Johdanto – paluu toisen väitöskirjan aikaan
Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka
Luostarinen 2006: Ecological cluster and innovation policy
Ekologinen klusteri tutkimustehtävänä on epäilemättä käsitteellisesti laaja. Tätäkin laajempi on käsite innovaatiopolitiikasta. Tutkimusongelmaksi näiden yhdistäminen on kuitenkin ajankohtainen ja tähän tehtävään on ryhdytty pitkän pohdinnan jälkeen liittäen mukaan lukuisia aihetta käsitteleviä tutkimusohjelmia. Ajattelumme kun tahtoo olla hyvinkin suurpiirteistä ja yleisluontoista, elämämme näpertelyä (A.N.Whitehead).
Ensimmäinen merkittävä sysäys syntyi jo 1970- ja 1980-luvun taitteessa. Tuolloin keräsimme Turun yliopiston sosiologian laitoksen ja Oulun yliopiston maantieteen laitoksen yhteistyönä poikkeuksellisen mittavat aineistot, jotka käsittelivät Kemijoen vesistöalueen sosioekonomiaa ja luonnonvaroja osana joen energiataloudellista käyttöä. Lähdeluettelo kertoo kirjoina tulokset. Elämä kun nyt tahtoo olla kuin kirja, joka kirjoittaa itse itseään. Olemme siinä henkilöitä, jotka aina eivät oikein ymmärrä, mitä tekijä tarkoittaa (Julien Green).
Näin kirjoitan kirjassani joka käsittelee ”Ekologista klusteria sekä taidetta” ja latinankielisellä nimellä ”Botrus Art – Arte clusters”. Tekoäly tuottaa tällä nimellä aivan erilaisen kansikuvan kuin käyttäen englanninkielistä ”Cluster Art and Art of clusters” käsitettä saati sitten suomenkielistä ”Klusteritaide ja taiteen klusterit”.
Ne taideteokset ovat myös tauluina seinälläni siinä missä tuolla nimellä kirjoitettu kirja aiheen manifestina. Kun tuon manifestin kirjoitin (Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifesti), käsite oli täysin vieras kaikilla mahdollisilla kielillämme, mutta tuli tutuksi kiitos englanninkielisen alan kirjani kautta. Toki varmistin tuolloin ettei käsitettä tunneta ennen manifestikirjaani. NYT sen tuntevat kaikki ympäri globaalia maailmaa. Mutta eivät kirjaani. Koin tappion. Tappio on pahempi kuin kuolema, sillä sen kanssa on opittava elämään (Bill Musselman).
Näin voimalaitosrakentaja ohitti mennen tullen alueiden perinteisen luonnonvarain käytön, varmisti voimalaitosrakentamisen jatkumisen sekä pohdinnan vesistöalueen ja sen elinkeinojen muun kehittämisen välillä. Prosessi päättyi kuitenkin lopulta riitojen jälkeen Ounasjokilakiin ja joen suojeluun sekä Kemijoen ns. ”karvalakkilähetystöihin”. Kemijoen yli 30-vuotta kestäneet koskisodat päättyivät ja korvauskysymykset hoidettiin lopulta ripeästi. (Asp, Luostarinen, Mäkinen1977, Luostarinen 1986) (ks. lähteet). Elämä on rohkeaa seikkailua tai tyhjyyttä. Murtumaton hän joka kohtaa muutokset kasvoista kasvoihin ja säilyttää henkensä vapauden kohtalon käsissä (Helen Keller).
Myöhemmin tämä sama prosessi jatkui elinkeinojen kehittämisohjelmina osin samoilla alueilla Rovaniemen maalaiskunnassa sekä Iijokilaaksossa Perämereltä Koillismaalle, Kuusamoon ja Taivalkoskelle. Tutkimukset suoritettiin tuolloin johdollani Oulun yliopiston maantieteen laitoksessa (Luostarinen 1986). Aineistojen keräämiseen osallistui parhaimmillaan kymmeniä opiskelijoita osana opinnäytetyönsä valmistelua. Ihmisen elämäntehtävä on synnyttää itsensä, tulla siksi, mitä hän kätketysti on. Yrittämisen tärkein tulos on hänen oma persoonallisuutensa (Erich Fromm).
