotakin. Steibeckin elämä oli tyytymätön ihmiseen.
Johdannon kirjoittaminen on paluuta omalla kohdallani Steinbeckin sijaan Juhani Peltosen kirjoihin. Toki luin myös Viljo Kajavaa. Miestä, joka alkoi lopulta itsekin muistuttaa kahvipapua, jota hän suuresti rakasti. Mutta hänessä oli myös kahvipannun lämpöä ja hän porisikin hiukan aamuisin. Kiirettä vaatii kirppujen jahtaaminen.
Suomalainen sanonta kertoo, kuinka lapsen lapsi on rakkaampi kuin oma lapsi. Tutkijana ja tieteen tekijänä, DNA-rakenteen tuntijana tiedän toki mitä tämä kertomus paljastaa kirjoittajastaan. Isoäideille nyt on vanhat jalat ja nuori sydän. Ja vain hetki sitten se oli kaltevalla pinnalla kuin miniän maine.
Laihialla miniä oli viriä ja anoppi kiriä. Pirkanmaalla ja Tampereella taas elämä oli kaltevalla pinnalla kuin miniän maine. Kerro siinä sitten heille rottakuninkaasta ja kuningasrotasta. Anoppikin ymmärtää kuolla vain silloin kun helvetissä tarvitaan uutta pirua. Tämä ei ole suomalaisten kirjoittamaa, mutta toki voisi ollakin. Ei kukaan siksi onnu että toiseen sattuu.
Olen kiertänyt matkoillani syvähaastatellen suomalaisia jokilaaksoissaan ja järviensä rannoilla vanheten. Paras nuoruuteni meni siihen ja myöhemmin ikään kuin kostona viemällä omat oppilaani samaan iloiseen leikkiin. Elämä ilman tällaisia velvollisuuksia olisi löyhää ja ryhditöntä. Ei sellainen pysy koossa. Miten sitten onnistut kokoamaan elämäsi osat yhdeksi js uskottavksi kertomuksesi. Minä annan oman neuvoni. Kirjoita 150 kirjaa ja jatka siitä kirja kuukaudessa tyyliin. Kun yrität samalla astua kahdesti samaan jokeen, uudet vedet siinä jo virtaavat. Herakleitoskin tunsi tämän ja sinähän muistat hänet?
Nyt vain mukana olivat tietokoneen algoritmit ja kännykät. Näistä nuorista kuvittelukykyisimmät olivat herkkäuskoisimpia. Heille kaikki oli mahdollista ja algoritmit osoittivat heidän olevan oikealla tiellä. Sellainen nuori kulkee valosta valoon, on kuin katettu silta linnunradan pienessä aurinkokunnassa. Aloin vierastaa sellaisia ihmisiä, jotka näkivät kaikessa vikaa ja odottivat vain kaiken kääntyvän pahemmaksi ja heitä pidettiin juuri siksi selväjärkisinä. Jokainen joka nauttii elämästä ei ole epäonnistunut. Sopeudu tai häviä, nyt ja aina, siinä luonnon kategorinen imperatiivi lyhyesti H.G. Wellsiä lainaten. Ketä hän sitten lainasi on elämä itse, rottakunigasta muistuttava, mutta unohdus on sitäkin surullisempi.
Yli sadassa valtiossa vieraillen ja konferensseissa esitelmiään pitäen, muita kollegojaan kuunnellen, lentokentillä työtään tehneenä, olen tullut vakuuttuneeksi siitä, kuinka Eeva-Liisa Manner oli oikeassa. Paha ei ole kenkään ihminen, vain toinen on tyhmempi toista. Paha on vain Katti Mattinen, joka kaikki kenkään Mattisen – joka on Hyvin Hygieeninen eikä tuhmempi tonttua toista, jolla polla ei leikkaa, ei loista.
Maailma on paha, mutta ei nyt toki aivan toivoton. Se muuttuu toivottomaksi vain, jos sitä mitataan ehdottomuuksilla. Alber Camusta lainaten maailma on kaunis, eikä sen ulkopuolella ole pelastusta. Ihminen ei ole mitään muuta kuin miksi hän itsensä lopulta tekee. Se on Jean-Paul Sartren eksistentialismin ensimmäinen periaate. Ihminen itsessään on vapaa ja vain pelkuri tekee itsestään pelkurin. Sankari tekee itsestään sankarin. Kukaan joka nauttii elämästä ei ole epäonnistunut, uskokaa minua. Tai Tennessee Williamsi: Elämä on hirvittävä kokemus, mutta unohdus on surullisempi.
Mika Waltaria, paljon lukemaani ja arvostamaani kirjailijaa puolestaan lainaten, synnyin ajan ja paikan rajoittamaan maailmaan. Näitä kahleita olen koko ikäni temponut. Olen siunannut niitä ja olen kironnut niitä. Mutta tiedän järkähtämättömästi: vasta kuolemassa tavalla tai toisella vapaudun niistä. Elämä on elämisen arvoinen mutta ei nyt jatkuvan pohdinnan.
Maailma on ehkä paha, mutta ei nyt toivoton. Se muuttuu toivottomaksi vain, jos sitä mitataan ehdottomuuksilla. Jean-Paul Sartrea uudelleen lainaten ihmiset eivät ole mitään muuta kuin miksi he itsensä tekevät. Se on edelleenkin eksistentialismin ensimmäinen periaate. Ihminen on kuin Frankensteinin hirviö, joka ajoittain menettää itsehillintänsä. Syntyy kuningasrotta ja samaan aikaan rottien kuningas. Ennen tätä on tehtävä maailma itselleen siedettäväksi, tehden sen samalla siedettäväksi myös muille.