Tavoitteena oli käydä läpi maaseutualueiden kehittämisen problematiikkaa kenttätöinä haastatellen ja opiskella myöhemmin tutkimusmetodiikkaa aineistoa analysoimalla ja tiimityöhön perustuvana oppimisprosessina. Tämä prosessi kuului puolestaan läheisesti kaupunkisuunnitteluun ja innovaatiopolitiikkaan, joiden mallit oli haettu pääosin Yhdysvalloista, Britanniasta ja Ranskasta (Luostarinen ym. 1984, Luostarinen 1984b) (ks. lähteet).
Iijoki tutkimukset ja viimeinen ”koskisota” Iijoella päättyi koskiensuojelulakiin, jolla suojeltiin Iijoen keski- ja yläjuoksun rakentamattomien koskien ohella maan viimeiset vielä rakentamattomat kosket (Luostarinen1984a, 1986). Samalla alkoi keskustelu vesistöalueiden palauttamisesta luonnontilaan ja kalakannan hoitamisesta.
Tavoitteena oli kunnostaa etenkin lohen vanhat kutupaikat ja poistaa vaelluksen esteet. Matkailu elinkeinona alkoi ohittaa Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Koillismaan maaseutukunnissa muut vähemmän työvoimavaltaiset ja taantuvat elinkeinot. Kemijoen ja Iijoen vesistöalueet ovat liki puoli Suomea kattava harvaan asuttu Euroopan Unionin reuna-alue ja globaalistikin maailman viimeisiä, pääosin napapiirin pohjoispuolella sijaitsevia, luontomatkailulle otollisia erämaita.
Varsin varhain 1980-luvun alussa mukaan tulivat myös alueet Ylä-Savosta alkaen Iisalmen entisen maalaiskunnan alueelta ja leviten elinkeino- ja yritystutkimuksina myös talousalueen muihin kuntiin. Täällä tutkimuksen (Luostarinen ym. 1983, Luostarinen 1984b) kohteina olivat maankäytön suunnittelun ja säätelyn ohella yritysten innovaation diffuusioon liittyvät sijaintikysymykset, verkostoituminen sekä Iisalmessa maatalous ja maaseudun maankäytölliset kysymykset osana kehittyvää maaseutupolitiikkaa ja kylätoimintaa. Käytännössä kaupungin ja maalaiskunnan liittämiseen samalla osana Ylä-Savon talousalueen kehittämistoimiamme.
Uutta yrittäjyyttä ja suunnittelun metodiikkaa haettiin kehittyvän tietotekniikan ja maaseudun oman innovointikyvyn avulla. Maankäytön suunnittelussa ja samalla suurten tutkimusaineistojen käsittelyssä Geographical Information System (GIS) alkoi saada valmiiksi ensimmäiset suunnittelukartastonsa. Työn jatko siirrettiin Pohjois-Savossa 1980-luvun alussa perustetulle Ylä-Savon Instituutille. Instituutin tehtäviksi jäi verkostojen rakentaminen alueen ulkopuolisiin tiedontuottajiin; yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin sekä toisaalla alueen yrittäjyyteen sekä elinkeinoelämään. Elämä muistuttaa kirjaa. Ajattelematon selailee sitä pintapuolisesti, mutta viisas lukee harkiten, sillä hän tietää, että sen voi lukea vain kerran (Jean Paul).
Raahen ja Tornion talousalueilla tutkittiin puolestaan samaan aikaan sinne aluepoliittisista syistä siirretyn suurteollisuuden (terästeollisuus) sosioekonomisia vaikutuksia (Luostarinen ym. 1984). Samalla se oli yleiseurooppalainen pilotohjelma Suomesta. Oulu yliopistokaupunkinamme on puolestaan tänään Euroopan kulttuuripääkaupunki. Onnea Oululle. Oulussa asuen kirjoitin Kalevaan, maakuntalehteemme, viikottain. Turussa puolestaan Turun Sanomiin. Työskentelin molemmissa yliopistoissa niissä myös väitellenkin mutta eri tiedekunnissa. MTT (Luke) oli taas kolmas työnantaja ja erinomainen yhdistäjä, kun kyse oli luonnonvaroistamme ja ympäristöstä sekä samalla EU ja kansainvälistymisemme.
Suurteollisuus aluepoliittisena ratkaisuna aiheutti myönteisten vaikutusten ohella lukuisia sosiaalisia ongelmia niin Raahen kuin Tornion talousalueilla. Se häiritsi poikkitieteistä medioittemme seuraajaa. Olet juuri niin suuri kuin ne asiat, joiden annat häiritä itseäsi (Jerry Bundsen).
Kolmannen merkittävän tutkimusaineiston tarjosi 1990-luvun vaihteeseen ajoittuva aineistojen keruu ja analysointi Kiteen talousalueella sekä osin ns. Laatokan-Karjalan myös rajantakaisilla alueilla Itä-Karjalassa (Luostarinen 1991b). Tuolloin elettiin jo vaihetta, jolloin EU-jäsenyys oli keskusteluissa mukana. Tutkimukseen vaikutti myös Neuvostoliiton hajoaminen ja rajantakaisten alueiden kohtalo pohdittaessa Keski-Karjalan sosioekonomista ja hallinnollista kehitystyötä ja yrittäjyyden yhteistyömalleja.
Tämä kehitystyö kattoi kaikki hallinnonalat. Täsmällisemmän analyysin osalta keskityttiin seutukunnallisiin verkostorakenteisiin yhteistyössä myös täällä kuntien ja yritysten kanssa. Innovaatiorakenteiden kehittely oli osa tulevaa EU-politiikkaa ja sen ennakointia.
Prosessissa keskeinen arvioitava oli kuntien ja aluehallinnon merkitys sekä seutukuntaistuminen rajat ylittävässä yhteistyössä Itä-Karjalaan. Prosessin jatko siirrettiin hallinnollisesti Koillismaalla Iihin perustetulle Ympäristöinstituutille sekä Laatokan-Karjalan alueella niin ikään strategiatyötä ohjaavalle ja alueen nimeä kantavalle Laatokan-Karjalan instituutille.
Verkoston vakiinnuttamisessa käytettiin tuolloin vielä pääosin ns. imitoivaa oppimista; tiedon
verkottamista yliopistojen kautta alueen jo tutkituille yrittäjille ja näiden tukijärjestelmille.
Iijokilaaksossa, Koillismaalla ja Ounasjokilaaksossa Luoteis-Lapissa tutkimukset johtivat koskiensuojelulakiin, joka kiinnitti huomion rakentamattomien jokialueiden matkailulliseen kehittämiseen. Elämässä on kolme vaihetta: menneisyys joka ei koskaan palaa, nykyisyys joka ei kestä, tulevaisuus joka on tuntematon (Arab. sananlasku).
Näistä oli ja on parhaiten tunnettu Sirkan allaskylän elvyttäjänä Levin matkailualue Ounasjoen ylälatvoilla. Koillismaalla Kuusamossa matkailun kehittäminen oli käynnistynyt jo aiemmin, samoin Kemijoen latvoilla Sodankylässä. Ongelmaksi jäi etenkin Pelkosenniemi ja Kemihaaran (Vuotoksen) allashanke. Lopullisesti tämän kohtalo ratkesi vasta 2000-luvun alussa.
Lähes yhtä ongelmalliseksi osoittautui Iijoen Siuruanjoen valuma-alueella oleva Siuruan (Kollajan) allashanke, josta oma tutkimustyöni alun perin käynnistyi vuonna 1974 (Luostarinen 1984a).
Neljäs vaihe alkoi 1990-luvun alussa osana MTT:n tutkimustyötä. Tähän vaiheeseen liittyi aluksi verkostoyhteyksien rakentelu innovaatiotutkimuksena ja nyt myös klusterirakenteina.
Agropolis-strategian nimellä kulkenut ja teknopolis-strategiaa maaseudulle verkostoituvana toisen polven tiedepuistona visioinut malli oli yhtäällä osa innovaatiopolitiikkaa ja toisaalla klusteriohjelmaa (Luostarinen 1992a, b). Case -alueena ja rajattuna kokeilualueena käytettiin Forssan talousaluetta ja Lounais-Hämettä sekä ympäristökysymyksissä Loimijokilaaksoa.
Kansallisesti aineistoja kerättiin 1990-luvun alussa kaikilta ympäristö-, elintarvike- ja puutarha-alan yrittäjiltä koko maan kattaen sekä paikallisesti maatiloilta Loimijokilaaksosta (Luostarinen & Olin 1993). Kyselyt kohdistettiin myös mm. yliopistoihimme ja kunnille sekä aluehallinnolle. Kansallisesti strategiassa ei puhuttu niinkään diffuusioprosesseista ja imitoinnista vaan pikemminkin omasta maaseudun innovaatioympäristöstä osana globaalia tiedepuistotoimintaa ja aluksi teknologiapainotteisesti.