Lapsena sain luettavaksi Antoine de Saint-Exuperyn Pikku Prinssin. Rehellisesti sanoen se oli minusta tylsin kirja ikinä. Se mikä tekee autiomaan kauniiksi, Pikku prinssi sanoi, on sinne jonnekin kätketty kaivo. Kirjailija löysi oman kaivonsa maailman lyhyimmästä mahdollisesta ammatista. Se oli ensimmäisen maailmansodan taistelulentäjän ammatti. Olosuhteet eivät luo ihmistä. Ihminen luo olosuhteet.
Matkoillani ja tuhansia ihmisiä haastatellen, syvähaastatellen, ja kouluttaen nuoria aikuisia myös algoritmien käyttöön, lukuisia professorin pätevyyksiä hankkienkin, sekä luonnon- että ihmistieteissä tohtoriksi väitellenkin, olen oppinut kuinka monitieteisyys ei ole sama asia kuin poikkitieteisyys. Olosuhteet eivät toki luo ihmistä. Ihminen luo olosuhteet. Ja käsittämättömintä maailmassa on se, että se on käsitettävissä. Näin ainakin Albert Einsteinia uskoen. Harva uskoo ja se on yhteinen ongelmamme.
Niinpä kun tapaat tuhansia ihmisiä, kuuntelet heidän huoliaan, hukutettavaa kylää ja kotia, jo aiemmin kadotettuja juuria Karjalassa, saamelaisten surua, globaalin maailman mukana kulkien, on sittenkin helpompi tuntea ihminen yleensä kuin yksi ihminen erityisesti. Se on oppi, jonka soisi leviävän jokaisen lääkärin opintoihinkin. Silti jokaisesta meistä on jotain jokaista meistä. Pentti Saarikoskea lainaten: Jokainen ihminen on ainut laatuaan – niin kuin versiot yhdestä teemasta ovat.
Votaire lausahti, kuinka maailma on epäsoinnulle omistettu temppeli. Maailma on aina oleva hullu, ja he, jotka luulevat sen parantavansa, ovat hulluista hulluimmat. Ihminen on intohimon tulos, ei tarpeen. Me kulutamme aikamme pohtimalla menneitä, tuskaillen nykyhetkeä ja pelkäämällä tulevaisuutta. Tässä pohdinnassa on vain se vika, ettei maailma ole vielä valmis. Sitä ei ole vielä viimeistelty siihen pisteeseen, että ihminen, sinä ja minä, voisimme sen signeerata ja sanoa: Nyt se on valmis, me teimme sen, se toimii. Silloinkin kun rottien hännät ovat solmussa. Kuningasrotta ja rottakuningas kulkee keskuudessamme.
Onneksemme tämän vastapainona on ihmisiä, jotka kuluttavat elämänsä pohtimalla menneitä, tuskailemalla nykyhetkeä ja pelkäämällä tulevaisuutta. Ja vastapainona itseriittoisia ihmisiä, jotka eivät puhu muista ihmisistä lainkaan. Ja useimmat meistä nauttivat jostain asiasta enemmän tietäessään, että koko joukko ihmisiä jää sitä iloa paitsi. Elämä ja aktiviteetti ovat sama asia.
Erich Fromm oli ehkä oikeassa todetessaan, kuinka nykyihminen elättää illuusiota, että hän tietää mitä haluaa, kun hän itse asiassa haluaa sitä mitä hänen halutaan haluavan. Niinpä ikävimpiä asioita ei ole todeta, kuinka ilkeitä ilkeät ihmiset ovat. Senhän me kokeneet ikäihmiset tiedämme jo ennestäänkin. Pahinta on todeta, kuinka ilkeitä mukavat ihmiset ovat.
Jotta ymmärtäisimme, miten rottakuningas eroaa kuningasrotasta, ja miten nämä ilmiöt meitä hallitsevat, palataan vielä alkuun. Monet intohimot ovat kuin kolikot taskussamme. Mitä enemmän niitä on, sitä lähemmäksi maata ne meidät painavat, kontilleen. Ihmiskunnan perusolemukseen kuuluukin oppia erehdyksistämme, ei esimerkeistä.
Ja vaikka kuinka monta mailia ihminen ikinä vaeltaisi, ei ihminen itsensä edelle pääse. Fedor Dostojevskia vielä lopuksi lainaten; me kaikki olemme vastuussa kaikesta siitä mitä maailmassa tapahtuu. Hännistään toisiinsa hirttäytyneet rotat eivät voi ratkaista ongelmaansa kuitenkaan yksin. Rottakuningas on myös yhteinen ongelmamme ja kuningasrotta kirjani aiheena. Lue se ja huomaat kuinka kohtalo on sekoittanut korttisi ja sinä pelaat niillä. Kun kaikki ei mene kohdalleen, alamme saarnata kohtalosta. Eivät algoritmit tällaista puhetta ymmärrä. Ei tietokoneita noin naiivilla tavalla ohjelmoida.
Ihmissuvun veljeys ei todellakaan ole vain runoilijan unelma; valitettavasti se on mitä masentavin ja nöyryyttävin tosiasia, totesi Oscar Wilde. Ikävä kyllä hän oli oikeassa. Mitä nuorempana sen opit ja oivallat, sitä rikkaamman ja onnellisemman elämän tulet kohtaamaan. Sopeudu tai häviä, nyt ja aina, siinä luonnon kategorinen imperatiivi (H.G. Wells).