Perustan tällaiselle työlle antoi alueella sijaitsevat MTT:n (Luke) laboratoriot ja ns. toisen polven tiedepuistokonsepti klusterirakenteineen.Biologinen perusta ohjelman kokoamiselle oli vahva. Prosessin kehittely jatkuu edelleen ja siihen kytkeytyi mukaan osahankkeita maailman tiedepuisto-organisaatioiden tai kansallisten divisioonien jäsenvaltioilta etenkin Etelä-Amerikasta ja Aasiasta (Luostarinen 1998a, 1999).
Luonnollisesti ydin oli kuitenkin edelleenkin Euroopassa ja Yhdysvalloissa.EU-rahoitus ja alueen kansainvälistyminen helpotti oleellisesti prosessin etenemistä vuoden 1995 jälkeen. Samoin tuolloin käynnistynyt maatalouden rakennemuutos ja maaseudulle nyt jo aktiivisesti haetut uudet kehittämisohjelmat sekä kasvava vaatimus vihdoin myös rahoitusinstrumenteilta uusyrittäjyyden ja innovaatiotoiminnan edistämiseksi.
Maatalouden saamat ympäristötuet ja luonnonmukainen viljely olivat puolestaan tärkeä lisä pohdittaessa ekologisen yrittäjyyden kehittämistä ja aluksi maatalouden liitännäiselinkeinoina luontomatkailusta. Jo 1990-luvun alussa ns. toisen polven tiedepuistohanketta kehitettiin verkosto-organisaationa ja ”Agropolis”-ohjelmaa levitettiin Internetin (Agronetin) avulla lähestyen suoraan noin 300 teknologiakeskusta ja tiedepuistoa ympäri maailmaa.
Ohjelma oli esillä lukuisissa tiedepuistojen maailmankonferensseissa ja käynnisti tätä kautta kymmeniä samaa ”agropolis”-käsitteistöä käyttäviä strategioita kansallista malliamme mukaillen. Niiden innovaatiorakenteet ja verkostojen klusterityypit olivat vain Suomea oleellisesti suurempia johtuen mm. Brasilian elintarvikeviennin valtaisasta volyymistä ja samalla kansainvälisistä kehitysmaaryhmien yhteistyöjärjestelyistä (Luostarinen 1998a,1999).
Viides vaihe oli jo osa vakiintunutta EU-politiikkamme ja sen rahoitusinstrumentteja. Näistä tärkeimmät olivat EU:n ympäristöohjelma ja rahoittaja (Life), maaseutupolitiikan jo vakiintuneet ohjelmarakenteet (Leader, Pomo, Alma), mutta jo varhain myös alueellisen kehittämisen innovaatiopolitiikkaan tarkoitetut rahastot (Recite) sekä kansalliset rahoittajamme (TE-keskukset, rakennerahastot jne.). Ja lopuksi sinä: Maailma on olemassa vain sinun silmissäsi: sinun käsityksesi siitä. Voit tehdä sen niin suureksi tai niin pieneksi kuin haluat (F. Scott Fitzgerald).
Ohjelmat laajenivat yleiseurooppalaisiksi viimein ja lopulta myös partnerisuhteissa ja ensimmäisinä partnerirakenteina käytettiin jo Kemi- ja Iijokialueilta tutuiksi tulleita jokilaaksoja ja jokiohjelmia (ERNIE, European Rivers Network). Uudempina ohjelmina niihin kytkeytyi maatalouden ympäristöpolitiikan modernisaatiotutkimus (Sustainable development in Agriculture SUSAGRI) ja tämän globalisaatio esimerkkinä Kiina (Sustainable development in China, Susdev China).
Tiimi- ja verkosto-organisaatioita soveltava tutkimus laajeni siten sekä paikallisena, alueellisena että eurooppalaisena ja globaalina prosessina (HUOM!)
Rahoitus alkoi näkyvästi ohjata prosessia ja edellä kuvattuja alueellisia, kansallisia ja kansainvälisiä rahoittajia käytettiin sekä paikallisissa ohjelmissa että yleiseurooppalaisissa yhteishankkeissa rinnan tieteelle perinteisempien puiteohjelmien tai kansallisten rahoittajien kanssa. Mukaan tuli myös alueellinen rahoitus (kunnat, maakunnat) ja erityisesti yrittäjyyteen ja innovaatio-toimintaan liittyvät instrumentit (Tekes, Sitra).
Tässä Agropolis Oy:n perustaminen kehitysyhtiönä 1990-luvun alussa oli avainasemassa. Samoin tuolloin verkostoitumista maataloudessa ja maaseudulla avustanut Agronet-palveluverkostoensimmäisten joukossa maailmassa. Ehkä jopa ensimmäisenä näin pitkälle kehittyneenä jo 1990-luvun alussa rinnan tuolloin syntyneen globaalin Internet-verkoston (Luostarinen 1993, 1997). Nyt käsillä olevan tutkimuksen rajaamisen kannalta tärkeä vaihe olikin jo vuonna 1999 käynnistetty ympäristöpolitiikan klusteriohjelmaan liitetty ja sen yhteydessä yhteistyössä MTT:n (Luke) ja Helsingin yliopiston maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen kanssa toteutettu ”Luontoyrittäjyys Suomessa”-tutkimusohjelma.
Sen alueellisia verkostoja, luontoyrittäjyyttä, matkailu- ja maaseutuklustereita selvittänyt raportti valmistui vuonna 2000 (Rutanen & Luostarinen 2000). Varo nuoruudessasi riitoja, miehuudessa rakkautta ja vanhuudessa ahneutta (Konfutse).
Rahoittajana käytettiin alkuvaiheessa ministeriöiden toiminnat sekä johtoryhmätyöskentelyn sopivasti koonnutta ympäristöklusterin tutkimusohjelmaa. Kaikki avainorganisaatiot ja toimijat saatiin varsin varhain prosessiin mukaan sekä aluetasoisina maakunnissa että kansallisena ohjelmana.
Tämä raportti ja esitutkimus oli sysäys seuraavalle vaiheelle, jolloin MTT:n ympäristötutkimuksen toimesta selvitettiin täsmällisemmin ekologisen yrittäjyyden ja kulutuksen luonne Suomessa sekä mahdollisuus viimein myös kuluttajia palvelevaan klusterirakenteeseen. Nyt tehtävä oli jo selkeästi innovaatiopolitiikan osa ja innovaatiorakenteet klusteroitumalla yrittäjien itsensä koottavissa.
Malli tälle klusterille oli vain haettava tutkimuksen avustamana. Suomi oli siirtynyt monin paikoin edelläkävijäksi maailmassa koskien maatalouden ja myös maaseudun verkostorakenteita ja niiden infrastruktuuria. Samoin monet luonnonvarain ympäristökysymykset olivat kansainvälisesti korkealla tasolla.”Sosiaalinen pääoma” ekologisen klusterin rakentamiselle oli valmis. Tässä vaiheessa ei käytetty enää käsitteitä innovaation diffuusiosta ja myös imitointia uusien rakenteiden ja organisaatioiden kokoamisessa välteltiin. Tämä vaihe raportoitiin vuonna 2001 (Luostarinen & Vanhamäki 2001) ja sitä seurasi innovaatiostrategiaa ja -kapasiteettia selvittävä julkaisu vuonna 2004 (Luostarinen 2004). Toinen väitöskirjani (2006) ja sen laajennettu versio (2024) olivat matkalla kohti vuotta 2025 lukuisine julkaisuineen.
Ainekset nyt julkaistavan tutkimuksen kokoamiselle olivat tuolloin todellakin valmiit sekä empiirisinä aineistoina, analyyseinä että teoriarakenteen esittelynä ja metodologisena ratkaisuna. Tutkimuksen saattaminen väitöskirjaksi oli aikanaan oma prosessinsa. Tässä tapauksessa sen erityistä luonnetta on syytä korostaa erityisesti siksi, että kyseessä on väittelijänsä toinen väitös. Ennen vuotta 1980 kerätty aineisto kiteytyi filosofisen tiedekunnan opinnäytetyöksi Oulun yliopistossa ja sen ydin oli Pohjois-Suomen ”koskisodissa” ja Lapin allasmuuttajien problematiikassa sekä käsitteessä ”spatiaalinen identiteetti” (Luostarinen 1982).
Kyseessä oli maantieteilijän ja myös luonnontutkijan (biologi) näkökulma, jonka yhteydet olivat kuitenkin syntyneet jo varhain 1970-luvulla tutkijana Turun yliopiston sosiologian laitoksella. Tuolloin alkanut yhteistyö sosiologien ja ekonomistien kanssa Oulun biologien ja maantieteen rinnalla syvensi näkemystäni monitieteisten ympäristökysymysten prosessoinnissa poikkitieteisenä tutkimushaasteena. Siinä ihminen on itse lopulta oma päämääränsä (Albert Camus).
Osin ehkä tämän takia vastaväittäjiä oli minulla kaksi. Toinen maantieteilijä ja biologi, Oulun läänin nykyinen Maaherra Eino Siuruainen ja toinen sosiologi ja Turun yliopiston nykyisin emeritus professori Erkki Asp. Väitös oli kuitenkin filosofisen tiedekunnan luonnontieteiseen kontekstiin kuuluva ja maantieteilijän tekemä. Sillä oli perinteinen maantieteen ja sen biologiseen prosessointiin liittyvä luonnontieteinen konventionsa. Toinen väitöskirja edusti jo kokonaan muuta.
Oulussa biologimaantieteilijät muodostivat oman ”koulukuntansa”. Vastaava luonnontieteinen ja ”biologinen” löytyy vahvana traditiona maataloustutkimuksesta (MTT ja Luke).
Nyt esiteltävä tutkimus oli puhtaasti sosiologinen ja sen näkökulma on tätä kautta ihmistieteinen. Sen koonnissa on kuitenkin pyritty hahmottamaan verkosto- ja klusterirakenteiden edelleen poikkitieteistä tehtäväkenttä sekä suunnittelijan (kehittäjän) metodologista ajattelua.
Se on mahdollista havaita myös lähdeluettelossa tai kirjallisuusviitteissä, jotka eivät ole puhtaan sosiologisia. Lisäksi lainauksissa on varottu käytäntöä, joka olisi selvästi ”koulukuntainen” tai rajaisi lähdeaineistoa ymmärtämättä niiden taustalla oleva laajempi teoreettinen viitekehys ja yhtymäkohdat monitieteiseen tehtävään. Näin monet aiheeseen liittyvät käsitejärjestelmät esiintyvät joko pelkästään filosofisen koulukuntansa nimellä tai näkyvimpien edustajiensa kautta. Viittauksilla on haluttu helpottaa lukija etsimään pikemminkin alan keskeisintä kirjallisuutta kuin yksittäisen tutkijan tiettyä havaintoa.
Laajassa poikkitieteisessä tutkimustehtävässä punaisen langan säilyttäminen on tutkijan ehkä merkittävin tehtävä, jolloin yksityiskohdat (rönsyt) on pyritty sulkemaan lähdeviittauksilla tai alaviitteillä. Lukijalta tämä edellyttää luonnollisesti normaalia laajempaa monitieteistä kompetenssia.
Toinen syy valittuun käytäntöön on aiheen laajuus ja tutkimuksen ”avaus” ekologisen klusterin suunnalla suomalaisena tutkimustehtävänä. Poikkitieteisyyden ohella tähän ratkaisuun on vaikuttanut tietoinen pyrkimys perehdyttää lukija laajemmin siihen käsitejärjestelmään, joka poikkitieteisenä ei voi esiintyä tarkan rajattuna ja spesifisenä. Sellaisena se johdattelisi lukijan mahdollisesti harhaan. Innovaatiotutkimus on ongelmallista yhden tieteenalan konventiossa. Konvention kautta on mahdollista tehdä vääryyttä itse tutkimustehtävälle. Siis innovaatiolle ja sen prosessoinnin luonteelle mahdottomana rajata ja kahlita yhden tieteenalan ja sen konvention sisälle.
Perustelu toisen väitöskirjan laadinnalle ja väittelylle syntyykin tästä samasta ajattelusta;innovaatioprosesseissa miltei välttämättömänä pidetystä tarpeesta hakea ratkaisuja toisistaan hyvinkin etäisistä tutkimuskonventioista.Ei niinkään käsitejärjestelmistä ja tavasta työskennellä tutkimusaineiston sisällä hakien joko ”ihmistieteistä” tai ”luonnontieteistä” tieteen postulaattia siihen samalla spesialisoituen, ja rajaten mahdollisesti samalla mahdollisuus itse ongelman (innovaation) tutkimukseen osana yrittäjyyttä ja klusterirakenteita.
On luonnollista, että luonnontieteinen ja instrumentaalinen tiede poikkeaa ihmistieteisestä ja sen usein väljemmin reflektoivasta tutkimusmetodiikasta. Tätä näkökulmien eroa prosessoida yhteiskuntaa ja sen toimintoja, ekologista ja ympäristöön liittyvää, ei voi poistaa.
On mahdollista, että se näkyy tutkimuksen analytiikassa ja tulosten tulkinnassa. Ei ehkä niinkään teoriarakenteissa ja valitussa tutkimusvälineistössä sinänsä. Tähän tutkijaa oli toki perehdytetty jo vuosikymmenten ajan sosiologien kanssa tehdyssä yhteistyössä ja tiiviissä vuoropuhelussa.
Tässä prosessoinnissa monitieteisyydellä ja poikkitieteisyydellä on ymmärretty hieman eri asiaa. Samoin jopa käsite ”ekologia”on alusta saakka symbolirakenteena luonnontutkijalle ja sosiologille erilaisen käsitejärjestelmän avaava.
Monitieteisyyden vaatimus tuli etenkin ympäristötutkimukseen jo varhain 1970-luvulla. Sen toteutuminen aidosti poikkitieteisenä, saman henkilön omana tutkimusprosessina on kuitenkin edennyt hitaasti. Vasta vuoden 2023 jälkeen työ eteni kiitos uuden teknologian ja algoritmien avustamana. Varjele naiiviuttasi niin kuin innostusta, nuoruutta ja hurmiota: kaikin voimin (Markku Envall).
Pikemminkin spesialisoituminen on edelleen syventynyt poikkitieteisyyden kustannuksella. Näin huolimatta edelleen lisääntyneestä monialaisuuden ymmärtämisen vaatimuksesta ja etenkin innovaatioluonteisissa, joko täysin ”kasvottomissa” kvantitatiivisissa mittaustekniikoissa tai vahvasti sosiaalisissa prosesseissa, joissa yrittäjät elävät.
Teknisten innovaatioiden kohdalla kehitys voi selittää etenkin tieteellisteknisen osan etääntymistä sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta innovoinnista. Teknisen integroituminen kulttuuriseen ja palvelusektoreille sekä osaksi käsitettä ”luovasta taloudesta” on pidettävä eräänä nyt käsillä olevan tutkimuksen laajemmasta tehtävästä.
Verkosto- ja klusterirakenteissa tämän tulisi olla toki jo tänään itsestäänselvyys ja näkyä myös maaseutusovelluksina. Klusterirakenteissa monitieteisyys toki toteutuukin ainakin tutkijoiden vuoropuheluna ja tapaamisina myös rajoja ylittäen.Monitieteinen, monen tutkijan yhteinen, ei ole kuitenkaan välttämättä poikkitieteinen prosessi yhden ja saman tutkijan kokemana. Ihminen kun tahtoo olla oma päämääränsä (Albert Camus).
”Näillä sanoin olen pyrkinyt motivoimaan itseäni ja rohkaisemaan myös ohjaajiani ja tukijoitani ymmärtämään useamman väitöskirjan myös muodollinen, ajassamme oleva vaatimus. Kiitän heitä oivaltavasta ymmärryksestä, yhteistyöstä ja pohdinnoista, jotka ovat mahdollistaneet tieteensä konventiota ja traditiota pohtivan mielestä mahdottoman mahdolliseksi, toiseen kertaan toteutuvana väitöskirjana.” Näillä sanoilla päätin myös puheeni vuonna 2006 toisen väitöskirjani väitöstilaisuuden alussa. Tänään vuonna 2026, jolloin takanani on liki puolensataa uutta kirjaa ja tuhatmäärin artikkeleita ja esseitä, satoja esitelmämatkoja konferensseihin jne. luonnehtisin tuota puhetta tuon ajan tuottena poikkitieteisen ajan avauksena odottaen algoritmien vastausta. Tänään nämä vastaukset ovat käytettävissämme.